YLE/Tänään
iltapäivällä, 20.2.2004
YLE/Tänään
iltapäivällä, 20.2.2004
Hannu Reime
Euroopan Unionissa käytetään runsaan parin kuukauden kuluttua virallisestikin yli kahtakymmentä kieltä, kun EU laajenee 25 maan liitoksi. Virallisten kielten lisäksi Unionin alueella puhutaan kymmeniä vähemmistökieliä, joiden asema vaihtelee suuresti maasta toiseen. Olemme talven aikana tarkastelleet Euroopan kirjavaa kielikarttaa joka perjantai. Hannu Reimen toimittamassa sarjassa on tällä kertaa vuorossa slaavilaisten kielten perhe.
Indoeurooppalaisen kielikunnan suurimman perheen muodostavat romaanisten ja germaanisten kielten ohella slaavilaiset kielet. Niitä puhutaan valtavalla maa-alueella, joka ulottuu Tšekin tasavallan läntisimmästä kärjestä Tyynelle merelle. Historiallinen selitys asialle on Venäjän alueellinen laajeneminen itään. Kun romaanisista kielistä espanja, portugali ja ranska ja germaanisista kielistä englanti ovat löytöretkien ja valloitusten myötä levinneet valtamerten tuolle puolen, on slaavilaisista kielistä vastaavasti venäjä saanut valtausten ja asutuksen seurauksena yhtenäisenä jatkuvan maa-alueen, joka idässä kohtaa kiinalaisperäisen kulttuuripiirin ja maantieteellisesti jopa menee sitä idemmäs.
Moskovasta johdettu Venäjän valta on ollut suurimmillaan toisen maailmansodan jälkeen. Tuo valta oli silloin puettu merkillisiin ja — voisi sanoa — sille huonosti istuviin vaatteisiin. Venäjä ei ollut nimeltään Venäjä, vaan Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto, Moskovaa ei tsaarien tavoin pidetty ”kolmantena Roomana”, vaan keskuksena sille, mitä kutsuttiin maailmankommunismiksi. Itämaista hirmuvaltaa muistuttavaa järjestelmää yritettiin oikeuttaa aatteilla, joita olivat kannattaneet 1800-luvun Euroopan vallankumoukselliset demokraatit ja sosialistit Karl Marx ja Friedrich Engels. Nämä taas eivät aikanaan inhonneet mitään muuta yhtä paljon kuin tsaristista Venäjää, jota he pitivät eurooppalaisen taantumuksen vankimpana tukipylväänä.
Yhtä kaikki Venäjä tavallaan yhdisti kommunismiksi kutsuttuun yhteiskuntajärjestelmään kaikki slaavilaisia kieliä puhuneet kansat toisen maailmansodan jälkeen. Stalin jopa herätteli henkiin 1800-luvun panslavistisia aatteita slaavien yhtenäisyydestä heitä uhanneita ja sodassa lyötyjä germaaneja vastaan. Hieman lievemmässä muodossa tämä teema — varoitus saksalaisesta revanšismista, koston hautomisesta — jatkui Neuvostoliiton ulkopolitiikassa aina 1970-luvulle saakka. Slaavilaisia kieliä puhuvat kansat olivat todella joutuneet Hitlerin Saksan hyökkäyksen kohteiksi, ja eurooppalaisten rotuoppien sairaimmassa ilmenemässä, natsi-ideologiassa, slaaveja pidettiin germaaneja alhaisempina, vaikkakaan ei yhtä alhaisina kuin juutalaisia. Kansallisromanttista slaavien yhtenäisyysaatetta ovat kuitenkin aina murentaneet valtiolliset, uskonnolliset ja muut eturistiriidat. Länsislaavilaisista kansakunnista suurin, Puola, on historiansa aikana joutunut pelkäämään ja inhoamaan yhtä paljon venäläisiä kuin saksalaisiakin hallitsijoita. Tällaisen symmetrisen inhon julkinen esittäminen ei ollut mahdollista sodanjälkeisessä Puolan kansantasavallassa, mutta syvältä sitä ei tarvinnut yksityiskeskusteluissa kaivaa. Pelkkä poliittinen epäluulo ja vainoharhaisuus taas saivat Stalinin katkaisemaan välinsä Balkanin suurimpaan slaavilaisvaltioon Jugoslaviaan vain kolme vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.
Kun Euroopan Unioni laajenee toukokuun alussa, se saa piiriinsä neljä slaavilaista kieltä puhuvaa kansakuntaa: puolalaiset, tšekit, slovakit ja sloveenit tässä suuruusjärjestyksessä. Ennen kommunistivallan päättymistä Tšekin tasavalta ja Slovakia muodostivat yhteisen liittovaltion, Tšekkoslovakian, ja Slovenia oli Jugoslavian liittovaltion pohjoisin osa.
Slaavilaiset kielet jaetaan historiallisesti kolmeen alaryhmään: itäisiin, läntisiin ja eteläisiin. Monet tutkijat olettavat lisäksi, että slaavilaiset ja balttilaiset kielet ovat toisilleen historiallisesti sukua, ja että on perusteltua puhua yhteisestä balttilaiseen ja slaavilaiseen haaraan jakautuvasta kieliperheestä. Liettua ja latvia ovat ainoat nykybalttilaiset kielet, ja ne myös ovat tulevia EU-kieliä, kun maat, joissa niitä puhutaan, nyt liittyvät Unioniin. Liettua muuten kiinnostaa suuresti indoeurooppalaisen kielihistorian tutkijoita, sillä siinä on paljon sellaista, mikä on hävinnyt muista indoeurooppalaisista kielistä.
Kaikissa slaavilaisissa kielissä on paljon samanlaisia äänteellisiä ja kieliopillisia piirteitä, mutta ne eivät ole keskenään ymmärrettäviä. Itäslaavilaisia kieliä ovat venäjä, ukraina ja valkovenäjä, jotka ovat eriytyneet muinaisvenäjäksi kutsutusta kielimuodosta yli puolen vuosituhannen aikana. Valkovenäjä on hyvin lähellä venäjää eikä ukrainakaan eroa siitä kovin paljon. Tältä kuulostivat ukrainankieliset uutiset BBC:n lähetyksessä vastikään:
[…ukrainaa …]
Itäslaavilaiset kielet eivät ole tulevia EU-kieliä, mutta kahdessa uudessa unionimaassa, Virossa ja Latviassa, on merkittävä venäjää puhuva vähemmistö. Puolan sekä Tšekin tasavallan ja Slovakian liittyminen Unioniin sen sijaan tekee länsislaavilaisista valtakielistä, puolasta sekä keskenään ymmärrettävistä tšekistä ja slovakista, myös EU:n kieliä. Neljäs länsislaavilainen kielimuoto sorbin kieli kaksine eri murteineen on jo unionissa, sillä tätä ehkä neljänkymmenentuhannen ihmisen taitamaa kieltä puhutaan entisen Itä-Saksan alueella lähellä Puolan rajaa.
Kirkkohistoriallisista syistä kaikkia länsislaavilaisia kieliä kirjoitetaan latinalaisin aakkosin, joita on täydennetty kirjaimiin liitetyin lisämerkein kunkin kielen tarpeiden tai kirjakielen kehittäjien päähänpistojen mukaan. Itäslaavilaisten kielten kirjaimistoina ovat käytössä kyrilliset aakkoset, jotka niinikään jonkin verran eroavat toisistaan eri kielissä.
Eteläslaavilaisista kielistä vain sloveenista, entisen Jugoslavian pohjoisimman osavaltion kielestä, tulee nyt EU-kieli. Manalle mennyttä Jugoslaviaa kutsuttiin aikoinaan kuuden tasavallan, kolmen uskonnon, neljän kielen ja kaksien aakkosten maaksi. Eniten puhuttu ja myös laajalti ymmärretty Jugoslavian kielistä oli kielimuoto, joka tunnettiin nimellä serbokroaatti. Se oli — oikeastaan on edelleen — Serbian, Kroatian, Bosnia-Hertsegovinan ja Montenegron tasavaltojen kieli, ja sitä kirjoitettiin kaksilla aakkosilla, joiden välillä vallitsee yksi yhteen vastaavuus. Näin tehdään vieläkin Serbiassa, jossa käytössä ovat sekä kyrilliset että latinalaiset kirjaimet, mutta jossa itse kieltä on alettu kutsua serbiaksi. Kroatiassa samasta kielestä käytetään nimitystä kroaatti ja Bosnia-Hertsegovinassa bosnia. Kysymys on kuitenkin olennaisesti samasta kielestä, vaikka nationalistit ovat kyllä yrittäneet tehdä paljon saadakseen sen kuulostamaan erilaiselta omassa itsenäisessä kotimassaan kuin naapurissa. Jonkinlaisen käsityksen siitä, millaista kulttuurista taantumusta sanan täydessä mielessä Jugoslavian hajoaminen merkitsee, saa, kun muistaa, että serbokroaatin kirjakielen luomisesta päätettiin vuonna 1850, kun kieltä kehittäneet oppineet allekirjoittivat asiaa koskevan sopimuksen Wienissä. Serbokroaatin kieli on joskus äänestetty kauneimmaksi slaavilaiseksi kieleksi; syynä lienee äänenkorkeuden nousun tai laskun käyttö sanakohtaisesti, systeemi, joka kuuluu myös sloveeniin, liettuaan ja latviaan sekä ruotsin ja norjan yleiskieliin. Tältä kuulostaa aikaisemmin serbokroaatiksi kutsuttu kieli nettisivulta poimitussa BBC:n uutislähetyksessä:
[…serbokroaattia …]
Entisen Jugoslavian eteläisimmässä tasavallassa Makedoniassa puhuttu kieli makedonia syntyi virallisesti vasta toisen maailmansodan jälkeen, kun Josip Broz Titon johtamat kommunistipartisaanit muuttivat entisen kuningaskunnan liittovaltioksi. Makedonia on hyvin lähellä itäistä naapurikieltään bulgariaa, ja joissakin toisenlaisissa poliittisissa oloissa niitä kutsuttaisiin saman kielen murteiksi. Makedoniassa ja bulgariassa on mielenkiintoisia yhteisiä piirteitä, jotka erottavat ne kaikista muista slaavilaisista kielistä: niiden muoto-opissa on sijajärjestelmä yksinkertaistunut, ja molemmissa kielissä on määräinen artikkeli, joka liittyy päätteenä substantiiviin. Tässä ne muistuttavat joitakin läntisemmän Euroopan kieliä. Myös naapurimaiden kielet kreikka ja albania ovat vaikuttaneet makedoniaan ja bulgariaan, kahteen eteläisimpään slaavilaiseen kieleen. Niistä bulgaria saattaa lähivuosina tulla myös EU-kieleksi.
Ks. myös:
|
January 1999 |