YLE/Tänään iltapäivällä, 14.5.2004

Kuuntele ohjelma

Maailman kielet, osa 1: Kielten yhtäläisyydet

Hannu Reime

Olemme Tänään iltapäivällä –lähetyksissä pitkin kevättä tarkastelleet itään ja etelään laajenneen Euroopan Unionin ja koko maanosamme kirjavaa kielikirjaa. Sarjassa on käsitelty eurooppalaisia kieliä, niiden keskinäisiä suhteita ja historiallisia sukulaisuuksia sekä kielten asemaa eri valtioissa. Sarjaa toimittanut Hannu Reime laajentaa nyt aiheensa maailman kieliin ja pohtii ihmiskielten eroja ja yhtäläisyyksiä.

Tyynen meren sodassa toisen maailmansodan aikana Yhdysvallat turvautui erikoiseen juoneen, kun amerikkalaisten sodanjohdolle oli selvinnyt, että japanilaiset onnistuivat helposti murtamaan heidän koodinsa. Taistelulentäjille annetut viestit, jotka ennen oli koodattu suoraan merijalkaväen käyttämälle salakielelle, käännettiinkin nyt ensin englannista navajon kielelle ja koodattiin vasta sitten salakielisiksi. Käännöksen teki yksitoista navajon syntyperäistä puhujaa. Tätä uutta koodia japanilaiset eivät pystyneet murtamaan, ja amerikkalaisten onnistui vallata useita vihollisen miehittämiä saaria ilman suuria lentokone- ja miestappioita.

Välittäjäkielenä tässä sotajuonessa käytetty navajo on Arizonassa ja muutamissa lähivaltioissa asuvien navajo-intiaanien kieli. Sitä puhuu edelleen yli 100 000 ihmistä, joten se on suurin elävä intiaanikieli Pohjois-Amerikassa. Keski- ja Etelä-Amerikassa on useitakin puhujamäärältään navajoa suurempia alkuperäiskieliä, mutta Rio Granden pohjoispuolella navajo on näistä sadoista kielistä se, joka on parhaiten säilynyt englannin puristuksessa. Se on myös elävä muisto ajalta, jolloin eurooppalaiset eivät vielä olleet tunkeutuneet Amerikaksi ristimäänsä maanosaan ja asuttaneet sitä alkuperäiskansat säälittä tuhoten. Navajon kieli kuulostaa tällaiselta:

[navajoa …]

Muutama vuosi sitten amerikkalainen kielitieteilijä Mark Baker julkaisi kiehtovasti kirjoitetun kirjan, jonka nimenä on Kielen atomit: Ihmismieleen kätketyt kieliopin säännöt. Hän aloittaa kirjansa edellä kerrotulla sotajutulla navajon käyttämisestä vaikeuttamaan koodinmurtamista Tyynen meren taisteluissa. Baker kertoo valinneensa tarinan siksi, että se on äärimmäisen mielenkiintoinen kahdelta kannalta katsoen. Se osoittaa ensinnäkin, että englannin ja navajon kielten täytyy poiketa erittäin paljon toisistaan, muutenhan  japanilaiset olisivat voineet murtaa yhtä helposti navajosta kuin suoraan englannistakin koodatun salakielen. Eikä tarvitse paneutua asiaan kovin syvällisesti, kun huomaa, että navajo todella on perin erilaista kuin englanti tai eurooppalaiset kielet yleensä. Äskeisessä näytteessä iskivät korvaan hyvin oudot äänteet, ja navajon kielioppi ja tietenkin sanasto tuntuvat poikkeavan radikaalisti meille tutummista kielistä:

[navajo nousee ja feidaantuu …]

Mutta asialla on myös toinen puolensa: navajon täytyy samalla kuitenkin olla riittävän samanlaista kuin englanti, kääntäminen toisesta kielestä toiseen olisi muuten ollut mahdotonta, eikä käännösjuonella silloin olisi ollut mitään käyttöä Yhdysvaltojen sodanjohdolle. Juuri tämä jälkimmäinen tosiasia, kääntämisen onnistuminen, osoittaa, että ihmiskielet eivät sittenkään ole mitään yhteen sopimattomien maailmankuvien ilmenemiä. Näinhän kuulee joskus esitettävän joissakin radikaaleiksi kuvitelluissa teeseissä, joissa viitataan mm. kielten suuriin eroihin ja yritetään näillä eroilla todistaa käsitystä äärimmäisestä kulttuurisesta relativismista: sinulla on sinun tarinasi ja minulla minun, itä on itä ja länsi on länsi eivätkä ne koskaan kohtaa. Käsitys on vanhempi kuin äskettäinen muodikas postmodernismi, johon se kuului olennaisena osana. Kymmeniä kieliä keskenään vertaillut Mark Baker kirjoittaa, että yleisen kielitieteen syvin haaste on tutkia kieliä tavalla, joka tekee oikeutta sekä niiden suurille eroille että niiden perimmäiselle yhtäläisyydelle, ja tehdä se ajautumatta ristiriitoihin, tekemättä tyhjänpäiväisiä kompromisseja ja uhraamatta totuutta kumpaankaan suuntaan.

Baker kirjoittaa myös siitä, kuinka luonnollinen kieli on monimutkaisimpia tietojärjestelmiä, jonka ihminen voi mieleensä ja aivoihinsa rakentaa, ja jokainen lajimme yksilö tekee sen vaivatta ensimmäisten elinvuosiensa aikana prosessissa, johon vaikuttavat samaan aikaan myötäsyntyinen biologinen ohjelma ja se kieliyhteisö, johon sattuu syntymään. Baker vertaa luonnollista kieltä yhteen ihmisen keksimistä nerokkaista keinotekoisista systeemeistä, šakkiin. Sitä pidetään älykkäiden ihmisten pelinä, jossa menestyvät vain terävimmät aivot. Mutta nykyisin on kehitetty tietokoneohjelmia, jotka voittavat maailman parhaat šakinpelaajat. Toisaalta tavallisen viisivuotiaan  keskivertolapsen älykkyyttä ei mitenkään erikseen julisteta eikä ylistetä, ja kuitenkin tuossa iässä hän hallitsee äidinkielensä mutkikkaan järjestelmän tavalla, jota tähän asti kehitetyt tietokoneohjelmat vain kömpelösti yrittävät jäljitellä.

Tällainen jo viisivuotiaan hallitsema systeemi voi olla mikä tahansa ihmiskunnan puhumista tuhansista kielistä. Ne kaikki muuttavat ajatuksen tai merkityksen aistein havaittavaan muotoon, äänteiksi tai kuuromykkien viittomiksi, ja sen ne tekevät systemaattisella tavalla. Mark Bakerin esimerkki englannista ja navajosta viittaa vahvasti siihen, että yksittäiset kielet eivät luo puhujiinsa mitään maailmankuvaa, joka olisi jonkin toisen kielen käyttäjän saavuttamattomissa. Toinen vieläkin suurempi ennakkoluulo, jonka kielten tutkiminen on kerta kaikkiaan romuttanut, on käsitys, jonka mukaan toiset ihmiskielet olisivat primitiivisempiä ja yksinkertaisempia kuin toiset. Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1975 julkaistusta Kodin Suuresta Tietosanakirjasta voi lukea mustaa valkoisella tekstiä, jossa sanotaan, että ”[e]skimoiden puhuma kieli on alkeellinen.” Artikkelin kirjoittaja ja tietosanakirjan toimittaja tuskin olivat tarttuneet Grönlannin eskimon kielioppiin ja yrittäneet paneutua tämän kielen kiehtovan mutkikkaisiin rakenteisiin, jotka mielenkiintoisella tavalla poikkeavat Euroopan kielistä. Jos he olisivat niin tehneet, ei moinen hölynpöly olisi päässyt painoon saakka. Eri kielten rakenteissa todella on suuria eroja, mutta erot ovat samalla tiukkaan rajattuja, eikä voi sanoa, että mikään kieli olisi toista yksinkertaisempi missään objektiivisessa mielessä. Kaikki ihmiskielet ovat myös periaatteessa yhtä ilmaisuvoimaisia, vaikka tietenkin kehittyneiden teollisuusyhteiskuntien vakiintuneilla kirjakielillä voidaan puhua asioista, joihin tarvittava sanasto puuttuu yhteiskunnallisesti ja poliittisesti heikommassa asemassa olevista kielistä. Mutta uusia sanoja viittaamaan uusiin asioihin voidaan luoda mihin tahansa kieleen. Suomen kirjakielen synty 1800-luvulla on tästä erinomainen ja kaikkea muuta kuin ainoa esimerkki.

Mark Baker on tutkimustyössään etsinyt ihmiskielen yhteistä perustaa vertailemalla suurta määrää kieliä toisiinsa. Suuren osan aineistostaan hän on ottanut niin sanotuista eksoottisista kielistä Amerikassa, Afrikassa ja Tyynellä merellä. ”Eksoottisuus” on tietenkin tässä yhteydessä äärimmäisen subjektiivista, oikeampaa olisi vain puhua eurooppalaisille keskimäärin vieraammista kielistä. Kielten perinteellisempi vertailu sen sijaan on ollut luonteeltaan historiallista. Siinä maailman kielet on ryhmitetty suuriin kielikuntiin ja niiden haaroihin, ja tällainen historiallinen kielentutkimus alkoi eurooppalaisten kielten sukupuiden kartoittamisella. Sen suuria saavutuksia olivat jo 1700- ja 1800-luvun vaihteessa suuren indoeurooppalaisen kielikunnan osoittaminen, ja myös sen todistaminen, että unkari, itämerensuomalaiset kielet ja Lapissa puhuttavat kielet kuuluvat toiseen, suomalais-ugrilaiseen tai, hieman täsmällisemmin, uralilaiseen kielikuntaan. Indoeurooppalaiset kielet ovat siirtomaavallan myötä levinneet muihin maanosiin. Kuvaavaa esimerkiksi on se, että Yhdistyneiden Kansakuntien kuudesta virallisesta kielestä neljä — englanti, ranska, espanja ja venäjä — ovat eurooppalaisia kieliä, ja ne kaikki kuuluvat indoeurooppalaiseen kielikuntaan. Ne ovat myös valloittaja- ja asuttajakansojen kieliä kuten tosin ovat myös arabia ja kiina, YK:n kaksi muuta virallista kieltä. Kiina tietenkin on ollut oma kulttuuripiirinsä jo vuosituhansia.

Ei tarvitse mennä pitkälle Euroopan ydinalueilta, kun kuulee kieliä, jotka eivät ole indoeurooppalaisia eivätkä edes uralilaisia:

[georgiaa …]

Tämä on georgian kieltä, jota Suomessa on aikaisemmin kutsuttu myös gruusiaksi. Georgia on yksi Kaukasian kielistä, alueen, joka kieliltään kuuluu maapallon rikkaimpiin. Georgian tasavallan pääkielellä on pitkä kirjallinen historia, ja siinä käytetään omia aakkosia. Alueen kielistä georgia luetaan kaukasialaiseen kieliin, joiden historiallisista suhteista kiistellään, sellaisten kielten kuin abhaasin, tšetšeenin, inguusin ja monen muun Kaukasus-vuoriston molemmin puolin puhuttavan kielen historialliset juuret näet ovat vielä selvittämättä. Mutta lisäksi Kaukasuksella puhutaan turkkilaista azerbaidžanin kieltä, armeniaa, joka indoeurooppalaisessa kieliperheessä muodostaa oman haaransa, sekä persialle sukua olevia indoeurooppalaisia kieliä, joista suurimpia on osseetti Ossetian tasavalloissa, joista eteläisempi kuuluu Georgiaan ja pohjoisempi Venäjään. Kaukasuksen tasavalloista kieliltään värikkäin on Venäjään kuuluva Dagestan. Alueen mielenkiintoiseen kielelliseen maailmaan yhdistyvät ikävästi nationalismi ja kansalliset intohimot, jotka purkautuivat tuhoisiksi sodiksi Neuvostoliiton olemassaolon viimeisinä vuosina. Riidat odottavat yhä ratkaisuaan.   


Ks. myös:        

 

[home] [focus] [archive]