YLE/Tänään
iltapäivällä, 9.7.2004
YLE/Tänään
iltapäivällä, 9.7.2004
Hannu Reime
Jatkamme taas perjantaista ohjelmasarjaamme maailman kielistä ja siirrymme Kaukoitään. Itäisessä Aasiassa puhutaan kieliä, jotka näyttävät eroavan suuresti meille tutummista eurooppalaisista kielistä. Kiina, japani ja korea kuuluvat myös maailman puhutuimpiin kieliin ja edustavat ikivanhaa kulttuuripiiriä. Sarjaa maailman kielistä toimittaa Hannu Reime.
Kesäkuun puolella tässä samassa sarjassa kerrottiin turkkilaisista kielistä, joita puhutaan Balkanilta ja Mustanmeren etelärannalta kauas Siperiaan ulottuvalla alueella. Historiallisen kielitieteen harrastajat ovat toistasataa vuotta keskustelleet siitä, kuuluuko tämä hyvin yhtenäinen turkkilainen kieliperhe suurempaan altailaiseen kielikuntaan, jonka kaksi muuta haaraa olisivat mongoli- ja tunguusikielet; ensin mainituista kielistä tunnetuimpia ovat mongoli ja burjaatti, jälkimmäisistä sukupuuttoon kuollut mantšun kieli, jota puhuttiin Mantšuriassa Koillis-Kiinassa, sekä evenki ja eräät muut Siperian kielet. Altailaisoletusta on myös yritetty laajentaa eri suuntiin. Siihen on joskus haluttu liittää myös uralilaiset kielet — suomi mukana mennen — niin, että olisi olemassa suuri, yhteisestä kantakielestä haarautunut uralilais-altailainen kielikunta. Jo kauan sitten ovat jotkut tutkijat myös olettaneet jopa, että korean kieli ja ehkä japanikin kuuluisivat samaan suureen kielikuntaan, mutta kovin uskottavana ei ajatusta pidetä. Ural-altailaista oletusta kannatti muun muassa Matias Aleksanteri Castrén 1800-luvun alkupuolella. Toinen tunnettu suomalainen kielitieteilijä ja tutkimusmatkailija Gustaf John Ramstedt taas perehtyi varsinkin mongolin ja korean kieliin viime vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä ja kirjoitti yhä edelleen pätevän englanninkielisen korean kieliopin. Opuksen kustantaja, Suomalais-ugrilainen seura, muuten julkaisi siitä uuden näköispainoksen joitakin vuosia sitten.
Altailaisoletus saattaa jopa suppeimmassakin muodossaan osoittautua vääräksi tai luultavampaa ehkä on, ettei sitä koskaan pystytä sen enempää vahvistamaan kuin kumoamaankaan. Oletus on kuitenkin innostanut historiallisesti suuntautuneita tutkijoita kuvaamaan monia Siperian ja Itä-Aasian kieliä yksityiskohtaisin kieliopein, joitten arvo on korvaamaton. Ihmiskieliä voidaan nimittäin yhtä kaikki verrata keskenään siitä riippumatta, onko jokin joukko kieliä historiallista sukua keskenään vai ei. Kielten yhteiset piirteet saattavat johtua maantieteellisestä läheisyydestä tai sitten ne kumpuavat jostakin syvempää, niistä vaihtelun mahdollisuuksista, jotka luonto on ihmisen biologiselle kielikyvylle antanut. Näihin molempiin yhteyksiin viittasi turkulaissyntyinen kielitieteilijä Anders Holmberg, jota haastattelin tässä kielisarjassa keväällä. Hän teki sellaisen, tosin varsin karkean havainnon tai yleistyksen, että mitä idemmäs Euraasian mantereella siirrytään, sitä tavallisempaa on, että kielissä vallitsee sanajärjestys, josta käytetään nimitystä SOV, subjekti-objekti-verbi. Tällaisissa kielissä määreet sijoitetaan yleensä ennen pääsanaansa, objekti ja muut vastaavat ennen verbiä sekä adjektiivit ennen substantiiveja, ja prepositioitten sijasta niissä on postpositioita. SOV-rakenne on tyypillistä turkkilaisille ja mongolikielille, ja erityisen puhtaana se esiintyy koreassa ja japanissa, kahdessa suuressa Itä-Aasian kielessä, joita puhutaan siellä, missä mannermaa kohtaa valtameren, Korean niemimaalla ja Japanin saarilla. Äidinkielenään japania puhuu yli 120 miljoonaa ja koreaa yli 70 miljoonaa ihmistä.
Japanilaiset ja korealaiset ovat vietnamilaisten lisäksi niitä kansoja, joitten kulttuuriin ja kieleen suuri yhteinen naapuri Kiina on vaikuttanut vuosisatojen aikana mitä syvimmin. Suuri osa näitten kielten sanastoista on lainaa kiinan kielestä, ja niitä kaikkia on kirjoitettu kiinalaisin merkein, joitten perustana ei ole sanojen äänteellinen muoto, vaan merkitys, vähän niin kuin me olemme tottuneet esittämään — sanokaamme vaikka — kahdella päällekkäisellä ympyrällä lukua kahdeksan, joka voi saada mitä vaihtelevimman äänteellisen muodon maailman eri kielissä. Merkitykseen perustuva kirjoitusjärjestelmä on tietenkin paljon hankalampi kuin sellainen, jonka pohjana on ääntäminen, koska opittavia merkkejä on tuhansia. Toisaalta kiinalaistyyppinen kirjoitus lisää kulttuurista yhteenkuuluvuutta ja helpottaa kanssakäymistä silloin, kun keskinäistä puhetta on vaikeaa tai jopa mahdotonta ymmärtää.
Koreassa kiinalaisesta kirjoituksesta alettiin luopua jo 1400-luvulla, kun maassa kehitettiin omat, todella nerokkaat aakkoset, joista käytetään koreankielistä nimeä hangul. Niissä jokainen merkki on tavu, joka koostuu myötäpäivään sijoitelluista kirjainmerkeistä. Ulkonäöltään korealainen kirjoitus näyttää kiinalaiselta, ja koska jokainen merkki on siinä, kuten kiinassakin, tavu, on korealaisessa kirjoituksessa ollut usein tapana kirjoittaa kiinasta lainatut sanat kiinalaisin merkein. Niin tehdään vieläkin Etelä-Koreassa, Pohjois-Koreassa kiinalaisia merkkejä sen sijaan ei enää käytetä.
Japanissa nykyinen kirjoitus rakentuu kolmesta eri merkkijärjestelmästä, vajaasta kahdesta tuhannesta kiinalaisesta merkistä eli kanjista, joilla viitataan sisältösanoihin, substantiiveihin ja verbeihin, sekä hiragana- ja katakana-nimisistä tavumerkeistä, joista ensin mainitulla merkitään kieliopilliset pikkusanat ja jälkimmäisellä muun muassa vierasperäiset sanat. Vietnamin kielessä siirryttiin 1600-luvulla kiinalaisista kirjoituksesta latinalaisiin aakkosiin, joissa on runsaasti erilaisia lisämerkkejä.
Kiina mainitaan yleensä puhujamäärältään maailman suurimmaksi kieleksi. Sellainen käsite kuin ”kiinan kieli” on toisaalta melkoinen yleistys. Kiinan pääväestön, han-kansan, puhumat kielimuodot nimittäin eroavat toisistaan melko lailla. Ne ovat selvästi läheistä sukua toisilleen, historiallisesti, mutta ne eivät kaikki ole keskenään ymmärrettäviä. Kiinan kielen eri muodot ovat toinen haara suuresta kiinalais-tiibetiläisestä kielikunnasta, jonka toisen haaran suurimmat kielet ovat tiibet eri muunnelmineen sekä burma. Valtioideologisista syistä Kiinassa korostetaan virallisesti, että on olemassa yksi kiinan kieli, jota puhutaan erilaisin murtein. Kuitenkin, toisenlaisista poliittisissa oloissa esimerkiksi mandariinikiinaa, joka perustuu Pekingin puhetapaan, ja josta halutaan tehdä Kiinan virallinen yleiskieli, pidettäisiin eri kielenä kuin tätä:
[kantonia …]
Tällaiselta kuulostaa eteläkiinalainen kantonin kieli, eli Yuè, joka on saanut kansainvälisen kutsumanimensä Kantonin, kiinaksi Guangzhoun, kaupungista. Kieltä puhutaan Guangdongin maakunnassa ja se on siis myös Hong Kongin pääkieli. Kaikkien kiinalaisten kielimuotojen tavoin kantonissa on tooneja eli sävelkorkoja, jotka erottavat äänteellisesti muuten samanlaisia sanoja toisistaan. Kantonissa tooneja on peräti yhdeksän, mandariinissa neljä. Kiinalle on myös ominaista taivutusmuotojen vähäisyys ja tiukka sanajärjestys, molemmat ominaisuuksia, jotka selvästi ovat tekemisissä keskenään. Toonit, sanojen taipumattomuus ja tiukka sanajärjestys eivät kuitenkaan ole mitään kiinalaisia erikoisuuksia. Ne ovat tyypillisiä monille muillekin Kaukoidän kielille, muun muassa vietnamille ja thaille, sekä kielille, joita puhutaan läntisessä Afrikassa.
Kiina, japani ja korea eivät ole historiallisesti sukua keskenään, mutta niillä on joitakin yhteisiä piirteitä, jotka erottavat ne Euroopan kielistä. Taiwanilaissyntyinen kielitieteilijä James Huang on tutkinut erittäin intensiivisesti kahta ominaisuutta, jotka esiintyvät Itä-Aasian kielissä. Toinen on se, että kysymyssanaa ei siirretä lauseen alkuun niin kuin kielissä, jotka ovat eurooppalaisille tutumpia. Esimerkiksi lause ”Mitä ostit?” ilmaistaan kiinassa sana sanalta suomennettuna ”Sä ostanut mikä?”. Lause tulkitaan kuitenkin täsmälleen samoin kuin kielissä, joissa kysymyssana siirretään ensimmäiseksi. Toinen itäaasialainen ominaisuus on se, että subjektina ja myös objektina oleva persoonapronomini voidaan jättää vapaasti pois. Näin voidaan kyllä tehdä monissa muissakin maailman kielissä; esimerkiksi baskissa on mahdollista pudottaa pois sekä subjekti että objekti, mutta samalla itse verbi taipuu persoonamuodoissa, joten puuttuvat lauseenjäsenet on poimittavissa verbin muodosta. Sen sijaan kiinassa verbit eivät taivu lainkaan, eikä niillä japanissa ja koreassakaan ole persoonataivutusta. Näissä kielissä on mahdollista rakentaa hyvin muodostettu lause, jossa kuulijan on puhetilanteesta tai edellä kuulluista ilmauksista pääteltävä verbistä riippuvat, lauseen pääjäsenet. Harvardin yliopistolehden haastattelussa professori Huang kutsuu kielen rakenteen tutkimista ihmismielen hakkeroimiseksi.
[japania … ja … koreaa …]
Tältä kuulostavat japani ja korea. Kielet muistuttavat toisiaan yleiseltä rakenteeltaan, mutta niillä ei ilmeisestikään ole yhteistä historiallista alkuperää, ellei sitten laajin altailainen oletus pidä paikkaansa. Yhteistä japanille ja korealle on myös sosiaalisen arvoasteikon heijastuminen kieliopillisin muotoihin, mikä näitä kieliä opiskelevalle on melko hankalaa omaksua ja sisäistää. Viime vuosisadalla Japani miehitti koreaa vuodesta 1910 toisen maailmansodan päättymiseen saakka, ja siirtomaavallan aika oli synkkä vaihe myös korean kielen historiassa. Korean käyttö ja opetus oli kielletty kouluissa, ja huomattavia kielentutkijoita suljettiin vankilaan. Jopa korealaiset nimet muutettiin japanilaisiksi. Jaetun niemimaan ulkopuolella korealaisia asuu Venäjällä, Japanissa ja Yhdysvalloissa. Kielellisesti niemimaa on hyvin yhtenäinen, eivätkä murre-erotkaan ole kovin suuria. Japanin kieli sen sijaan jakautuu moniin murteisiin, ja eteläisten Ryukyu –saarten kielimuotoja voidaan hyvin perustein pitää omana kielenään. Pohjoisella Hokkaidolla taas asuu ainu-kansa, jonka puhuma samanniminen kieli ei ole lainkaan sukua japanille. Ainuilta puuttuu omakielinen kirjallinen kulttuuri, mutta sen korvaa rikas suullinen perinne.
Ks. myös:
Mandarin Chinese speaks volumes in giving the young an ear for music, The Guardian, 18.11.2004