YLE/Ykkösaamu, 1.4.2005
YLE/Ykkösaamu, 1.4.2005
Hannu Reime
Jatkamme taas perjantaista sarjaamme maailmasta ja maailmankuvasta. Sarjan edellisessä osassa kaksi viikkoa sitten kosmologi Kari Enqvist kertoi fysiikan ihmevuodesta sata vuotta sitten sekä Albert Einsteinista ja suhteellisuusteoriasta. Tänä aamuna Enqvist pohtii luonnontieteen vaikutuksia maailmankatsomukseen. Sarjaa Maailma ja maailmankuva toimittaa Hannu Reime.
HR: 1900-luvun tieteen kaksi suurta saavutusta ovat suhteellisuusteoria ja kvanttifysiikka. Niistä edellinen selittää aikaa, avaruutta ja maailmankaikkeutta, ihmisen mittakaavassa hyvin suurikokoisia olioita ja tapahtumia, jälkimmäinen aineen perimmäistä rakennetta, atomeja ja alkeishiukkasia ja voimia, jotka pitävät atomit ja niiden ytimet koossa, ihmisen kokoon verrattuna siis hyvin pienten mittojen maailmaa. Kahden tärkeän aistinsa, näön ja tunnon, avulla ihmisen on vaikeaa kuvitella maailmaa niissä mitoissa, joissa toisaalta suhteellisuusteoria ja toisaalta kvanttifysiikka sitä kuvaavat. Teoreettinen fysiikka nojaa suurelta osin matematiikkaan, ja matematiikka ohjaa Kari Enqvistin vertauksen mukaan fyysikkoa liikkumaan tieteensä kuvaamassa maailmassa vähän niin kuin labradorinnoutaja opastaa sokeaa. Fyysikkojen suurena haaveena on nyt jo vuosikymmenten ajan ollut yhtenäisteoria, joka yhdistäisi sen, mitä suhteellisuusteoria ja kvanttifysiikka meille luonnosta kertovat. Kysyin Kari Enqvistiltä, mitä tarkoitetaan, kun puhutaan yhtenäisteoriasta.
KE: Siinä on kysymys fyysikoiden suuresta unelmasta yhdistää kaikki tunnetut vuorovaikutukset yhden ja saman teorian katon alle, ja syy, minkä takia tämmöistä halutaan tehdä, on oikeastaan se opetus, joka meillä nyt on viimeiset 400 vuotta ollut, että hyvin erinäköisten, erituntuisten asioiden yhdistäminen kuitenkin onnistuu. Ensimmäinen yhtenäisteoreetikko oli Newton, joka yhdisti toisaalta kuunylisen ja kuunalisen liikkeen. Silloin ajateltiin, että kuunylinen liike on jumalallista, jotenkin korruptoitumatonta, ja kuunalinen liike on sitten täällä meidän ihmisten maailmassa vallitsevaa toisenlaista liikettä. Mutta Newton sanoi, että ei: kuunylinen liike ja kuunalinen liike on samaa liikettä; kivi putoaa maapallolla täsmälleen samasta syystä kuin miksi maapallo kiertää aurinkoa. Tämä oli — voisi sanoa — liikkeen yhtenäisteoria. Sitten 1800-luvulla James Clerk Maxwell yhdisti kolme hyvin erinäköistä ilmiötä, magnetismin, sähkön ja toisaalta valon; ne yhdistyivät sähkömagnetismiksi. Ja nyt tähän sähkömagnetismiin sitten 1960-luvulla yhdistettiin niin sanottu heikko voima, joka on eräs radioaktiivisuuden muoto, ja voisi kuvitella, että siinä on aivan eri asioista kysymys kuin valosta, mutta niinpä sekin osoittautuu olevan vain heijastusta yhdestä suuremmasta perusvoimasta. Tällä tavoin fyysikot sitten ajattelevat, että kenties kaikki tunnetut vuorovaikutukset mukaan lukien yleisen suhteellisuusteorian kuvaama gravitaatio voidaan jonakin päivänä yhdistää tällaiseksi yhdeksi ainokaiseksi teoreettiseksi rakennelmaksi, jota sitten vaatimattomasti kutsutaan kaiken teoriaksi.
HR: Miltä kosmologista — tai fyysikosta — tuntuu ajatus, että joskus myös elävien olentojen olemassaolo voitaisiin selittää yhtenäisteorian puitteissa?
KE: Se on kysymys, jossa joudutaan osin myös filosofisiin hetteikköihin, nimittäin kysymys siitä, mitä tarkoittaa selittäminen. On selvää ihan yksinkertaisesti laskemalla, kuinka monta atomia sanotaan nyt vaikka ihmisen kaltaisessa olennossa on, että fysiikasta tuttu ennustava selittäminen ei käytännön kannalta ole koskaan mahdollista. Mutta ehkä voidaan niin kuin (…) tänä päivänä tehdään töitä kovasti fysiikan ja biologian välimaastossa, [tarkoituksena] esimerkiksi ymmärtää proteiineja tilastollisen fysiikan keinoin tai ymmärtää solua tiettyjen fysikaalisten ominaisuuksien avulla. Uskoisin, että tällä saralla tullaan kyllä varmasti etenemään seuraavina vuosikymmeninä paljon.
HR: Fyysikko Kari Enqvist mainitsi äsken sanan filosofinen hetteikkö ehkä hieman varoittavassa mielessä. Enqvist on kirjoituksissaan usein käsitellyt filosofisia ja maailmankatsomukseen liittyviä asioita. Kysyin häneltä, missä kulkee raja järkiperäisen ja perustellun tieteellisen työn ja sen välillä, mitä hän kutsuu ”filosofiseksi hetteiköksi.”
KE: Se raja tietysti on jossakin määrin vähän häilyvä. Ei voi sanoa, että filosofinen hetteikkö olisi mikään erityinen vaara, mutta se on ehkä semmoinen asia, joka täytyy tiedostaa vähän samaan tapaan kuin jos suolle mennään, niin on parempi ottaa jokin karttu mukaan, että ei uppoa sinne. Täytyy jotenkin koettaa mahdollisimman hyvin erottaa se, mikä on empiiristä tiedettä, mitä tiedetään, ja toisaalta semmoista, mikä sitten liittyy esimerkiksi käsiteanalyysiin, käsitteiden kanssa esille tuleviin vaikeuksiin. Sehän on selvää, että filosofia on olemassa juuri sen takia, että tämmöisiä hetteikköjä on olemassa, ja filosofia oikeastaan pyrkii minun ymmärtääkseni pikemminkin kuivaamaan näitä soita kuin lisäämään niitten pinta-alaa.
HR: Ei siis ole hyvä, jos yhteys filosofian ja tieteen välillä katkeaisi.
KE: Ei varmaankaan ole hyvä asia. Fyysikkona tietysti ajattelen sillä lailla, että menneinä vuosisatoina filosofinen ajattelu saattoi olla sitä, joka ikään kuin oli eturintamassa. Empiiriset tieteethän syntyivät filosofisesta ajattelusta. Luonnonfilosofi oli 1800-luvun nimi tieteentekijälle, ennen kuin sana tiedemies keksittiin. Se oli filosofiaa, jossa luontoa tutkimalla yritettiin päästä selville filosofisista seikoista. Ajattelen niin, että fysiikka ja empiiriset tieteet ylipäätään tuottavat paljon aineksia filosofiselle pohdiskelulle, ja tavallaan sitten filosofian tulisi niitä empiiristen tieteiden seuraamuksia ottaa huomioon siinä filosofiassaan.
HR: Tämän Maailmankuva-sarjan aikaisemmissa osissa on siteerattu filosofisesti asennoituneita tutkijoita, joitten mielestä suuriin kysymyksiin ei yleensä ole koskaan saatu tyydyttäviä vastauksia, kun taas pienet, usein yksinkertaisilta näyttävät kysymykset ovat tuottaneet vastauksia, jotka ovat avartaneet käsitystämme maailmasta. Kosmologi Kari Enqvist on selvästi samaa mieltä. Viime vuonna ilmestyneessä esseekokoelmassaan Vien rucolan takaisin hän kirjoittaa, että laajoihin metafyysisiin kysymyksiin on vuosisatojen ajan saatu ”vain epämääräisiä ja epätyydyttäviä vastauksia”, siis sellaisiin kysymyksiin kuin mitä on aine tai mitä on sielu. Mutta kun Galilei ja Newton 1600-luvulla ryhtyivät etsimään vastauksia yksinkertaisilta näyttäneisiin, mutta täsmällisiin kysymyksiin kappaleitten putoamisesta ja planeettojen kiertoradoista, loivat vastaukset tällaisiin kysymyksiin ”valoa myös suuriin, syvällisiin ongelmiin.” ”Mitä tarkemmin olemme fysikaalista maailmaa tutkineet, sitä merkityksellisemmäksi tutkimus on muodostunut myös suhteessa filosofisiin ongelmiin”, Enqvist kirjoittaa.
KE: Noin maailmankuvan kannalta siinä on tietysti kysymys siitä, että me voimme seurata sitä empiirisen tieteen osoittamaa tietä, johon sitten kuuluu toisaalta kriittisyys, toisaalta usko siihen, että jotakin tietoa on saavutettavissa, mutta kuitenkin myös jatkuva epäily, ja ehkä sille perustalle rakennettu maailmankuva on sitten erilainen verrattuna maailmankuvalle, joka pohjaa … niin, en tiedä, mihin se sitten pohjaisi se toinen maailmankuva, vaikka toki niitä semmoisiakin on olemassa, sanotaan joillekin tuntemuksille ja uskomuksille.
HR: Omaa, tieteeseen nojaavaa ja alkuoletuksiltaan vaatimattomammalta näyttävää maailmankatsomusta ja sen eroa jälkimmäiseen, suurieleisempään, Kari Enqvist kuvaa näin:
KE: Ero on ehkä siinä, että silloin maailmankuva kumpuaa tämän yksittäisen havaitsijan, havainnoijan ulkopuolelta. Se ikään kuin sysätään sinulle, ja valintaa jossain määrin rajoitetaan niin, että en voi valita esimerkiksi, että painovoima, jos se vaikka tiistaisin voisi olla poistovoimaa; se voisi tuntua hyvältä, mutta minä en voi valita sitä, ja tällä tavalla tietyt faktat ikään kuin tulevat harteilleni, ja en ole vapaa muokkaamaan maailmankuvaani omien halujeni mukaan.
HR: Kari Enqvist huomauttaa, että koska tieteellinen maailmankuva ”yllyttää kriittisyyteen ja suosii vastakkaisten käsitysten […] kamppailua,” niin sen ”yhteiskunnallinen peilikuva on suvaitsevaisuus ja poliittinen liberalismi”. Hitlerin Saksan, Neuvostoliiton ja Kiinan toisinajattelijoissa on ollut paljon luonnontieteilijöitä. Tähän oikeaan huomioon voisi tietenkin lisätä sen, että paljon on myös päinvastaisia tapauksia: monet tutkijat — ja tässä tapauksessa varsinkin luonnontieteilijät — ovat palvelleet erilaisia vallanpitäjiä näitten pyrkiessä käyttämään hyväkseen tieteen tuottamaa teknistä hyötyä samalla, kun ovat vaientaneet vapaaseen tutkimukseen kuuluvan kriittisyyden.
Ks. myös: