YLE/Ykkösaamu, 11.2.2005
YLE/Ykkösaamu, 11.2.2005
Hannu Reime
Jatkamme perjantaista sarjaamme maailmasta ja maailmankuvasta. Hannu Reime pohtii tieteen ja maailmankatsomusten suhdetta. Lopussa vastataan myös kysymykseen, voiko paavi olla ateisti.
Tämän juttusarjan edellisessä osassa viikko sitten viittasin ranskalaisen biologin Jacques Monod’n tunnettuun maailmankatsomukselliseen kirjaan Sattuma ja välttämättömyys, joka yli kolmekymmentä vuotta sitten oli valtava myyntimenestys useilla kielillä eri puolilla maailmaa. Nyt jo kuollut Monod on ollut yksi niistä filosofisesti asennoituneista luonnontieteilijöistä, joitten sanoma on kiinnostanut suurta yleisöä. Luonnon salaisuudet, ihmisen tiedon mahdollisuudet ja rajat sekä muut perimmäiset kysymykset ovat kiehtovia. Suomessakin ilmestyy joka vuosi useita luonnontieteilijöitten kirjoittamia, tieteen tuloksia hyödyntäviä maailmankatsomuksellisia kirjoja. Suosittuja ovat myös tutkijoitten ja kirkonmiesten painoasun saaneet keskustelut, jotka ovat usein hyvin kohteliaita ja poleemisia kärjistyksiä vältteleviä.
Viikko sitten oli lyhyesti äänessä myös belgialainen fyysikko Jean Bricmont, jonka kynästä on peräisin useita erittäin mielenkiintoisia ja selväjärkisiä kirjoituksia tieteestä, tiedosta ja edistyksestä sekä niitten rajoista. Viime vuosikymmenellä Bricmont julkaisi amerikkalaisen kollegansa Alan Sokalin kanssa poleemisen kirjan Älyllisiä huijauksia, jossa yksityiskohtaisesti osoitettiin, kuinka eräät aikamme ajattelijat ovat saattaneet kirjoittaa puhdasta roskaa. Jos asiaa suuresti yksinkertaistaa, niin yhteisenä viestinä postmoderniksi kutsutulla ajattelutavalla, jota Bricmont ja Sokal siis ruotivat, on ollut tiedon ja totuuden relativisointi, käsitys, että totuus on vain suhteellista: ei ole olemassa mitään kaikille yhteistä totuutta, tiedekin on vain yksi kertomus muitten kertomusten joukossa, samanarvoinen kuin uskonto, myytit tai sadut, kaikki on vain "diskurssia", tekstiä, jonka taakse on mahdotonta tunkeutua; villeimmissä esityksissä väitetään, ettei mitään muuta todellisuutta olekaan kuin kieli.
Idean Sokalin ja Bricmontin ranskaksi ja englanniksi kirjoittamalle kirjalle antoi sitä edeltänyt ja sittemmin kuuluisaksi tullut Sokalin pila. Toinen kirjoittajista, newyorkilainen Alan Sokal oli omalla nimellään ja fysiikan professorina lähettänyt Social Text –nimiselle sosiologis-kirjalliselle aikakauslehdelle artikkelin, jonka otsikko suomeksi käännettynä kuului näin: "Rajoja ylittämässä: kohti kvanttigravitaation transformatiivista hermeneutiikkaa". Kirjoitus oli alusta loppuun saakka täyttä hölynpölyä, puhdas pila, sanahelinää, jossa oli yhdistetty luonnontieteen teknisiä termejä ja korkealentoiselta kuulostavia oppisanoja väitteiksi, joilla ei ollut minkäänlaista sisältöä. Lehden toimituksessa kirjoitus otettiin vakavasti ja se julkaistiin. Mielenkiintoisinta koko tapauksessa oli se, että tieteen väitettyä autoritaarisuutta arvosteleva lehti otti pilan tosissaan juuri siksi, että kirjoittaja esiintyi fysiikan professorin arvovallalla: toimitus luotti akateemisiin titteleihin eikä omaan harkintakykyynsä.
Käydessään näin järein asein totuuden suhteellistamista vastaan Sokalilla ja Bricmontilla oli mielessään kapeaa akateemista maailmaa paljon laajemmat kysymykset, jotka koskevat aikamme yleistä kulttuuri-ilmapiiriä, "ajanhenkeä", ja jopa yhteiskunnallista taistelua. Molemmat fyysikot ovat poliittisilta mielipiteiltään vasemmistolaisia: Sokal opetti jonkin aikaa matematiikkaa sandinistihallituksen aikaisessa Nicaraguassa ja Bricmont on jyrkästi arvostellut Yhdysvaltojen sotapolitiikkaa. Kirjoittajien tarkoituksena oli rakentaa uudelleen sitä siltaa, joka ainakin työväenliikkeen alkuvuosina yhdisti tieteellisen ja järkiperäisen ajattelun vaatimukseen yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta. Vahvistusta käsitykselle, että tässä ei ole kysymys taistelusta tuulimyllyjä vastaan, antaa muun muassa seuraava sitaatti:
"On olemassa erilaisia totuuksia erilaisille ihmisille. On totuuksia, jotka sopivat lapsille; totuuksia, jotka sopivat opiskelijoille; totuuksia, jotka sopivat koulutetuille aikuisille; ja totuuksia, jotka sopivat korkeasti koulutetuille aikuisille. Käsitys, että olisi totuuksia, jotka ovat kaikkien saatavilla, on nykyajan demokraattinen harhaluulo. Ei sellainen toimi."
Tällaisen ajatuksen esittää Yhdysvaltojen uuskonservatiivien johtaviin ideologeihin kuuluva Irving Kristol, ja tekstinpätkä on lainattu suositun tiedekirjailijan Steven Pinkerin uusimmasta kirjasta Tyhjä taulu: ihmisluonnon moderni kiistäminen. Uuskonservatiivit ovat, kuten tiedetään, vaikutusvaltainen ryhmä nuoremman George Bushin hallituksessa, ja tämä hallitus presidentin itsensä mukaan ajaa demokratiaa kaikkialle maailmaan, aseinkin. Mutta demokratiallakin näyttää olevan rajansa, kun kysymys on — totuudesta. Steven Pinker lainaa erästä toista tiedekirjailijaa, joka kommentoi edellä esitettyä ajatusta seuraavin sanoin: nykyajan konservatiivit näyttävät olevan yhtä mieltä Karl Marxin kanssa siitä, että uskonto on "oopiumia kansalle". Mutta he lisäävät heti perään: Jumalan kiitos! Uuskonservatiivit eivät ehkä itse ole kovin uskovaisia, mutta uskonnolliset fundamentalistit kuuluvat Bushin tärkeimpiin äänestäjiin.
Jean Bricmont on maailmankatsomuksellisissa kirjoituksissaan arvostellut paitsi tieteellisen järkiperäisyyden hylkäämistä eräissä akateemisissa ajatussuunnissa myös uskonnon sekoittamista tieteeseen, tietomme vajavaisuuden paikkaamista uskolla, ajatusta "aukkojen jumalasta". Tässä hän eroaa eräistä muista tiedekirjoittajista, jotka pöyhkeästi julistavat uskoaan ihmisen kykyyn päästä luonnon kaikkien salaisuuksien perille. Mutta emme me voi etukäteen asettaa rajoja sille, kuinka paljon luonto paljastaa meille itseään:
[JB: Je n’ai pas d’opinion tranchée sur les limites …]
Ei minulla ole mitään käsitystä siitä, missä tietomme rajat kulkevat, Bricmont sanoo tässä haastattelussani viime vuosikymmeneltä. Sellaiset rajat ovat olemassa — se on selvää, mutta koskevatko ne tietoa meistä itsestämme — aivoistamme, mielestämme, ajattelustamme — vai tietoamme muusta luonnosta, sitä ei voi etukäteen sanoa. Ja sitä paitsi jos sellaisen rajan asettaa ennalta, siitä seuraa vain henkistä laiskuutta. Roomalainen filosofi Seneca kirjoitti lähes 2000 vuotta sitten, että komeettojen arvoitus selviää satoja vuosia kestävällä tutkimuksella, ja se on selvinnyt.
Palataan vielä ajatukseen, jonka ranskalaisbiologi Jacques Monod esittää kirjassaan Sattuma ja välttämättömyys. Hänen tunnetuin maailmankatsomuksellinen väitteensä on se, että ihminen on yksin maailmankaikkeudessa, jonne hän on syntynyt sattumalta. Jean Bricmont on tyytymätön tähän muotoiluun siksi, että "sattuma" ei ole mitään muuta kuin sana, joka kuvaa meidän tietämättömyyttämme. Se ei selitä yhtään sen enempää kuin sana "Jumala".
Lyhyessä artikkelissaan "Mitä on tieteellinen materialismi?" Bricmont yrittää selventää käsitteitä tämänkaltaisessa keskustelussa. Hän huomauttaa, että uskontoon kuuluu kaksi keskeistä opinkappaletta eli dogmia: ihminen on maailmankaikkeuden keskus, luomisen huipentuma, ja on olemassa mysteereitä, joita ihmisjärki ei käsitä. Ajatusten välillä on jännite: jos Jumala on varannut niin keskeisen paikan ihmiselle, miksi hän on jättänyt tämän järjen niin vajavaiseksi? Tieteelliset materialistit vastaavat näihin dogmeihin, että ihminen ei suinkaan ole maailmankaikkeuden keskus, vaan yhdellä planeetalla käyskentelevä mitättömän pieni olio, jonka luonnonvalinta on varustanut aivoilla, ja että ihmisjärjelle ei ole olemassa mysteereitä. Mutta myöskään nämä vastaväitteet eivät oikein ole sovussa keskenään: jos ihminen on luonnollinen olio, miksei hänen järkensä, jonka on tuottanut erityinen elin, aivot, myös olisi kyvyiltään rajallinen kuten ovat hänen muutkin kykynsä ja kuten ovat muitten eläinten aivot. Ja miksei voisi kutsua mysteereiksi niitä ongelmia, joita järki ei pysty ratkaisemaan. Tieteellisen materialistin ei kannata ahdistua tietämättömyyden edessä.
Käsitteiden selvennys on usein hyödyllistä. Jean Bricmont antaa kuin ohimennen vastauksen kysymykseen, voiko paavi olla ateisti. Vastaus kuuluu, että hän ei vain voi olla, vaan hän myös on sitä, eikä tässä esitetä mitään pahansuopaa vihjailua mahdollisesta leipäpappeudesta. Ateistihan tarkoittaa ihmistä, joka ei usko Jumalaan. Ihmiset ovat historiansa aikana palvoneet lukematonta määrää jumalia ja jumaluuksia. On päivänselvää, että paavi uskoo niistä vain yhteen ja on muitten suhteen ateisti. Johtopäätös on taatusti pätevä, vaikkei se tietenkään lisää tietoamme maailmasta sitä eikä tätä.
Ks. myös: