YLE/Tänään
iltapäivällä, 23.1.2004
YLE/Tänään
iltapäivällä, 23.1.2004
Hannu Reime
EU laajenee vapunpäivänä 25 maan Unioniksi, ja samalla EU:n virallisten kielten määrä nousee yli kahteenkymmeneen. Aloitimme viikko sitten juttusarjan, jossa tarkastellaan kielten moninaisuutta Euroopassa. Jatkamme nyt sarjaa pohtimalla asian hyviä ja huonoja puolia sekä sitä, millaisia johtopäätöksiä kielten tieteellisestä tutkimisesta voi tehdä. Toimittajana on Hannu Reime.
Vastikään 75 vuotta täyttänyt maineikas suomalainen filosofi Jaakko Hintikka sanoi syntymäpäivähaastattelussaan Helsingin Sanomissa, että ”Luonnontieteiden opettaminen vie pohjaa fanatismilta”, kiihkomieliseltä asenteelta maailmaan. Väitteen perusteluja ei haastattelussa ollut luettavissa, mutta arvattavasti filosofi tarkoitti sitä, että luonnontieteet antavat näkökulman, jossa ihminen ei ole kaiken keskipiste, ja jossa siis myös fanaattiset uskonnolliset ja poliittiset ideologiat menettävät merkitystään. Toinen perustelu Hintikan käsitykselle kenties on se, että luonto on kova oppimestari, että luonnontieteisiin on vaikeampi salakuljettaa tutkijan omia ennakkoluuloja kuin niin sanottuihin pehmeisiin tieteisiin, historiaan tai vaikkapa arvovapaana usein esiintyvään taloustieteeseen. Tässä tieteiden jakautumassa ihmiskieliä ja ihmiskieltä tutkiva tiede, lingvistiikka, yleinen kielitiede, sijaitsee mielenkiintoisessa leikkauspisteessä: jokainen ihmiskunnan puhumasta viidestä — kuudestatuhannesta kielestä on samaan aikaan sekä kulttuurin ja historian että ihmiselle ominaisen biologisen kielikyvyn tuote. Se on pitkälle kehittyneen keskushermoston aikaansaama ominaisuus, jotakin kaikille ihmislajiin kuuluville yhteistä, jotakin sellaista, mitä tutkittaessa yksilöiden väliset erot merkitsevä yhtä vähän kuin silloin, kun tutkitaan verenkiertoa tai ruuansulatusta tai muita fysiologisia rakenteita ja niiden ominaisuuksia:
[MH: If you really deeply understand what’s going on … ]
Jos todella syvällisesti ymmärtää, mistä kielten tutkimisessa on kysymys, niin silloin on ilmeistä, että kaikki ihmiskielet — suomi, englanti, kiina, mikä tahansa — ovat hyvin samanlaisia. Niiden väliset erot ovat sittenkin hyvin pinnallisia, vaikka kielten puhujille erot ilmenevät suurina, eiväthän he ymmärrä toisiaan eivätkä kykene välittämään ajatuksiaan kielen avulla toisilleen. Millä perusteella voidaan kuitenkin sanoa, että erot kaikesta huolimatta ovat satunnaisia ja pinnallisia ja yhtäläisyydet selittäviä ja syvällisiä? Perusteena on se, että kielten väliset erot on opittava, yhtäläisyydet tulevat suoraan luonnosta. Lapsen on opittava, että ’koira’ on englanniksi ’dog’; en tiedä, mitä koira on suomeksi, mutta satun tietämään, että ’railroad’ on suomeksi ’rautatie’.
Näin kertoo eurooppalaissyntyinen, mutta toisen maailmansodan kaaoksessa Amerikkaan muuttanut kielitieteilijä Morris Halle Yhdysvaltojen johtavasta luonnontieteellisestä ja teknisestä korkeakoulusta MIT:sta Bostonin seudulta tässä toistakymmentä vuotta sitten tehdyssä haastattelussa.
Halle jatkaa, että lapsen on siis opittava, mitä eri sanat merkitsevät, mutta hänen ei tarvitse oppia sitä, että kielessä ylipäänsä on sanoja, eikä sitä, että sanat liittyvät yhteen laajemmiksi ilmauksiksi tiukkojen sääntöjen mukaan. Moni asia kielessä, esimerkiksi juuri sanojen olemassaolo, vaikuttaa meistä ilmeiseltä, koska me kuulumme eläinlajiin, jonka biologisiin ominaisuuksiin kieli kuuluu. Mutta kuvittele, jos ulkoavaruudesta tulisi älykäs olento, marsilainen, tutkimaan, millaista tässä maailmassa on. Hänelle ei olisi lainkaan selvää, että meidän kielessämme on sanoja. Sen selville saaminen vaatisi syvällistä tutkimusta, havaintoja ja tieteellistä päättelyä. Se, että on olemassa sanoja, ei ole mitenkään ilmeistä ja itsestään selvää:
[MH: Imagine an intelligent being, a Martian, came to his world …]
Latvian monikieliseen juutalaisyhteisöön vuonna 1923 syntynyt Morris Halle oppi lapsena viisi kieltä, ja hän oli jo verrattain vanha, ennen kuin hänelle yleensä selvisi, että latvia, venäjä ja saksa tai sille läheistä sukua oleva jiddiš ovat jotenkin erilaisia. Hän kertoo kuvitelleensa — vieraillessaan vanhempiensa kanssa Helsingissä vähän ennen sotia — että kaikkien ulkomaalaisten ominaisuuksiin kuuluu se, että he puhuvat saksaa. Hämmästys oli suuri, kun hänelle Helsingin kaduilla valkeni, ettei asian laita olekaan niin, vaan että ihmisten puhe täällä oli hänelle täysin käsittämätöntä.
Morris Hallen henkilöhistoria on pieni osa Euroopan kielten kirjavuutta, sitä, jonka kanssa laajeneva Euroopan Unioni entistä enemmän joutuu painiskelemaan. Kielten moninaisuus voidaan ymmärtää myönteiseksi asiaksi ja pitää sitä rikkautena. Morris Hallen äskettäin kuollut kollega Ken Hale sanoi, että jokainen luonnollinen kieli on kuin korvaamaton taideteos, ja että jokaisen kielen kuolema merkitsee myös suurta kulttuurista köyhtymistä.
Kielten eroilla ja kielikiistoilla on kuitenkin historian kuluessa tämän tästä myös lietsottu nationalismia ja kansalliskiihkoa. Ihonvärin ohella kieli on selvimmin havaittava ominaisuus, joka näyttää jakavan ihmiskuntaa. Kun näihin eroihin tukeutuvan nationalismin tai heimoaatteen kannattajat saavat vallan, seuraukset ovat usein olleet katastrofaalisia. Äidinkielen käyttö on saatettu kriminalisoida kuten baskille ja katalaanille tapahtui Francon aikaisessa Espanjassa tai kuten kurdin kieltä on kohdeltu Turkissa tähän päivään saakka. Tai sitten yhden kielen puhujat ovat halunneet eristäytyä ympäristöstään ja alkaneet vainota alueellaan asuvia itseään vielä pienempiä kielivähemmistöjä. Kieliolojen käytännön järjestely ei koskaan ole yksinkertaista, mutta vielä vaikeammaksi se tulee, jos siihen liitetään kansalliskiihkoisia aatteita tai ennakkoluuloja.
Ihmiskieltä on viime vuosisadan jälkipuoliskolta alkaen yhä enemmän tutkittu siitä biologisesta näkökulmasta, josta Morris Halle haastattelussani puhui. Samoin kuin luonnontieteiden ja historiallisten tieteiden välillä ei yleisesti vallitse mitään periaatteellista ristiriitaa, samoin ei ole mitään ristiriitaa siinä, että ihmiskieltä voidaan tutkia sekä biologisena että historiallisena ilmiönä. Historiallisen kielitieteen suurten saavutusten aikaa oli 1800-luku, jolloin muun muassa sitovasti osoitettiin se, että useimmat Euroopan kielet kuuluvat samaan indoeurooppalaiseksi kutsuttuun kielikuntaan. jonka yksittäisiä kieliä puhutaan laajalla alueella Euroopasta Keski-idän kautta Intian niemimaalle. Kuuluminen samaan kielikuntaan tarkoittaa sitä, että ne kaikki polveutuvat samasta indoeurooppalaisesta kantakielestä, jota kolme ja puoli tuhatta vuotta sitten — näin arvellaan — puhuttiin mahdollisesti Mustan meren pohjoispuolella sijaitsevalla alueella.
Kielten ja niitä puhuvien kansojen samaistaminen on kuitenkin paitsi harhaanjohtavaa ja väärää myös usein vaarallista. Historiallisen kielitieteen oikeista tutkimustuloksista tehtiin 1800-luvun kansallisromanttisessa henkisessä ja aatteellisessa ilmapiirissä omituisia johtopäätöksiä. Näihin päätelmiin nojaa muun muassa vuosisadan loppupuolella noussut uusi juutalaisvastaisuus, jolle annettiin tieteelliseltä kalskahtava nimi ’antisemitismi’. Kun juutalaisia oli kristillisen Euroopan varhemmassa historiassa vainottu uskonnollisin syin, perustelivat antisemiitit käsityksiään tieteellisiksi verhotuilla rotu-uskomuksilla, joiden perusteet otettiin historiallisesta kielentutkimuksesta. Koska useimmat Euroopan kielet kuuluvat indoeurooppalaiseen kielikuntaan, mihin taas juutalaisuuteen keskeisesti liittyvä heprea ei kuulu, väittivät Euroopan nationalistit, että juutalaiset ovat vieras elementti tässä maanosassa. Juutalaisten väitettyä vaikutusvaltaa vastaan perustettiin Saksassa ja Ranskassa antisemitistinen liike, jonka omituinen nimi keksittiin siitä, että heprea kuuluu — arabian ja eräiden muiden Lähi-idän ja Afrikan kielten ohella — seemiläiseksi kutsuttuun kieliperheeseen. Tämä synkkä historia huipentui Natsi-Saksan juutalaisvastaiseen holokaustiin toisen maailmansodan aikana. Natsi-ideologian ylistämä arjalaisuus, halveksitun seemiläisyyden vastakohtana, lainattiin samoin historiallisesta kielitieteestä. Arjalaiset kielet nimittäin ovat Iranissa puhuttavia indoeurooppalaisia kieliä, joista suurin on persia, ja alkuperäisessä merkityksessään sana ’arjalainen’ tarkoitti itse asiassa samaa kuin iranilainen.
Antisemitismin historia osoittaa, että historiallisten tieteiden itsessään pätevistä tutkimustuloksista voidaan poliittisista syistä tehdä täysin vääriä ja omituisia johtopäätöksi. Luonnontieteissä sellainen on paljon vaikeampaa. Luulisin, että juuri tätä professori Jaakko Hintikka haastattelussaan tarkoitti, kun hän totesi, että luonnontieteellinen asennoituminen vähentää kaikenlaista kiihkoilua.
Ks myös:
|
January 1999 |