YLE/Ykkösaamu, 4.2.2005

Maailma ja maailmankuva, osa 3: Tsunamin herättämiä mietteitä

Hannu Reime

Jatkamme nyt perjantaiaamuista sarjaamme Maailma ja maailmankuva. Hannu Reime tarkastelee sarjan kolmannessa osassa tsunamin herättämiä mietteitä. 

Kun Intian valtameren tappava hyökyaalto toisena joulupäivänä iski, oli suhtautuminen tähän poikkeukselliseen suuronnettomuuteen myös hyvin poikkeuksellista. Uutistoimittajana panin merkille sen, että kun ihmishenkien menetysten ja aineellisten tuhojen suuruus joulua seuranneella viikolla paljastui, vaikutti siltä kuin ammattimaisten mielipiteenmuodostajien olisi ollut vaikeaa sanoa asiasta mitään. Tapahtumista raportoitiin ja seismologeja, geologeja ja muita asiantuntijoita kuultiin, mutta julkiselle keskustelulle tyypilliset kannanotot ja kritiikki saivat odottaa, niin totaalisesti tsunami oli ihmisen kontrollin ulkopuolella, siitä ei voitu syyttää ketään. Voi olla, että viranomaiset esimerkiksi juuri Suomessa ja Ruotsissa joutuivat olemaan eräänlaisina sijaiskärsijöinä; heidän tekemisiään ja varsinkin tekemättä jättämisiään hyökyaallon jälkeen arvosteltiin — oikein tai väärin. Ja tietenkin voitiin kysyä, miksei Intian valtamerellä ollut samanlaista varoitusjärjestelmää kuin Tyynellä merellä, mutta sekin kritiikki oli kohtuutonta, koska edellisestä suuresta hyökyaallosta Aasian ja Afrikan yhdistävällä merialueella oli kulunut pitkälti yli sata vuotta.

Maailmassa tapahtuu paljon pahoja asioita, jotka aiheuttavat suuria kärsimyksiä. Suurin tai ainakin hyvin huomattava osa niistä on sellaisia, jotka ovat toisten ihmisten toisille aiheuttamia. Niihin voidaan siis vaikuttaa päinvastoin kuin luonnononnettomuuksiin sellaisiin kuin ovat juuri maanjäristykset ja hyökyaallot, joita ei edes voida panna sellaisen ihmisen ahneuden aikaansaaman ongelman kuin ilmaston lämpenemisen tiliin. Puhtaat luonnononnettomuudet näyttävät kuitenkin usein herättävän suurempia tunteita, nostattavan suurempaa auttamishalua, halua puuttua asioihin, kuin ne kauheudet, joista ihmiset itse ovat vastuussa. Ranskassa perustettu avustusjärjestö "Lääkärit ilman rajoja" kertoi vuodenvaihteen jälkeen toimittajallemme Raine Tiessalolle Pariisissa, että sen keräykset tsunamin uhrien hyväksi tuottivat enemmän rahaa kuin pystyttiin käyttämään. Samaan aikaan järjestöllä oli vaikeuksia kerätä tarpeeksi rahaa Darfurin väkivallan uhreille läntiseen Sudaniin. Ja ehkä on vielä hyvä muistaa, ettei rahan antaminen keräyslippaaseen, niin tärkeää kuin se onkin, vielä sinänsä merkitse kovin suurta sitoutumista. Eikä edes Sudanin hallituksen ja sen tukemien tappajien paljastamisella vielä astuta kaikkein isoimmille varpaille nykyisessä maailmassa.

Satakaksi vuotta sitten tulivuori Pelée tuhosi St. Pierre -nimisen kaupungin Ranskalle kuuluvalla Martiniquen saarella Karibian meren Pienillä Antilleilla ja surmasi yli 30 000 ihmistä. Puolalais-saksalainen vallankumouksellinen Rosa Luxemburg julkaisi tämän valtavan luonnononnettomuuden jälkeen sosialidemokrattisessa Leipziger Volkszeitungissa kirjoituksen, jossa hän purevalla ivalla pohdiskeli silloisten suur- ja siirtomaavaltojen suhtautumista katastrofiin: koko sivistyneen maailman hallitukset kiirehtivät kuivaamaan Äiti Tasavallan kyyneleitä, mutta kuinka oli silloin, kun neekereiden ja alkuasukkaiden veri virtasi trooppisen kaatosateen lailla saman Ranskan vallatessa Antilleitten saaria ja Madagaskaria, tai kun kyynelten kuivaajista itsestään yhdet valtasivat Filippiinejä ja Kuubaa pohjoisamerikkalaisille sokeriparoneille, toiset, englantilaiset, kylvivät tuhoa ja kuolemaa Afrikassa tai kun ”vanha tuttu” Venäjän tsaari surmautti sotilaillaan puolalaisia Varsovan esikaupungissa Pragassa. Näitä murehtijoita Rosa Luxemburg kutsui pedoiksi laupiaan samarialaisen vaatteissa. Sadan vuoden takaisen työväenliikkeen agitaatiotyyliin kirjoitettu artikkeli päättyy ajatukseen ihmiskunnan yhdistymisestä maailmaksi, jossa sillä olisi vain yksi kuolettava vihollinen, sokea, eloton luonto.

