YLE/Tänään
iltapäivällä, 7.5.2004
YLE/Tänään
iltapäivällä, 7.5.2004
Hannu Reime
Euroopan Unioniin liittyi viime viikonvaihteessa kymmenen uutta jäsenmaata, ja EU:sta tuli 25 maan yhteisö. Olemme pitkin kevättä perjantaisin tutkailleet maanosamme kirjavaa kielikarttaa. EU:n laajeneminen merkitsi sitä, että Unionissa on nyt kaikkiaan 20 virallista kieltä. Niiden lisäksi maanosassamme puhutaan kymmeniä vähemmistökieliä. Hannu Reimen toimittamassa kielisarjassa ovat nyt vuorossa skandinaaviset kielet.
Kahdestakymmenestä virallisesta EU-kielestä kaksi kuuluu skandinaavisiin kieliin, tai jos asia halutaan ilmaista sukupuun haaroja pitkin etenemällä, kyseessä on indoeurooppalaisen kielikunnan germaanisen kieliperheen pohjoinen eli skandinaavinen haara. Kyseiset yksittäiset EU-kielet ovat tanska ja ruotsi, molemmat pääkieliä samannimisissä kuningaskunnissa, joista Tanska liittyi Euroopan yhteisöön vuonna 1973 ja Ruotsi vuonna 1995, samana vuonna kuin Suomikin, ja tuolloinhan Euroopan yhteisö oli jo muuttunut rakenteeltaan nykyiseksi Euroopan Unioniksi. Pohjoismaat Suomea ehkä lukuun ottamatta eivät ole koskaan olleet kovin yhdentymismyönteisiä. Tanska ja Ruotsi ovat kansanäänestyksissä hylänneet talous- ja rahaliitto EMU:n ja yhteisvaluutta euron, ja muut Pohjoismaat, Norjan kuningaskunta ja Islannin tasavalta, eivät kuulu lainkaan Unioniin. Norjalaiset ovat jo kahdessa kansanäänestyksessä torjuneet integraation; Islanti taas ei poikkeuksellisen sijaintinsa ja elinkeinorakenteensa johdosta vielä ole edes pyrkinyt EU:hun.
Mutta palataan kieliin. Tanskan ja ruotsin rinnalla skandinaavisia kieliä ovat siis norja ja islanti sekä niiden lisäksi vielä fär-kieli, jota puhutaan Tanskaan kuuluvilla Fär-saarilla. Näitä kieliä kutsutaan paitsi skandinaavisiksi usein myös pohjoismaisiksi kieliksi, mikä on jossain määrin täsmällisempääkin, sillä islannin ja färin puhujat asuvat omilla saarillaan Atlantilla perin kaukana Skandinavian niemimaasta. Harhaanjohtavaa sen sijaan on käyttää termiä ”Pohjolan kielet” ja rajata se viittaamaan vain skandinaavisiin kieliin: maantieteellis-valtiollisella ilmauksella ”Pohjola” tarkoitetaan Pohjoismaiden Neuvostoon kuuluvia maita alueella, joka ulottuu Pohjois-Karjalasta Grönlannin länsirannikolle ja Huippuvuorilta Tanskan ja Saksan rajalle. Pohjolassa ovat virallisten kielten asemassa myös suomen ja grönlannin kielet, ja lisäksi Lapissa puhuttavilla saamen kielen muodoilla on oma virallisesti vahvistettu asemansa. Suomi ja saame kuuluvat uralilaisiin kieliin, ja grönlanti on yksi muoto eskimokieliä, joita puhutaan myös Kanadan, Yhdysvaltojen ja Venäjän pohjoisimmissa osissa. Autonomisena alueena Tanskaan kuuluva Grönlanti itse asiassa sijaitsee maantieteellisesti Pohjois-Amerikassa. Saaren etäisyyttä Euroopasta kuvaa havainnollisesti se, että sen pääkaupunki, grönlanniksi Nuuk ja tanskaksi Godthåb, on kauempana lännessä kuin Brasilian suurkaupungit Rio ja São Paulo.
Skandinaavisia kieliä puhuu äidinkielenään vajaat 20 miljoonaa ihmistä. Eniten puhujia, noin kahdeksan miljoonaa, on ruotsilla ja vähiten, 40 000, fär-kielellä. Ruotsi, tanska, norja ja islanti ovat itsenäisten valtioiden virallisia kieliä, ja lisäksi ruotsi on suomenkielen rinnalla toinen virallinen kieli Suomessa ja ainoa kieli Suomeen kuuluvassa itsehallinnollisessa Ahvenanmaan saaristomaakunnassa. Historiallisesti skandinaaviset kielet jaetaan läntiseen ja itäiseen ryhmään, joista ensin mainittuun kuuluvat norja, islanti ja fär-kieli, jälkimmäiseen tanska ja ruotsi. Jaolla ei nykyskandinaavisista kielistä puhuttaessa ole enää mitään merkitystä, sillä tärkein jakolinja kulkee mantereen kielten, ruotsin, norjan ja tanskan, sekä saarten kielten, islannin ja färin välillä. Manner-skandinaaviset kielet ovat keskenään lähes täysin ymmärrettäviä, vaikka ruotsia ja norjaa taitaville saattaa puhuttu tanska tuottaa vaikeuksia:
[tanskaa …]
Tässä on näyte Tanskan radion uutisista, ja, kuten siitä hyvin kuuluu, tanskan äännejärjestelmä poikkeaa melkoisesti vaikkapa suomenruotsista tai ruotsin yleiskielestä. Äänteiden ja sanojen erottaminen toisistaan saattaa olla perin hankalaa, ellei ole tottunut kuulemaan tanskaa: vokaalit ja konsonantit tulevat suusta ulos hyvin erilaisessa muodossa kuin ruotsissa ja norjassa, ja tanskan ääntämiselle antaa oman värinsä katkoäänne stød, eräänlainen kurkunpään kiristys, jota painollinen pitkä tavu saattaa kantaa. Sama katkoäänne esiintyy, mielenkiintoista kyllä, myös latviassa ja itämerensuomalaisessa liivin kielessä, siis suomen ja viron sukulaiskielessä, jonka syntyperäiset puhujat alkavat olla sormin laskettavissa. Tanskan katkoäännettä vastaa ruotsinruotsissa ja norjassa melko tarkkaan niin sanottu ykköstooni eli nouseva/laskeva sävelkorkeus, joka antaa Ruotsissa puhuttavalle ruotsille ja norjalle niille ominaisen laulavan sävyn. Suomenruotsista toonijärjestelmä on hävinnyt, mahdollisesti suomenkielen vaikutuksesta.
Huolimatta eroista ääntämisissä ja jossain määrin myös sanastoissa skandinaaviset ja varsinkin mannerskandinaaviset kielet ovat hyvin lähellä toisiaan, ja johtuu itse asiassa vain historiallisista ja poliittisista syistä, että niitä pidetään eri kielinä. Tässä Euroopan kielet — sarjassa viime kuussa haastateltu suomenruotsalainen kielitieteilijä Anders Holmberg toteaa ruotsinmaalaisen kollegansa Christer Platzackin kanssa kirjoittamassaan artikkelissa, että skandinaaviset kielet eivät oikeastaan eroa toisistaan enempää kuin yhden ja saman kielen murteet. Kirjoittajat huomauttavat kuitenkin, että juuri ruotsin, tanskan, norjan ja islannin asemasta kansallisina kielinä on ollut seurauksena se, että niiden kirjakieliset muunnelmat on saatu kuvatuiksi hyvin tarkkaan. Ruotsista ja norjasta julkaistiin paksut peruskieliopit viime vuosikymmenellä, ja vastaavanlainen opus ilmestyy lähiaikoina myös tanskan kielestä. Norja muuten on siinä mielessä erikoisessa asemassa, että siitä on olemassa kaksi kirjakielen muotoa, yleisempi bokmål, jossa on paljon jälkiä tanskan vuosisataisesta vaikutuksesta, ja enemmän paikallisiin murteisiin nojaava nynorsk.
Skandinaavisten kielten keskinäinen ymmärrettävyys heikkenee radikaalisti, kun mantereen kieliä verrataan saaristolaissukulaisiin:
[islantia …]
Tässä Islannin radion kuuluttaja kertoo verkkaiseen tahtiin tulevasta ohjelmasta.
Islanti ja hieman vähemmässä määrin fär-saarten kieli muistuttavat rakenteiltaan
melko lailla sitä yhteistä skandinaavista kieltä, jota puhuttiin viikinkien
aikoina yli tuhat vuotta sitten. Islannissa on säilynyt monia, muun muassa saksalle
ominaisia piirteitä, jotka ovat hävinneet norjasta, tanskasta ja ruotsista.
Substantiivit taipuvat edelleen neljässä sijamuodossa, nominatiivissa, genetiivissä,
akkusatiivissa ja datiivissa, ja verbin aikamuodot kolmessa persoonassa ja kahdessa
luvussa, kun taas mannerskandinaavisista kielistä sija- ja persoonamuodot ovat
lähes hävinneet. Islannin sanasto on hyvin vanhakantaista, ja uusia lainoja
on tuskin ollenkaan. Murre-erot ovat vähäisiä, koska puhujia on vain noin
260 000 varsin pienellä alueella.
Kielitieteilijöille islanti on mielenkiintoinen tutkimuskohde, ei ainoastaan historiallisesti, vaan myös verrattuna muihin nykykieliin. Yllättävä havainto esimerkiksi on se, että germaanisten kielten joukossa islannin sanajärjestys alisteisissa sivulauseissa on samanlainen kuin Itä-Euroopan juutalaissaksassa, jiddišissä, vaikka näillä kahdella kielellä ei koskaan ole ollut minkäänlaista keskinäistä kanssakäymistä; Atlantin kalastajien ja Venäjän tai Galitsian entisten juutalaiskylien käsityöläisten maailmat ovat olleet niin kaukana toisistaan kuin vain yhteisen eurooppalaisen kulttuurin piirissä voi olla, joten islannin ja jiddišin yhtäläisyyksiä ei voi selittää ainakaan millään ulkoisilla tekijöillä. Jostakin syystä vain on niin, että niistä tiukkaan rajatuista vaihtoehdoista, jotka kaikille luonnollisille ihmiskielille yhteinen universaalikielioppi tarjoaa, islanti ja jiddiš ovat sattuneet valitsemaan yhden piirteen, joka erottaa ne muista historiallisista sukulaisistaan.
Skandinaaviset kielet muistuttavat suuresti paitsi toisiaan myös muita germaanisia kieliä, joitten kanssa niillä on monia yhteisiä piirteitä. Yksi tutkituimmista on se ominaisuus, että aikamuodossa taivutettu verbi on virkkeessä aina toisena rakenneosana, mikä englantia lukuun ottamatta on lähes poikkeukseton sääntö kaikissa germaanissa kielissä. Englannissakin ja jopa romaaniseen kieliperheeseen kuuluvassa ranskassa sääntö toteutuu hieman toisenlaisessa muodossa, ja kuten Anders Holmberg viime kuussa kertoi, sama V2-ominaisuus on myös ainakin kašmirin kielessä ja Brasiliassa puhuttavasta karitianassa. Voi olla, että säännön takana on jokin abstrakti periaate, joka kuuluu kaikkiin kieliin, mutta joka osoitetaan suoraan vain joissakin kielissä. Tällaiset ominaisuudet tekevät ihmiskielestä yhden kiehtovimmista tutkimuskohteista luonnollisten olioitten maailmassa.
Ks. myös: