YLE/Ykkösaamu, 18.2.2005
YLE/Ykkösaamu, 18.2.2005
Hannu Reime
Jatkamme nyt perjantaista sarjaamme maailmasta ja maailmankuvasta. Sarjan viidennessä osassa Hannu Reime pohtii ajatusjärjestelmiä ja aatteita, joita ihminen on rakennellut.
Viime aikoina paljon julkisuudessa ollut Vasemmistoliiton puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes on sanonut suhtautuvansa vieroksuvasti erilaisiin ismeihin, suuriin maailmankatsomuksiin. Hän tuo painokkaasti esiin sen, ettei ole koskaan ollut kommunismin kannattaja, kommunisti, muttei myöskään ”minkään sortin sosialisti.” Voi olla, että tällaisen ajallemme yleisen ismien vastaisen asenteen — voisiko sitäkin kutsua ismiksi? — taustalla ovat katkerat kokemukset viime vuosisadalta, jolloin suurten aatteitten — fasismin, kommunismin, kansallissosialismin ja muittenkin — nimissä käytiin säälimätöntä, katkeraa ja Euroopan kirjaimellisesti raunioittanutta sotaa. Lievempänä vieroksunnan syynä saattaa olla pelko, että kaikenkattava maailmankatsomus rajoittaa ajattelua ja asennoitumista ympäröivään todellisuuteen ja kanssaihmisiin ja tekee kannattajastaan dogmaattisen, opinkappaleista kiinnipitävän fanaatikon.
Ismit ovat kuitenkin harvoin kovin johdonmukaisia rakennelmia, ja on hyödyllistä joskus pohtia, mitä jokin suuri maailmankatsomus oikeastaan sisältää, selventää siis sanankäyttöä. Sarjan kahdessa edellisessä osassa haastateltu ja siteerattu belgialainen fyysikko Jean Bricmont on ryhtynyt tällaiseen hankkeeseen lyhyessä, erittäin hyvin perustellussa artikkelissaan ”Mitä on tieteellinen materialismi?”. Palataan tähän mielenkiintoiseen kirjoituksen hetken kuluttua, mutta sitä ennen ja samalla johdatuksena aiheeseen pieni huomautus ja sivujuonne.
Kun viikko sitten viittasin Bricmontin artikkeliin, kutsuin sitä käsitteiden selventämiseksi. Siitä tietenkin on kysymys, mutta olisi ehkä pitänyt olla hieman varovaisempi ja puhua käsitteiden sijasta vain sanankäytön selventämisestä tai täsmentämisestä. Kaivoin nimittäin kuluvalla viikolla kirjahyllystä suomalaisen filosofin S. Albert Kivisen kirjoituskokoelman Metafyysisiä esseitä, ja silmäilin uudelleen artikkelia, jossa kirjoittaja hyvin perustein arvostelee sitä, kuinka sana ”käsite” huolimattomasti tungetaan yhteyteen kuin yhteyteen: sieluksi kutsuttu käsite, kirjoittaa eräs ulkomainen professori, on joukko sähköfysiologisia ilmiöitä. Kivinen kommentoi tätä huomautuksella, että professorin mukaan sielu siis on ”käsite, joka vuorostaan on joukko ilmiöitä… Minä mykistyn”, Kivinen huomauttaa.
Filosofian tohtori, dosentti S. Albert Kivinen on terävä ajattelija ja kirjoittaa erinomaista tekstiä niin suorasanaisesti kuin joskus myös riimiteltynä. Laulajana hänen uransa on sitä vastoin jäänyt varsin lyhyeksi:
SAK: Tää olevainen suuri on arvoitus; siitä paljoa emme voi tietää./ Mikä kaiken on pohja ja tarkoitus, vai turhaako elämämme lie tää?// Perimmäisiltä pulmilta ihminen ei saada voi konsanaan rauhaa: henki ainettako on vai aine aineeton, ken tietäis sen.//
Tätä esitystä tuottamassa ollut M.A. Numminen kirjoittaa, että siinä ”orkesteri koettaa parhaansa mukaan seurata laulusolistia.” Musiikkia tunteva kuulija ehkä saattoi tunnistaa laulusta vanhan Kyllikki-valssin sävelen.
Tärkeää tässä yhteydessä ei kuitenkaan ole musiikki, vaan sanat: henki ainettako on vai aine aineeton. Kivinen ei tietenkään vastaa kysymykseen, mutta vihjaa riimittelynsä jatkossa, että vastauksella voi olla yhteiskunnallisia seurauksia: ”henki jos yksin ois todellinen ja aine varjo vain heikko”, silloin ”Parta-Kallen väistyisi peikko.”
Sellaiset ismit kuin materialismi ja idealismi ovat eurooppalaisten aatteitten historiassa olleet muutakin kuin vain esittäjiensä metafyysisiä käsityksiä eli käsityksiä todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Ne ovat olleet myös osa yhteiskunnallista taistelua 1700-luvun eurooppalaisesta valistuksesta lähtien. Materialismi oli haastaja, nousevan porvariston ideologia, jonka työväenliike myöhemmin, 1800-luvulla, omaksui itselleen, kun porvarit olivat muuttuneet konservatiivisemmiksi. On muuten mielenkiintoista, että ne, jotka arvostelevat jyrkimmin teoreettista materialismia yleisenä maailmankatsomuksena, hyvin usein ovat yhden lajin materian, nimittäin mammonan, suurimpia palvojia.
Palataan sitten fyysikko Jean Bricmontin yhtä ismiä, materialismia, pohtivaan artikkeliin. Kirjoituksen mottona on Bertrand Russellin ajatus, että ”materialismin dogmien kannattajat eivät yleensä pidä mistään dogmeista, mutta ovat sitä mieltä, että millään vähemmällä ei voi taistella todella haitallisia dogmeja vastaan”. He ovat kuin niitä, jotka ”tarttuvat aseisiin puolustaakseen rauhaa”.
Bricmont suhtautuu siis periaatteessa myönteisesti metafyysiseen materialismiin. Hän pitää kuitenkin ongelmallisena sen esittämää yleistä väitettä, että vain materia, aine, on todellista ja olemassa olevaa. Varaustaan kirjoittaja ei esitä siksi, että väite olisi väärä, vaan seuraavasta syystä:
”Tietenkin tieteelliset selitykset tehdään viittaamalla ’materiaan’, mutta ei ole olemassa mitään täsmällistä kaiken kattavaa aineen käsitettä, johon selittäminen tieteessä voisi mukautua. Materia, tieteellisenä terminä voi merkitä kappaleitten kaukovaikutusta (Newtonilla) tai sitten sähkömagneettisia aaltoja, jotka ’etenevät tyhjiössä’ tai massattomia hiukkasia. Luonnolla ei kerta kaikkiaan ole mitään velvoitusta olla rakastettava meille tai tehdä itsensä käsitettäväksi niillä termeillä, jotka soveltuvat sille pienehkölle eläimelle, jota kutsutaan ihmiseksi. Se, että tieteeseen ei tuoda sellaisia käsitteitä kuin Jumala tai sielu, ei johdu siitä, että ne ovat aineettomia, vaan siitä, että ne ovat niin huonosti määriteltyjä, ettei yksinkertaisesti voida sanoa, mitä tarkoitetaan, kun niitä käytetään.”
Maailmankatsomuksen pohjaksi otetaan tässä se maailmakuva, jonka hyvin perusteltu, teoreettisiin oletuksiin, kokemukseen ja päättelyyn perustuva tiede antaa. Klassillinen mekaniikka, sähkömagnetismi, suhteellisuusteoria, aineen atomirakenne ja kvanttifysiikka sekä geneettisen koodin olemassaolo kaiken elämän perustana ovat niitä kivijalkoja, joihin tieteellinen maailmankatsomus nojaa, joitten kautta luonto on jonkin verran paljastanut salaisuuksiaan yhdelle tuottamalleen oliolle, ihmiselle.
Jean Bricmont myös päättää artikkelinsa lainaukseen suuresti arvostamaltaan filosofilta Bertrand Russellilta. Puhuessaan itsensä kaltaisista ajattelijoista Russell kirjoitti, että he ”myöntävät kernaasti, että ihmisäly ei voi löytää lopullisia vastauksia kaikkiin lukemattomiin ihmiskunnalle tärkeisiin kysymyksiin. Mutta he kieltäytyvät sellaisesta ajattelusta, joka väittää, että on olemassa jokin ’korkeampi’ tapa hankkia tietoa, tapa, jonka avulla voisimme löytää tieteeltä ja ihmisälyltä kätkettyjä totuuksia.”
Tällaisen katsantokannan mukaan ei ole olemassa mitään mittaa, joka kertoisi meille, kuinka paljon luonnon salaisuuksista on paljastunut ihmiselle 1600-luvun suuren tieteellisen vallankumouksen jälkeen, kuinka paljon on paljastumatta, ja kuinka paljon jää ikuisiksi mysteereiksi. Ranskalainen Nobel-biologi François Jacob kirjoittaa eräässä yleistajuisessa artikkelissaan, että tieteessä alkoi edistys vasta, kun suurten kysymysten sijaan ryhdyttiin etsimään vastauksia vaatimattomilta näyttäviin kysymyksiin. Pienet kysymykset, sellaiset kuin miksi kappaleet putoavat tai kuinka veri kiertää elimistössä, ovat usein tuottaneet suuria vastauksia, kun taas sellaiset kysymykset kuin mikä on todellisuuden perimmäinen luonne tai mitä on aine eivät ole johtaneet mihinkään. Tiede ei ala ismeistä ja julkilausumista, vaan maailmaa koskevasta ihmettelystä.
Ks. myös: