YLE/Ykkösaamu, 22.4.2005
YLE/Ykkösaamu, 22.4.2005
Hannu Reime
Pitkin kevättä edennyt sarjamme maailmasta ja maailmankuvasta päättyy tänään. Sarjan viimeisessä — kahdennessatoista — osassa Helsingin yliopiston rehtori Ilkka Niiniluoto kertoo filosofian suhteesta yksittäisiin tieteisiin. Maailma ja maailmankuva –sarjan on toimittanut Hannu Reime.
HR: Länsimaisessa kulttuurissa vallitsee syvään juurtunut kaavamainen käsitys filosofista nojatuoliin uponneena hahmona, joka seuranaan ehkä lasillinen punaviiniä miettii perimmäisiä kysymyksiä olevaisesta, sellaisia kysymyksiä kuin, mistä maailma koostuu, mitä ovat maailman perimmäiset rakenneosat, miksi yleensä mitään on olemassa, sanalla sanoen kysymyksiä, joita kutsutaan metafyysisiksi. Nykypäivän käsitys filosofista saattaa myös olla on sujuvasanainen konsultti, joka työpaikkojen ongelmia ratkovissa seminaareissa kertoo siitä, kuinka ihmisten väliset suhteet pitäisi järjestää ”luovan energian” vapauttamiseksi.
Mielikuva tiedemiehestä on aivan erilainen: laboratoriossa häärivä työmuurahainen, joka kokeiden avulla selvittää luonnon asettamia ongelmia, tai sitten henkilö, joka uppoutuu vanhoihin papereihin arkistoissa, jos häntä kiinnostavat kysymykset koskevat ihmisten historiaa. Tiedemies ei lähesty maailmaa miettimällä, vaan järjestämällä kokeita ja tekemällä havaintoja tai ainakin lukemalla siitä, mitä muut ovat tehneet ja kokeneet. Näin asia varmaan laajalti ymmärretään.
Filosofia ja tiede kulkevat kuitenkin käsi kädessä länsimaisen ajattelun historiassa; enemmänkin, ne ovat kahden ja puolen vuosituhannen aikana olleet suurimmaksi osaksi yhtä, filosofi Ilkka Niiniluoto:
IN: On hyvin semmoinen perinteinen käsitys, jonka mukaan aluksi oli olemassa viisauden rakastaminen eli filosofia, ja siitä on vähitellen erkaantunut erityistieteitä sitten, kun on kehitetty todellisuuden tutkimiseen enemmän näitä kriittisiä menetelmiä, ehkä myöskin havaintoihin ja kokeisiin perustuvia tutkimustapoja, ja tätä kautta on sitten tästä alkuperäisestä filosofiasta vähitellen erikoistunut omia tutkimusalojaan.
HR: Ensimmäinen suuri tiedemies/filosofi oli Aristoteles, joka hallitsi kaiken aikansa tietämyksen, oli kiinnostunut maailman kaikista puolista.
IN: On mielenkiintoista, että Aristoteles, jonka teoksia on nyt vihdoinkin sitten käännetty suomenkielellekin tässä kymmenen viime vuoden aikana, hän kirjoitti oman aikansa eli siis 300-luvulla ennen ajanlaskun alkua oikeastaan kaikkien tieteenalojen perusteokset fysiikasta ja biologiasta psykologiaan ja filosofiasta runousoppiin. Sekin tavallaan merkitsi sitä, että alkoi hahmottua omia tieteenaloja, aloja, jotka sitten vähitellen omaksuessaan tämän kriittisen tutkimusmenetelmän alkoivat itsenäistyä filosofiasta. Mutta termiä ”luonnonfilosofia” käytettiin vielä pitkälti uuden ajan kuluessa tarkoittamaan fysiikkaa.
Tämä erkanemisprosessi on jatkunut ihan meidän aikaamme asti. Nykyisin hyvinkin suuri itsenäinen tieteenala, psykologia, alkoi irtautua filosofiasta vasta 1800-luvun lopulla, kun perustettiin kokeellisen psykologian laboratorioita. Helsingin yliopistossa psykologia erotettiin teoreettisesta filosofiasta, kun teoreettisen filosofian professori Eino Kaila siirtyi Suomen Akatemiaan vuonna 1948.
HR: Siis aika myöhään …
IN: No, se on vasta puoli vuosisataa sitten tapahtunut ero, ja kyllä edelleen syntyy uusia alueita, jotka alkavat hahmottaa itsensä erityistieteiksi.
HR: Voidaanko sanoa, että monet suuret nimet länsimaisen filosofian historiassa, sellaiset kuin Descartes, Leibniz ja monet muut, ovat kuuluneet henkilöille, joita yhtä hyvin voisi kutsua tiedemiehiksi?
IN: Kyllä. Descarteshan tutki fysiikkaa ja kilpaili omalla opillaan Newtonin ajatusten kanssa. Hän kirjoitti optiikasta ja meteorologiasta merkittävät teokset. Hän oli matemaatikko, tutki geometrian perusteita. Leibniz oli monioppinut.
Ja sitten taas kääntäen, kun erityistieteiden edistyminen on mennyt pitemmälle, on myöskin niin päin, että tutkijat, jotka ovat menestyneet omalla erityisalallaan, ovat saattaneet sitten ikään kuin siirtyä filosofian puolelle ja tehdä merkittäviä filosofisia teoksia ja tuoda esiin näkemyksiään. Monet 1800-luvun ja 1900-luvun suuret fyysikot voisivat olla tästä esimerkkejä: Ernst Mach, joka arvosteli hyvin paljon klassisen newtonilaisen fysiikan joitakin ideoita. Ja kyllä Einsteiniakin voidaan joiltakin osin pitää ihan merkittävänä filosofisenakin ajattelijana.
HR: Filosofian ja tieteen välillä on mielenkiintoinen suhde nykyisin. Ilkka Niiniluoto muistuttaa, että koska tieteen tulokset voivat olla hyvinkin abstrakteja ja niitä voidaan ymmärtää monella tavalla, tarvitaan filosofiaa tulkitsemaan niitten merkitystä maailmankuvan kannalta. Viime vuosisadalla filosofiassa oli virtauksia, joissa pyrittiin pääsemään kokonaan eroon perinteellisistä metafyysisistä kysymyksistä, kysymyksistä, jotka muun muassa koskevat todellisuuden perimmäistä luonnetta tai aineen ja tietoisuuden suhdetta. Tieteen tulokset ovat herättäneet nämä ikivanhat kysymykset uudelleen henkiin. Ilkka Niiniluoto kertoo, että filosofian piirissä on ammattilaisia, jotka päätyönään saattavat keskittyä vaikkapa fysiikan filosofiaan. He kiistelevät siitä, mitä on aika ja mitä on avaruus, jos otetaan vakavasti suhteellisuusteorian tulokset tai yritykset yhdistää suhteellisuusteoria ja kvanttiteoria. Biologia taas muun muassa antaa aiheen pohtia evoluution luonnetta.
IN: Erittäin tärkeä alue tällä hetkellä — joka on niin kuin uudestaan tullut, voi sanoa, muotiin — on mielen filosofia, joka tarkastelee inhimillisen ajattelun ja mielen luonnetta. Nyt ottaen huomioon uusimman psykologisen tiedon ihmisestä ja kognitiotieteellisen tutkimuksen, jossa taas siinäkin on yhdistetty tietojenkäsittelytiedettä ja uusia tapoja mallintaa ihmisen aivotoiminnan ja ajattelun suhteita.
On mielenkiintoista, että tälläkin alueella tieteen eturintamassa, kun tutkitaan ihmisen ajattelun ja tietoisuuden luonnetta, siellä törmätään yhä uudelleen niihin vanhoihin peruskysymyksiin, joita klassisessa metafysiikassa pohdittiin: mikä on aineen ja ajattelun suhde. Ainetta edustaa nyt sitten ihmisen hyvin monimutkainen hermojärjestelmä, aivot, neurofysiologinen perusta, josta meillä on entistä enemmän tietoa. On kaikenlaisia mittaustapoja, joilla voidaan mitata näitä aivoprosesseja. Suomessakin on näitä aivokuvantamisen menetelmiä kehitetty muun muassa Otaniemen kylmälaboratoriossa. Meillä on tämmöisestä ikään kuin luonnontieteen näkökulmasta tietoa siitä, mitä tapahtuu ihmisaivoissa, kun vaikkapa ihminen näkee jotakin. Me voimme mitata sähkövärähdyksiä ja käyriä, ja sitten toisaalta meillä on tämä psykologinen taso, ihmisen elämykset, kokemukset, tuntemukset, aistimukset, ajatukset.
Kysymys on siitä, miten nämä mitatut sähkökäyrät ja värähdykset ja eriväriset kuvat, mitä aivotoiminnasta voidaan ottaa, miten ne suhtautuvat siihen kokemussisältöön, joka ajatteluun kuuluu. Se on yhtä arvoituksellinen asia kuin 1800-luvulla, kun tästä asiasta kirjoitettiin. Samantapaiset perusnäkemykset voidaan edelleen muotoilla. Jotkut uskovat, että ajattelu on pelkästään aineellista tapahtumista, ja jotkut uskovat, että meillä on kahden tason ilmiöitä, joiden välillä on joku samanaikainen yhtäläisyys tai sitten jonkinlainen kausaalinen vuorovaikutus. Kaikki erilaiset metafyysiset kannat ovat edelleen elossa tässä tutkimuksessa.
HR: Perimmäisiä kysymyksiä ei siis ei ole onnistuttu yrityksistä huolimatta noitumaan pois. Belgialainen fyysikko Jean Bricmont sanoi tässä maailmankuvasarjassa aikaisemmin, että koska ihminen itse on maailmankaikkeuden tuottama luonnollinen olio, ei ole mikään ihme, että vastaukset sellaisiin kysymyksiin luultavasti jäävät hänelle ikuisiksi arvoituksiksi. Bricmont korosti kuitenkin myös, että ennalta ei voi tietää, missä raja kulkee. Ainakin osaa näistä kysymyksistä voidaan täsmentää ja terävöittää tieteellisen tutkimuksen edistyessä ja jopa saavuttaa ymmärrystäkin. Vaikka niin paljon muuta väitetäänkin, tieteen rinnalla ei kulje mitään oikotietä, joka johtaisi suoraan johonkin maailman syvempään ymmärtämiseen. Väitettyjen oikoteitten suhde tieteeseen on sama varastamisen suhde rehelliseen työntekoon.
Ks. myös: