YLE/Tänään iltapäivällä, 13.2.2004


Kuuntele ohjelma

Euroopan kielet,osa 5: Vähemmistökielet

Hannu Reime

Olemme tammi- ja helmikuun ajan joka perjantai kertoneet Euroopan kielistä ja kielioloista. Euroopan Unioni laajenee vappuna 25:n maan yhteisöksi, jossa virallistenkin kielten määrä nousee yli kahdenkymmenen. Mutta niiden lisäksi maanosassamme puhutaan kymmeniä alueellisia ja vähemmistökieliä. Hannu Reime jatkaa sarjaansa Euroopan kielistä ja kielistä yleensä.

Jos Euroopan kielikartta esitetään niin, että alueet, joilla puhutaan toisiaan lähellä olevia sukulaiskieliä, väritetään saman värin eri sävyin, näyttää maanosamme tilkkutäkiltä tai abstraktilta maalaukselta. Sen pinnalta löytyy myös muutama suuri yhtenäinen läiskä. Sellainen esittää aluetta, jolla puhutaan jotakin maanosamme valtakieltä, vaikkapa espanjaa tai ranskaa. Ne molemmat kuuluvat portugalin, italian, romanian ja monen muun pienemmän kielen tavoin suuren indoeurooppalaisen kielikunnan romaaniseen haaraan, jonka kaikki jäsenet ovat vuosisatojen aikana kehittyneet Rooman valtakunnan levittämästä latinasta.

Romaaniset kielet ovat niin lähellä toisiaan, että niiden vertailu on mielenkiintoista kahdesta, erilaisesta syystä. Niiden historiaa voidaan selvittää, voidaan tutkia, kuinka puhuttu kansanlatina on vähitellen kehittynyt kieliksi, jotka eivät enää ole keskenään ymmärrettäviä, mitä äänteitten ja kieliopin muutoksia niissä on tapahtunut latinaan verrattuna, kuinka se kaikki on liittynyt eurooppalaiseen kulttuuriin.

Tämän ohella ja rinnalla ihmiskieltä voidaan tutkia luonnollisena — luonnon antamana — biologisena kielikykynä. Historiallisten sattumien muovaamat kielet — kulttuurin tuotteet — ovat silloin tutkimusaineistoa. Pyrkimyksenä on selvittää tämän aineiston avulla, millaisia ovat ne tiukat rajoitukset, mielen ja viime kädessä aivojen rakenteet, jotka ylipäänsä tekevät mahdolliseksi sen, että lajimme vastasyntynyt yksilö muutaman ensimmäisen elinvuotensa aikana oppii kielen ilman minkäänlaista ohjausta tai opetusta. Ja kuitenkin kieli on paljon monimutkaisempi systeemi kuin vaikkapa aritmetiikka, jonka oppiminen tapahtuu vasta kouluiässä ja vaatii opetusta ja tietoisia ponnisteluja. Mutta samalla on myös tutkittava sitä, miksi ihmiskielet ovat niin erilaisia, että kahden kielen puhujat eivät ymmärrä toisiaan, mikseivät kaikki ihmiset puhu luonnostaan samaa kieltä.

Haastattelin viime syksynä toiseen radio-ohjelmaan, Maailmanpolitiikan arkipäivään, matemaatikko/kielitieteilijä John Framptonia Bostonista ja kysyin häneltä, mitä hän pitää uusimman kielitieteen suurimpana saavutuksena tähän asti. Frampton mietti hetken ja vastasi sitten täysin vakuuttuneena: suurin saavutus on siinä, että eri kielten hyvin intensiivinen ja yksityiskohtainen tutkiminen on osoittanut sen, että suurista eroistaan huolimatta maailman kaikki kielet ovat pohjimmiltaan samanlaisia. Samanlaiset säännöt, rakenteet ja periaatteet toistuvat kielessä kielen jälkeen. Miljardien ihmisten puhumien eri kielten pohjana on sama universaalinen ydin. On vaikea kuvailla sanoin tunnetta, joka liittyy tämän asian oivaltamiseen, haastattelemani John Frampton sanoi ja vertasi kokemusta suuren kirjallisuuden lukemiseen: Sota ja rauha kertoo yksittäisistä asioista, mutta sen sanoma on yleismaailmallinen.

Yksi niistä kielitieteilijöistä, jotka 60-luvulta lähtien ovat olleet mukana John Framptonin mainitsemassa tutkimusohjelmassa, on New Yorkissa tätä nykyä asuva ja työskentelevä Richard Kayne. Hän on tutkinut intensiivisesti ja verrannut keskenään nimenomaan Euroopan kieliä, varsinkin niitä, jotka kuuluvat romaanisten kielten perheeseen, nehän muistuttavat hyvin paljon toisiaan:

[RK: The main advantage of studying a groupf of closely related languages …]

Etu, joka tulee siitä, että tutkii ryhmää kieliä, jotka ovat läheistä sukua keskenään, on sama kuin etu, jonka saa, kun tekee tieteellisen kokeen, jossa on vain vähän muuttujia. Kun riippumattomia muuttujia on paljon, silloin on vaikeampaa päästä perille siitä, mikä vaikuttaa mihinkin. Tältä kannalta katsoen ranskan ja italian vertaaminen on helpompaa kuin vaikkapa englannin ja japanin. Kieliä, jotka poikkeavat rakenteeltaan hyvin paljon toisistaan, on tietenkin myös vertailtava, mutta se on tavallaan vaikeampaa, sanoo Richard Kayne tässä haastattelussa, joka on tehty vuosia sitten pohjoismaisen kesäkurssin aikana Lundissa Ruotsissa.

Kayne on tutkinut mm. romaanisten kielten pienten painottomien pronominien sijoittelua. Se on samankaltaista kaikissa näissä kielissä, mutta vaihtelee silti mielenkiintoisella tavalla ja näyttää riippuvan eräistä muista vaihteluista samoissa kielissä. Tällaiset yksityiskohdat, jotka kielten oppikirjoissa saatetaan usein sivuuttaa merkityksettöminä, kertovat paljon luonnollisesta kielestä, siitä kuinka ihmismieli rakentaa lauseet pienemmistä elementeistä, eräänlaisista rakennuspalikoista täsmällisten sääntöjen mukaan.

Mutta palataan Euroopan kielikarttaan. Latinasta periytyvien romaanisten kielten ohella germaaniset kielet muodostavat toisen todella suuren perheen indoeurooppalaisessa kielikunnassa. Suuruutta mitataan tällöin niiden ihmisten määrällä, jotka puhuvat samaan perheeseen kuuluvia kieliä, ei sillä, kuinka monta yksittäistä kieltä perheeseen voidaan katsoa kuuluvan.

Rooman valtakuntaan pohjoisessa rajoittuvilla alueilla asui suuri joukko heimoja, yhteisnimeltään germaanit, joiden kielistä Euroopan nykyiset germaaniset kielet ovat syntyneet. Kun romaanisista kielistä espanja ja portugali sekä vähemmässä määrin ranska levisivät löytöretkien seurauksena sinne mitä kutsuttiin uudeksi mantereeksi, Amerikaksi, saavutti germaanisista kielistä englanti saman aseman ja lopulta ylittikin latinalaiset kilpailijansa. Nykyenglanti on runsaasti yli tuhannen vuoden aikana kehittynyt kahden germaaniheimon, anglien ja saksien, puhumasta kielestä, jonka sanastoon viime vuosituhannen alussa sekoittui runsaasti ranskalaista lainaa. Monet historialliset sattumat, poliittiset ja sotilaalliset voimasuhteet niiden tärkeänä osana, ovat tehneet englannista sen johtavan maailmankielen, joka se nykyisin on.

Historiallisesti englanti kuuluu germaanisten kielten läntiseen haaraan ja muistuttaa rakenteeltaan eniten kieliä, joita puhutaan Hollannin ja Saksan edustalla sijaitsevilla saarilla, ja joita kutsutaan yhteisesti friisiksi Friisien saariryhmän mukaan. Friisin puhujia on vain puolisen miljoonaa. Muita länsigermaanisia kieliä ovat hollanti Alankomaissa ja Belgian Flanderissa sekä saksa Saksassa, Itävallassa ja Sveitsin saksankielisissä osissa. Saksan hajanainen valtiollinen historia on johtanut siihen, että tätä Euroopan merkittävimpiin kuuluvaa kulttuurikieltä puhutaan monina eri muunnelmina, joista muun muassa Zürichin puhekieli Sveitsissä ja Baijerin murre poikkeavat huomattavasti vakiintuneesta kirjakielestä. Itäblokin hajoaminen on pienessä, mutta hyvin rajoitetussa mitassa tuonut saksaa takaisin slaavilaiseen Keski-Eurooppaan, jossa asui suuria saksankielisiä vähemmistöjä ennen sotia. Mielenkiintoinen saksan muunnelma on jiddish, juutalaissaksa, jota miljoonat ihmiset puhuivat Itä-Euroopassa ennen natsien toimeenpanemaa holokaustia. Jiddishin puhujia, lähinnä vanhoja ihmisiä arvellaan olevan ehkä pari miljoonaa eri puolilla maailmaa. Toinen mielenkiintoinen länsigermaaninen kieli kuulostaa tällaiselta:

[….afrikaansia …]

Etelä-Afrikan radion uutistenlukija kertoo maailmantapahtumista afrikaansin kielellä, jonka hollantilaissiirtolaiset toivat Kap-maahan 1600-luvulla. Afrikaansia puhuu viitisen miljoonaa ihmistä, eikä se tietenkään ole Euroopan kieli, vaikka sen historialliset juuret ovatkin omassa maanosassamme.

Meille suomalaisille lähimpiä germaanisia kieliä ovat skandinaaviset kielet, joista yhden muunnelma on toinen kotimainen kielemme. Ruotsi, tanska, norja kaksine kirjakielineen, islanti ja Färsaarten kieli muodostavat yhdessä pohjoisgermaanisten eli skandinaavisten kielten ryhmän. Itägermaaniset kielet kuolivat puolitoista tuhatta vuotta sitten. Gootin kieli on niistä ainoa, joka on jättänyt jälkeensä kirjallisen muiston, osittaisen Raamatun käännöksen 300-luvulta.

Kuunnellaan tämänviikkoisen jakson lopuksi laulua äsken mainitsemallani harvinaisella germaanisella kielellä. Itäeurooppalaisen juutalaismusiikin, klezmerin, uuden tulemisen myötä myös kiinnostus jiddishin kieleen on kasvanut. Laulun esittäjä Jacinta on syntynyt Buenos Airesissa Argentiinassa, mutta hänen sukujuurensa ovat itäisessä Euroopassa, josta myös laulu Arum dem Faier, Nuotion äärellä, on peräisin; äänitys on tehty Pariisissa Ranskan radiossa. Tätä voisi kutsua monikulttuurisuudeksi, mutta mielestäni se on jotakin paljon parempaa: se on kulttuurien sekoitusta:

[Mus. nousee alta ....ja feidaantuu …]      


Ks. myös:

 

Saving Cornish: But Stop. Isn't That Spelled With a K? by Sarah Lyall

The New York Times, 17 November 2005

Language translates into $1bn industry for new Europe by Duncan Campbell

The Guardian, 10 October 2005

Spelling row could see Cornish go west by Steven Morris

The Guardian, 23 July 2005

Researcher of Spanish inspired by Basque language by Johanna Kippo

Helsingin Sanomat, International Edition, 19 April 2005

"Killer languages" strengthen their grip by Kirsikka Moring

Helsingin Sanomat, International Edition, 24 August 2004

Dublin calls for Irish to be an official EU language by Stephen Castle

The Independent, 19 May 2004

From Cornish to Euskadi, EU finally gives recognition to minority tongues by Stephen Castle

The Independent, 10 May 2004

Spain urges recognition of Catalan in EU by Honor Mahony

Euobserver, 6 May 2004

Euro babble by Ian Black

The Guardian, 23 April 2003

Celebrating many tongues - in English by Abram de Swaan

International Herald Tribune, 25 September 2003

Who's afraid of Finnish?

January 1999

[home] [focus] [archive]