Voi olla, että tsunamin aiheuttamaan järkytykseen liittynyt hämmennys ja syyllisten etsintä heijasti ihmiselle kuuluvaa syvää tarvetta yrittää löytää kaikkien tapahtumien taustalta agentti, toimija, joku, joka on vastuussa. Ajatus siitä, että suurin osa maailman tapahtumista on sellaisia, jotka vain tapahtuvat, saattaa vaikuttaa pelottavalta, mutta se voi olla myös vapauttava ja se on joka tapauksessa perusta, jolla luonnontiede seisoo. Äskettäin kuollut yhdysvaltalainen paleontologi, muinaisten elämänmuotojen tutkija, ja ahkera ja suosittu tiedekirjailija Stephen Jay Gould oli sitä mieltä, että ainoa opetus, jonka muu luonto antaa ihmiselle on se, että ei ole mitään opetusta. Ainakaan Gouldille ajatus ei ollut ahdistava, päinvastoin: ihmisen tulee itse ratkaista suuret moraaliset ongelmansa eikä yrittää etsiä niille ratkaisua itsensä ulkopuolelta muusta luonnosta tai kuvitelluista todellisuuksista.

Stephen Gouldin ajatukseen yhtyi myös ranskalainen biologi Jacques Monod, joka 1970-luvulla julkaisi ennätyspainoksiin yltäneen ja monille kielille käännetyn kirjan Sattuma ja välttämättömyys. Monod esittää kirjassaan biologiaan ja sen perustana olevaan kemiaan ja fysiikkaan nojaavan tieteellisen maailmankuvan. Hän ei kuitenkaan tyydy vain siihen, vaan laajentaa tekstinsä syvälliseksi maailmankatsomukselliseksi esseeksi, jonka perussanomana on antiikin kreikkalaisen filosofin Demokritoksen ajatus, että "kaikki maailmankaikkeudessa on sattuman ja välttämättömyyden hedelmää". "Välttämättömyys" tarkoittaa luonnonlakeja ja "sattuma" sitä, että yksittäiset tapahtumat maailmankaikkeudessa eivät ole ennustettavissa: mikään teoria ei voi ennustaa esimerkiksi biosfäärin eli elonkehän syntymistä tälle meidän planeetallemme, mutta kaikki mikä täällä tapahtuu on sopusoinnussa ankarien luonnonlakien kanssa.

Monod’n käsitystä sattumasta eivät jaa läheskään kaikki filosofisesti asennoituneet luonnontieteilijät; luultavasti maineikas Nobel-tutkija jäisi tässä kysymyksessä vähemmistöön. Kun tsunamin herättämien mietteitten innoittamana kaivoin Monod’n kirjan esiin, vakuutuin siitä, että parasta siinä on toisaalta yleistajuinen esitys kaiken elämän perustana olevasta geneettisestä koodista ja DNA:sta, vaikka tutkimus on luultavasti sen verran edistynyt vuodesta 1970, että suurelle yleisölle tarkoitettu molekyylibiologian esittely varmaan kirjoitettaisiin nyt hieman toisella tavalla. Tästä en osaa sanoa mitään. Toisaalta, Monod vakuuttaa lukijansa loistavalla kirjallisella tyylillään siitä, kuinka ihmisen luontoa koskeva ymmärrys on saattanut edistyä vasta sen jälkeen, kun tieteellisessä ajattelussa omaksuttiin se, mitä kirjoittaja kutsuu objektiivisuuspostulaatiksi. Anto Leikolan hienossa suomennoksessa ajatus esitetään niin, että ”tieteellisen menetelmän kulmakivi on luonnon objektiivisuuden edellyttäminen”: on olemassa luonto, jolla ei ole mitään tarkoitusta. Monod korostaa, että tällaista oletusta ei voida koskaan todistaa, mutta se on toiminut siitä lähtien, kun Galilei ja muut 1600-luvun suuret tutkijat ja ajattelijat sen omaksuivat.   

Entä ihminen itse? Näissä Ykkösaamun jutuissa on kuultu kielitieteilijöitä, jotka ovat aloittaneet tutkimuksensa siitä oletuksesta, että ihmiskieli on luonnon ihmiselle antama kyky ja samalla portti, jonka kautta voidaan mahdollisesti lähestyä ihmismieltä luonnollisena objektina. Fyysikko Jean Bricmont belgialaisesta Louvainin yliopistosta on sitä mieltä, että koska ihminen on luonnollinen olio, häntä voidaan tutkia tieteellisesti myös kaulan yläpuolelta. Ainakin tiettyyn rajaan saakka sellainen on mahdollista, mutta …

[JB: L’erreur principale contre laquelle je suis …]

Se ajatus, se virhe, jota vastustan ilman muuta, on käsitys, että ihmistä voitaisiin tutkia menetelmillä, jotka poikkeavat radikaalisti luonnontieteen menetelmistä, että näin voitaisiin päästä ihmistä koskevaan tieteeseen. Tällaiseen ajatteluun sisältyy suuri vaara, sillä se avaa ovet kaikenlaisille guruille ja ajattelun ylipapeille, joitten ei tarvitse perustella, joitten ei tarvitse oikeuttaa ajatuksiaan sillä tavalla kuin ajatukset tieteellisessä tutkimuksessa oikeutetaan. Ja sitä paitsi, ei ihmisen ja muun maailman, muun luonnon välillä ole mitään ammottavaa metafyysistä kuilua, sanoo matemaattista fysiikkaa ammatikseen tutkiva Jean Bricmont.

Tekemättä väkivaltaa belgialaisfyysikon käsityksille hänen lauseensa voisi täydentää näin: vaikkei mitään ammottavaa kuilua olekaan, muodostavat homo sapiensin jäsenet aika erikoisen joukon luonnollisten olioitten luokassa.


Ks. myös:

[home] [archive] [focus]