YLE/Ykkösaamu, 11.3.2005
YLE/Ykkösaamu, 11.3.2005
Hannu Reime
Vuorossa on nyt perjantainen sarjamme maailmasta ja maailmankuvasta. Pohdinnan aiheena on tällä kertaa tieteellinen ja uskonnollinen maailmankatsomus. Sarjaa toimittaa Hannu Reime.
HR: Haastattelin viime ja toissa viikolla tiedekirjailija Raimo Lehteä, joka on eläkkeellä Teknillisen korkeakoulun matematiikan professorin virasta. Tieteenhistoriaa käsitelleen haastattelun yhteydessä pyysin professori Lehteä kertomaan, missä hänen mielestään on ero, kun puhutaan maailmankuvasta ja maailmankatsomuksesta. Näin haastateltavani vastasi:
RL: Minä nyt siis kuvittelisin, ajattelisin, että ero on suunnilleen siinä, että maailmankuva on sellainen näkemys, joka meillä on siitä, minkälainen tämä fysikaalinen ja ulkoinen maailmankaikkeus on ominaisuuksiltaan, kun taas sen sijaan maailmankatsomukseen sitten liittyy jollakin tavalla se, mitenkä me arvostamme näitä asioita, ja mitenkä me rakennamme tällaisista tiedollisista asioista ja mahdollisesti joistakin muista asioista oman tapamme suhtautua maailmaan.
HR: ”Oman tapamme suhtautua maailmaan.” Tässä varmaan on asian ydin. Tiede antaa kuvan maailmasta, kuvan, joka tutkimuksen edistyessä muuttuu, ja itse kukin voi muodostaa oman maailmankatsomuksensa vaikkapa siltä pohjalta. Usein todettu tieteellisen maailmankuvan syvä maailmankatsomuksellinen seuraus on ollut ihmisen osuuden pienentyminen maailmankaikkeudessa. Sitä on merkinnyt siirtyminen maakeskisestä aurinkokeskiseen järjestelmään lähiavaruudessamme, 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa tapahtunut muutos, josta Raimo Lehti haastattelussani kertoi; sitä on myös merkinnyt kehitysoppi 1800-luvulla ja biologian edistyminen viime vuosisadalla, mikä on vahvistanut sen, että kaikki elämä tällä pallollamme on perusrakenteeltaan samanlaista, homo sapiens -niminen laji mukaan lukien, näin siitä huolimatta, että kaikkien eliölajien joukossa tämä laji on varsin erikoinen. Ei ole mitään ristiriitaa todeta samanaikaisesti, että ihminen on ”vain” yksi eläinlaji, ja että tällä lajilla on joitakin ominaisuuksia, jotka erottavat sen radikaalisti muista. Sana ”vain” on syytä panna paksuihin lainausmerkkeihin, sillä kaikki elävät olennot, yksisoluisetkin, ovat erikoisia ja hyvin mielenkiintoisia olioita maailmankaikkeudessa.
Entä sitten tieteen itsensä perustana oleva maailmankatsomus, se, mistä kaikki alkaa? Brittiläinen tutkija Daniel Harbour on kirjoittanut mielenkiintoisen pienen kirjan, vain puolentoista sataa sivua paksun pamfletin, jossa hän asettaa vastakkain kaksi maailmankatsomusta; niistä toinen johtaa tieteeseen ja tietomme lisääntymiseen maailmasta, toinen uskontoon ja tiedon kannalta ei mihinkään. Kirjan nimenä on Älykkään ihmisen opas ateismiin; nimi ei mielestäni ole kovin onnistunut, mutta se ei varmaankaan ole kirjoittajan syytä, vaan kustantajan, brittiläisen Duckworthin, kirja nimittäin ilmestyi sarjassa, jonka kaikkien osien otsikkona on Älykkään ihmisen opas tähän tai tuohon asiaan. Harbour on nuori, ei vielä kolmeakymmentäkään, mutta ilmeisen laajasti lukenut ja ikäänsä nähden myös hyvin kypsä ajattelija. Hän väitteli toissa vuonna filosofian tohtoriksi kielitieteestä Massachusettsin teknillisessä korkeakoulussa MIT:ssä Yhdysvalloissa, ja sen lisäksi hän on opiskellut matematiikkaa ja filosofiaa Oxfordissa Englannissa. Harbour on juutalaissyntyinen, mutta uskonnosta luopunut, siis ateisti; siitä huolimatta kirjaa suosittelee tekijän tuntema rabbi, jonka kanssa kirjoittaja on käynyt kovaa väittelyä olemisen ääristä.
Harbour aloittaa toteamalla, että kaikkien tiedollisten pyrkimysten perustana on jokin maailmankatsomus. ”Maailmankatsomukset itsessään eivät ole selityksiä; ne eivät ole teorioita. Ne ovat perusteita, joille selitykset rakennetaan.” Maailmankatsomus on ”joukko oletuksia” siitä, millainen maailma on, oletuksia, ”joitten pohjalta voi alkaa yrittää ymmärtää muita puolia maailmasta”.
”Asian ydin on siinä, että on olemassa kaksi tapaa katsoa maailmaa. Toinen alkaa pienimmällä mahdollisella määrällä oletuksia ja myöntää, että ne voivat olla vääriä ja kenties vaativat tarkistusta. Toinen alkaa rönsyävällä käsityksellä siitä, millainen maailma on, ja kieltäytyy hyväksymästä oletustensa mahdollista tarkistamista myöhemmin.”
Ensin mainitsemaansa käsitystä Daniel Harbour kutsuu spartalaiseksi meritokratiaksi ja jälkimmäistä barokkimonarkiaksi. Nimet itsessään ovat aika barokkisia, mutta ajatus niitten takana on yksinkertainen, kunhan niitä ei sotke sanojen ”Sparta” ja ”meritokratia” herättämiin poliittisiin ja yhteiskunnallisiin mielteisiin, Sparta kun on kaikkien totalitaaristen valtioitten äiti ja meritokratia taas epädemokraattinen yhteiskuntajärjestys, jossa meriitit eli ansiot ja saavutukset antavat haltijalleen poliittista valtaa. Sparta viittaa tässä yhteydessä vain maailmankatsomuksellisten oletusten yksinkertaisuuteen ja niukkuuteen, minimaalisuuteen, ja meritokratia siihen, että tällaiset oletukset on oikeutettava havainnoilla ja päättelyllä, niitten on ansaittava paikkansa. Alkuoletusten on vakavassa tiedonhankinnassa, tieteessä, oltava yksinkertaisia ja vaatimattomia; ne on voitava tarvittaessa kumota. Barokkiyksinvaltias sen sijaan pysyy hovinsa oletusten mukaan valtaistuimellaan, tapahtuipa maailmassa mitä tahansa.
Barokkimaisia maailmankatsomuksia ovat ennen kaikkea uskonnolliset käsitykset maailman rakenteesta ja synnystä, samoin suuret metafyysiset järjestelmät, sellaiset kuin Hegelin filosofia, Platonin ideaoppi ja monet muut. Tällaisissa systeemeissä ei myöskään ole välttämätöntä olettaa Jumalaa, jumalia, tai edes sielun kuolemattomuutta. Stalinin Neuvostoliitossa kehitetty niin sanottu marxilais-leniniläinen tiede oli kaikilta olennaisilta osiltaan uskonnollinen doktriini, jonka siemeniä oli jo kylvetty alkuperäiseen bolševismiin, kuten brittifilosofi Bertrand Russell huomioi vieraillessaan Neuvosto-Venäjällä niin varhain kuin vuonna 1920. Täyteen kukkaansa näitten siementen tuottama uskonto kuitenkin puhkesi vasta, kun entinen pappisseminaarilainen Josif Džugašvili-Stalin juonitteli itselleen kaiken vallan ja alkoi hallita tsaarejakin julmemman itämaisen hirmuvaltiaan tavoin. Stalinismin vahvaa uskonnollista sisältöä korostettiin Yle-TV 2:n tällä viikolla esittämässä dokumenttifilmissä Elämää pilvenpiirtäjässä, jossa kerrottiin toisen maailmansodan jälkeen rakennetusta moskovalaisesta kermakakkutalosta ja sen asukkaista. Filmin selostuksessa todettiin, että neuvostokansalaista yritettiin Stalinin aikana hallita luomalla hänen ympärilleen ja myös päähänsä, jos se vain oli mahdollista, samanaikainen paratiisi ja helvetti, mahtavat barokkimaiset rakennukset, paraatit, ilotulitukset, tanssiaiset, šampanja, toisaalta jatkuva pelko yöllisestä koputuksesta ovelle, pidätyksestä, katoamisesta vankileirien saaristoon. Mutta kun helvetin pelko laimeni Stalinin kuoleman jälkeisinä vuosikymmeninä, myös paratiisi lakkasi olemasta, ja kun päästiin 1970-luvulle, vain joukko suomalaisia opiskelijoita ja kulttuuriväkeä saattoi enää innostua siitä pohjimmiltaan uskonnollisesta järjestelmästä, joka itäisessä naapurimaassamme vallitsi.
Daniel Harbour siis asettaa mielenkiintoisessa ja hyvin kirjoitetussa pamfletissaan vastakkain kaksi maailmankatsomusta, joista toinen johtaa uskonnottomuuteen, tieteeseen ja tietoon, hitaasti kasautuvaan, tarkistukselle ja korjaamiselle valmiiseen, rajalliseen, mutta tietoon yhtä kaikki, toinen uskontoon ja tiedon kannalta ei mihinkään. Oma käsitykseni on, että uskontojen — olipa kyse tuon- tai tämänpuoleisista uskonnoista — varsinaisena käyttövoimana ei ole tiedonhalu ja maailmaa koskeva uteliaisuus, vaan aivan muut psykologiset vaikuttimet: ahdistus ja pelko, ennen kaikkea pelko meitä jokaista yksilönä joskus odottavasta kuolemasta, halu alistua jonkun korkeammaksi koetun valtaan — tarkoittaahan esimerkiksi islam kirjaimellisesti alistumista — sekä perinteiden kunnioitus. Toisaalta jokaiseen uskontoon, suureen tai pieneen, sisältyy myös maailman rakennetta ja syntyä koskevia oletuksia ja väitteitä alkaen Raamatun luomiskertomuksesta ja päättyen suuriin maailmanlopun ennustuksiin. Silloin kun uskonnot ottavat ne kirjaimellisesti — ja miten muuten kirjoitetun tekstin voi ottaa — silloin niitten on myös puolustauduttava niitä paljon vaatimattomammista oletuksista lähtenyttä tiedettä vastaan. Argumentiksi tässä väittelyssä ei käy tietomme rajallisuus, se, että tiede ei selitä kaikkea, se, mitä kutsutaan aukkojen jumalaksi. Tiede ei selitä kaikkea, vain jotakin; uskonnot selittävät kaiken, kukin omalla tavallaan, ja loppujen lopuksi eivät selitä mitään.
Kuunnellaan lopuksi pieni hetki musiikkia, joka kyllä liitetään barokin aikaan, mutta joka sittenkin taitaa olla lähempänä Daniel Harbourin kannattamaa minimalismia, sellaista luovuutta, missä pienistä oletuksista päädytään todella suureen: katkelma Johann Sebastian Bachin viidennen soolosellosarjan viimeisestä osasta Gigue, tulkitsijana Pablo Casals, Pariisi kesäkuussa 1939:
[musiikkia …]
Ks. myös: