YLE/Tänään
iltapäivällä, 28.5.2004
YLE/Tänään
iltapäivällä, 28.5.2004
Hannu Reime
Jatkamme taas perjantaista juttusarjaamme maailman kielistä. Hannu Reimen toimittamassa sarjassa käsitellään tänään uhanalaisia, kuolevia kieliä, joihin suurin osa ihmiskunnan nykyisin puhumista kielistä kuuluu. Yksi, nyt jo kuollut kieli kuulosti tällaiselta:
[daminia …]
Tämä on australialaisen lardil-heimon puhumaa kieltä. Lardilit asuvat Morningtonin saarella Australian pohjoisrannikon edustalla. Heidän omaa kieltään kutsutaan lardiliksi heimon nimen mukaan, mutta kieli, jota tässä kuultiin, on nimeltään damin. Damin on itse asiassa keinotekoinen kieli, joka perustuu lardiliin, ja jota opetettiin heimon nuorille miehille siirtymäriittien yhteydessä. Kuitenkin daminia osasivat ainakin jonkin verran kaikki lardil-heimon jäsenet, myös naiset. Täytyy korostaa sitä, että osasivat, sillä daminin opettamisen perinne katkesi vuosikymmeniä sitten eikä sen taitajia enää ole pitkään aikaan ollut elossa. Tärkeä syy daminin kuolemaan oli se, että Morningtonin saarella vaikuttaneet lähetyssaarnaajat kielsivät siirtymäriitit viime vuosisadan alussa.
Damin oli osa lardil-heimon kulttuuria, ja siihen sisältyi joitakin todella mielenkiintoisia piirteitä, jotka kertovat paitsi tästä erikoisesta hengentuotteesta myös ihmiskielestä yleensä. Äskeistä kielinäytettä luki jokunen vuosi sitten kuollut amerikkalainen kielitieteilijä Ken Hale, joka tutki ja myös osasi puhua lardilia ja daminia kymmenien muitten kielten lisäksi. Kyseessä oli lardilien kansansatu daminin keinotekoisella kielellä kerrottuna; lardilien omalla luonnollisella kielellä tarina kuulostaa seuraavanlaiselta:
[lardilia …]
Vaikka ei osaa sanaakaan kummastakaan näistä kielistä, huomaa heti, että niiden äännerakenteet poikkeavat toisistaan, ne kuulostavat täysin eri kieliltä. Daminista tarttuvat korvaan erikoiset konsonanttiäänteet:
[daminia …]
Noita puheenvirrasta selvästi erottuvia konsonantteja kutsutaan maiskausäänteiksi. Ne ovat tuttuja eteläisen Afrikan khoisan-kielistä, joita puhutaan Namibiassa ja Botswanassa, ja näistä kielistä ne ovat lainautuneet myös Etelä-Afrikan Tasavallassa puhuttavaan zuluun ja xhosaan, jotka historiallisesti kuuluvat aivan toiseen kieliperheeseen, bantukieliin. Mutta missään muussa maailman kielessä eteläisen Afrikan ulkopuolella ei maiskauskonsonantteja luonnostaan ole, ei siis myöskään Australian kielissä, joten lardil-heimon piirissä ne oli yksinkertaisesti keksitty itse. Ja jo sinänsä harvinaisten maiskausäänteiden lisäksi daminissa oli sellaisia konsonantteja, joita ei löydy mistään muusta maailman kielestä.
Australian lardil-kansa oli siis varsin kekseliäs luodessaan daminin. Heidän luovuutensa ei kuitenkaan rajoittunut pelkkiin äänteisiin. Kaikkein erikoisin piirre daminissa oli kielen semantiikka, merkitysoppi, se, kuinka sanat vastaavat mielessä olevia käsitteitä. Daminin sanasto oli nimittäin äärimmäisen suppea. Sen voi oppia hyvin lyhyessä ajassa, sillä sanoja oli vähemmän kuin kaksisataa. Ja kuitenkin daminilla pystyi periaatteessa ilmaisemaan samoja ajatuksia kuin millä muulla ihmiskielellä tahansa. Sillä vaikka sanavarasto daminissa oli hyvin, hyvin pieni, se oli äärimmäisen abstraktinen ja sisälsi vain hyvin laajoja yleiskäsitteitä. Pronomineja esimerkiksi oli vain kaksi, toinen niistä viittasi jokaiseen joukkoon, johon puhuja itse kuuluu, toinen kaikkiin muihin joukkoihin. Aikaan viitattiin kahdella sanalla, joista toista käytettiin, kun tarkoitettiin puhetilanteen ajankohtaa, toista taas silloin, kun puhuttiin kaikista muista ajankohdista. Perusverbejä oli kaksi, toinen niistä viittasi rakentaviin, toinen hajottaviin tekoihin, ja vain ensimmäisen tavun vokaalin pituus erotti nämä verbit toisistaan, tiiti ja titi. Ensin mainitulla viitattiin sellaisiin toimintoihin kuin syömiseen, menemiseen, nostamiseen, seuraamiseen, puhumiseen, jälkimmäisellä leikkaamiseen, murtamiseen, puremiseen, lyömiseen muun muassa. Daminin oppimista helpotti se, että sanojen taivutuspäätteet ja lauseoppi sanajärjestyksineen olivat samat kuin lardilien varsinaisessa kielessä.
Kulttuurisesti ja älyllisesti daminin keksiminen oli melkoinen saavutus, joka antaa paljon ajattelemisen aihetta, kun erilaisia kulttuureja verrataan toisiinsa. Vaikka damin oli keinotekoinen kieli, se perustui luonnolliseen kieleen, lardiliin, ja siinä mielessä voi sanoa, että se oli yhtä lailla jalostettu puhekielestä kuin suuret kirjalliset kulttuurikielet ovat ihmiskunnan historian aikana olleet. Se, mitä kutsutaan suomen kirjakieleksi, on niinikään luotu keinotekoisesti puhutun kielen tai oikeastaan puhuttujen kielimuotojen pohjalle. Pohjoisaustralialainen lardil-kansa vain jalosti kielensä toisella, ei-kirjallisella tavalla edellä kuulluksi daminiksi. Näin ollen daminin kielen kuolema on samanlainen menetys kuin olisi vaikkapa baskin kielen häviämien Euroopasta.
Pieniä kieliä uhkaava kuolema on asia, johon on herätty vasta viime vuosina. Jotkut tutkijat arvelevat, että yli kuudesta tuhannesta nykyisin puhuttavasta kielestä on sadan vuoden kuluttua elossa ehkä vain kuusisataa, siis kymmenen prosenttia. Laskelma perustuu siihen, että maailman kielistä vain noin kolmesataa on sellaisia, joilla on enemmän kuin miljoona puhujaa. Useimpia maailman kieliä puhuu vain muutama tuhat ihmistä, ja monien kielten puhujien lukumäärä liikkuu sadoissa tai vain kymmenissä. Tyypillinen kuolemaan tuomittu kieli on meille suomen puhujille läheinen itämerensuomalainen liivin kieli, jota historiallisesti on puhuttu Liivinmaalla Itämeren rannalla nykyisen Latvian pohjoisosissa. Kaikkialla Amerikassa, Afrikassa, Aasiassa ja myös Euroopassa tällaisia aivan lähiaikoina kuolevia kieliä on satoja ja uhanalaisia tuhansia. Ihmiskielten ainakin tähänastinen moninaisuus ja kirjavuus on usein jäänyt huomaamatta. Viime vuosisadan suuri kielitieteilijä, Euroopasta Amerikkaan muuttanut Edward Sapir kirjoitti vuonna 1929 kielten moninaisuudesta uudessa kotimaassaan näin:
”Harvat ihmiset ovat huomanneet, että Yhdysvaltojen rajojen sisäpuolella puhutaan useampia kieliä kuin koko Euroopassa. Pelkästään Kalifornian osavaltiossa on kielten moninaisuus suurempaa kuin Euroopassa laidasta laitaan. Saksa, ranska, iiri, puola, liettua, albania, kreikka, baski, turkki, unkari, suomi ja tšerkessin kieli eroavat äännejärjestelmiltään ja rakenteiltaan vähemmän toisistaan kuin eräät pelkästään Kaliforniassa puhuttavat kielet.”
Daminin ja lardilin kieltä alussa puhunut edesmennyt Ken Hale oli yksi niistä lingvisteistä, jotka tutkimustyönsä rinnalla yrittivät kampailla uhanalaisten kielten puolesta varsinkin Amerikassa ja Australiassa. Hale oli 1980-luvulla Nigaraguassa luomassa kirjakielisiä muotoja Atlantin rannikon alkuperäiskielille miskitulle, sumulle, ulwalle ja ramalle sekä paikalliselle englantiin pohjautuvalle kreolille. Viisitoista vuotta sitten minulla oli ilo haastatella tätä merkittävää, mutta samalla äärimmäisen vaatimatonta tutkijaa, joka hoiti professuuriaan Massachusettsin teknillisessä korkeakoulussa MIT:ssa Cambridgen kaupungissa Bostonin vieressä. Kysyin Ken Halelta, millaisena hän näkee alkuperäiskielten tulevaisuuden Pohjois-Amerikassa, jossa vahvimmassa asemassa on noin sadantuhannen ihmisen puhuma navajo Arizonassa, Uudessa Meksikossa, Utahissa ja Coloradossa. Halen mielestä kunkin kielen tulevaisuus riippuu taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta tilasta kussakin kieliyhteisössä:
[KH: In some cases, the situation is good …]
”Joissakin tapauksissa tilanne on hyvä, koska kieltä puhuvia on paljon. Tulevaisuus riippuu kuitenkin siitä, missä määrin puhujat pystyvät taloudellisista syistä pysymään yhdessä. Talouden paineet ovat usein sellaiset, että ihmisten on pakko muuttaa työn perässä muualle, jolloin elinkelpoinen kieliyhteisö rikkoutuu. On kuitenkin joitakin pieniä yhteisöjä, joissa kaikki puhuvat omaa kieltään, eikä mikään muutos ole uhkaamassa. Sellainen on Jemezin pueblo Uudessa Meksikossa. Siellä yhteisö on hyvin pieni, mutta kaikki puhuvat jemeziä. Mutta sielläkin asiat saattavat muuttua. Muissa yhteisöissä paine oman kielen hylkäämiseen kasvaa joskus voittamattomaksi, kun englantia pommitetaan televisiosta ja kaikilta suunnilta. Asiat vaihtelevat kuitenkin paikasta toiseen, ja kielen säilyminen riippuu monista eri seikoista.”
Ken Hale itse piti kielten kuolemaa äärettömän murheellisena asiana. Hänen mielestään kysymys on muustakin kuin vain siitä, että kielentutkijat menettävät aineistoaan, mikä sekin on jo riittävän pahaa. Mutta ennen kaikkea kysymys on kulttuurin köyhtymisestä, vähän niin kuin pommi osuisi museoon, onhan jokainen yksittäinen kieli kuin taideteos, jonka katoaminen on peruuttamaton menetys.
Ks. myös: