YLE/Tänään iltapäivällä, 2.4.2004 

Kuuntele ohjelma
                                                                   

Euroopan kielet, osa 7: Suomalais-ugrilaiset kielet

Hannu Reime

Jatkamme talvella alkanutta sarjaamme Euroopan kielistä. Euroopan Unioni laajenee kuukauden kuluttua 25 maan yhteisöksi, ja samalla virallistenkin EU-kielten määrä nousee yli kahdenkymmenen. Euroopan kirjavalla kielikartalla tarkastelemme nyt suomalais-ugrilaisia kieliä. Sarjaa ”Euroopan kielet” toimittaa Hannu Reime.

Viron ja Unkarin liittyminen Euroopan Unioniin merkitsee sitä, että suomalais-ugrilaisista kielistä kaikki ne, joilla on pääkielen asema omissa maissaan, tulevat myös EU:n kieliksi. Suomi, viro ja unkari ovat kotimaidensa ykköskieliä, niillä on vakiintunut kirjakielen muoto ja pitkä kirjallinen perinne, ja niitä käytetään opetuksessa, kulttuurissa ja hallinnossa. Kolmesta suomalais-ugrilaisesta tai oikeastaan uralilaisesta EU-kielestä eniten puhujia — pitkälti toistakymmentä miljoonaa — on unkarilla. Heitä asuu paitsi Unkarissa myös vähemmistöinä Romaniassa, Slovakiassa ja Serbian Vojvodinassa. Unkarin rajat ovat Euroopan myrskyisän historian aikana vaihdelleet niin paljon, että suuri määrä unkarinkielen puhujia on jäänyt kotimaansa ulkopuolelle naapurimaihin. Unkarilaisten asema Romaniassa ja Slovakiassa on myös nostattanut kansallismielisiä intohimoja molemmin puolin.

Täällä pohjoisessa Itämeren rannoilla puhuttavat suomi ja viro eroavat historiallisesta sukulaisuudesta huolimatta huomattavan paljon unkarista, eikä minkäänlaisesta keskinäisestä ymmärrettävyydestä ole puhettakaan. Kuitenkin unkarin historiallinen sukulaisuus sekä saamen kieliin että suomeen osoitettiin jo 1700-luvun lopulla. Sen tekivät unkarilaiset oppineet János Sajnovics ja Sámuel Gyarmathi, ja heidän työtään voidaan pitää melkoisena saavutuksena, sillä suomen ja unkarin yhteiset juuret ovat hyvin syvällä historiassa, eikä niiden sukulaisuus ole näin ollen millään tavoin ilmiselvää. Paljon ilmeisempää esimerkiksi on sanskriitin, muinaiskreikan ja latinan historiallinen yhteys ja sitä kautta osoitettu indoeurooppalaisen kielikunnan olemassaolo, toinen suuri historiallis-vertailevan kielitieteen saavutus noin parinsadan vuoden takaa.

Kun unkaria, suomea, viroa ja kaikkia niiden sukulaiskieliä verrataan indoeurooppalaisiin kieliin, ei oikeastaan pitäisi puhua suomalais-ugrilaisesta vaan uralilaisesta kielikunnasta, joka jakautuu kahteen päähaaraan, suomalais-ugrilaisiin ja samojedikieliin. Nimitys ”uralilainen” viittaa siihen, että näitä kieliä on puhuttu ja puhutaan yhä Ural-vuoriston molemmin puolin Venäjällä keskellä Euraasian suurta maamassaa. Samojedikieliä, sellaisia kuin nenets, enets ja selkup, puhutaan Uralista itään sijaitsevilla alueilla Siperiassa osin arktisilla seuduilla, kun taas suomalais-ugrilaisen haaran kielet pääosin keskittyvät Euroopan puoleisen Venäjän sisäosiin.

Uralilaisista kielistä useimpia puhuttiin Neuvostoliiton aikana tämän jättiläiskokoisen valtion rajojen sisäpuolella. Vain unkari ja suomi sekä saamen eri muunnelmat Norjan, Ruotsin ja Suomen pohjoisissa osissa olivat niitä uralilaisia kieliä, joiden puhujat asuivat Neuvostoliiton ulkopuolella. Neuvostoliiton hajottua viron kieli irtautui myös Venäjän yhteydestä, mutta useimmille muille uralilaisille kielille Venäjä pysyy kotimaana. Kunkin kielen puhujilla on yleensä oma nimikkotasavaltansa, vaikka kaikissa niissä venäjä on enemmistön kieli. Venäjän puhujien lisäksi suomalais-ugrilaisilla saattaa olla naapureinaan turkkilaisia kieliä puhuvia kansoja.

Sisä-Venäjän suomalais-ugrilaiset kielet jakautuvat kahteen pääryhmään, volgansuomalaisiin ja permiläisiin kieliin. Ensin mainittuja ovat mordva ja mari, vanhemmalta nimeltään tšeremissi, jälkimmäisiä komi ja udmurtti, jotka ennen tunnettiin syrjäänin ja votjakin nimillä. Näitä rakenteeltaan hyvin mielenkiintoisia kieliä kirjoitetaan kyrillisin aakkosin, joihin on liitetty tarvittavia lisämerkkejä. Yhtenäisten kirjakielten vakiintumista ovat vaikeuttaneet suuret murre-erot, ongelma, joka on yhteinen monille vähemmistökielille eri puolilla maailmaa. Mordva muuten on Venäjän uralilaisista kielistä puhujamäärältään suurin, jos sen kaksi päämurretta lasketaan yhdeksi kieleksi.

Meidän suomen puhujien käyttämä kieli sekä viro lahden etelärannalla kuuluvat suomalais-ugrilaisten kielten itämerensuomalaiseen haaraan. Nämä Itämeren tuntumassa puhuttavat kielet ovat hyvin lähellä toisiaan. Myös saamen eri muodoilla on paljon samanlaisia piirteitä kuin itämerensuomalaisilla kielillä, mutta historiallisesti ne ovat näistä etäämpänä, ja niiden tarkka sijainti suomalais-ugrilaisten kielten sukupuussa on hieman epäselvää. Ihmiskunnan puhumista kielistä kokoamassaan lyhyessä yleiskatsauksessa Maailman kielet Aulis Joki kirjoittaa, että ”yhtä hyvällä syyllä kuin … nykyisten skandinaavisten kielten voi sanoa olevan oikeastaan yksi ainoa kielimuoto, jossa on joukko toisistaan melkoisesti eroavia murteita, [yhtä hyvin] voitaisiin myös itämerensuomalaisten kielten katsoa … olevan niin lähellä toisiaan, että saatettaisiin puhua vain yhdestä kielestä.” Mutta aivan kuten ruotsin kielen puhujan on vaikea ymmärtää islantia, ainakin yhtä vaikeaa on suomen puhujan saada selvää siitä, mistä tässä kerrotaan:

[liivin kieltä KK:n puhumana. …]

Näin kuvaili elämäänsä kalastajanrouva Katrin Krason liivinkielellä joskus 1960-luvulla Yleisradion toimittajalle Unto Miettiselle, joka samoili selostusmatkoillaan suomalais-ugrilaisten kansojen parissa ja keräili kielinäytteitä. Latvian rannikolla puhuttu liivinkieli on lähes kuolemassa oleva itämerensuomalaisten kielten kielimuoto, joka on saanut vahvasti vaikutteita ympäröivästä latvian kielestä. Liivin kieltä uhkaava kuoleminen tarkoittaa sitä, että indoeurooppalainen latvian kieli kokonaan korvaa liivin käytön.

Suomen naapurissa, Venäjään kuuluvassa Karjalan tasavallassa pyritään säilyttämään siellä vielä puhuttavat suomalais-ugrilaiset kielet. Petroskoissa ilmestyvä suomenkielinen Karjalan Sanomat kertoo, että tasavallassa on juuri tullut voimaan uusi kielilaki, jossa valtio ilmoittaa tukevansa suomalais-ugrilaisten kielten säilymistä. Kyseiset kielet ovat karjala, vepsä ja suomi, jotka kaikki siis kuuluvat toisilleen läheistä sukua olevien itämerensuomalaisten kielten ryhmään, ja Karjalan tasavallan asukkaista kymmenen prosenttia luokittelee itsensä näitä kieliä puhuviin kansallisuuksiin. Pari kuukautta aikaisemmin Karjalan Sanomista saattoi lukea, että Petroskoissa oli juuri vietetty kaupungin suomalais-ugrilaisen Lönnrot-koulun kymmenvuotisjuhlaa.

Itämerensuomalaisista kielistä suomi ja viro ovat paitsi kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti vahvimmassa asemassa myös ne kielet, jotka liiviä lukuun ottamatta ovat etääntyneet kauimmas yhteisestä kantakielestään. Se, että myös suomi ja viro ovat lähes keskenään ymmärrettäviä, osoittaa vain, kuinka lähellä toisiaan kaikki itämerensuomalaiset kielet ovat.

Indoeurooppalaisten kielten hallitsemassa Euroopan Unionissa suomalais-ugrilaisten kielten puhujat ovat yhteenlaskettuinakin alle kahdenkymmenen miljoonan ihmisen vähemmistö neljän ja puolen sadan miljoonan asukkaan joukossa. Maanosamme jonkin indoeurooppalaisen valtakielen puhujalle suurin vaikeus suomen, viron tai unkarin opiskelussa on luultavasti sanaston vieraus. Tätä mieltä ainakin on edesmennyt uralilaisten kielten legendaarinen tutkija, itävaltalais-amerikkalaiseen perheeseen 1920-luvun Romaniassa syntynyt Robert Austerlitz, joka tässä kertoo kohtaamistaan suomenkielen vaikeuksista:

[ RA: En huomannut ..  tietysti jos on niin suuri innostus kuin minulla oli, ei niitä vaikeuksia huomaa. Kielioppi on ainakin minulle niin mielenkiintoista aina ollut, siis itse mekaniikka, astevaihtelu ja vokaalisoinnut ja kaikki säännöt, niissä ei ollut vaikeuksia, ne eivät painaneet muistia. Mutta sanasto, sanoisin, oli vaikein. Sanasto on niin erilainen ja on joskus niin tiheä, sellaisia kuin ”ero”, ”vero”, ”nero”, että oli vaikeata muistaa, jopa nuorena, nyt on vielä vaikeampaa tietysti. Minä muistin sanoja silloin ja muistan vielä nytkin, että joku oli kertonut minulle jossakin tilaisuudessa, että mitä jokin tarkoittaa: ”latva”, muistan kuinka opin sanan ”latva”. Se on laulussa: ”tuuli se taivutti …”  Muistan vielä, milloin … Fredrikinkadulla joku selitti minulle tämän laulun. Että niin erilaista se oli. Tietysti ”latva” kiinnosti minua jo silloin. koska tv-yhtymä on niin omituinen. Mutta tämä on taas se kieliopillis-fonologinen (puoli), joka on aina kiinnostanut minua. Sanasto, sanoisin, oli vaikein.]

Vuonna 1951 Suomeen tullut Robert Austerlitz kuoli New Yorkissa kymmenen vuotta sitten. Äskeisessä hän kertoi suomen opiskelustaan akateemikko Pertti Virtarannalle.

Ne suomenkielen erikoisuudet, jotka Robert Austerlitz mainitsi, vokaalisointu ja astevaihtelu, ovat tyypillisiä monille uralilaisille kielille. Kuitenkin esimerkiksi vokaalisointu esiintyy myös monissa muihin kielikuntiin kuuluvissa kielissä. Tai toinen esimerkki, edellä mainitsemani udmurtin eli votjakin kieli tekee samanlaisen erottelun objektin sijan merkitsemisessä kuin espanja, romania ja heprea. Samanlaisia ominaisuuksia löytyy ympäri maailmaa kielistä, joilla ei ole minkäänlaista historiallista yhteyttä keskenään. Maapallolla puhuttavista tuhansista kielistä jokaisen ovat tuottaneet historialliset sattumat ja periaatteet, jotka kumpuavat syvältä ihmismielestä.


Ks. myös:

Keltaisten lehtien henget Johanna Halonen

Turun Sanomat, 21.11.2004

"Killer languages" strengthen their grip by Kirsikka Moring

Helsingin Sanomat, International Edition, 24 August 2004

Who's afraid of Finnish?

Eagle Street, January 1999

[home] [focus] [archive]