17.11.2013 **** Etusivulle

Tämä on luku kirjastani Tienviittoja tulevaisuuteen (Like 2008).

William Morrisin profetiat

Tapani Lausti

Kun muuan brittiläinen vasemmistopoliitikko kiersi pohjoisenglantilaisissa kaivoskylissä 1930-luvun lamavuosina, hän teki mielenkiintoisen havainnon. Lukemattomissa kodeissa, joista suurin osa irtaimesta omaisuudesta oli rahan puutteessa myyty, olivat jäljellä William Morrisin kirjat A Dream of John Ball (John Ballin uni) ja News from Nowhere (Uutisia ei mistään).

Ensin mainitussa, vuonna 1889 julkaistussa kirjassa kertoja nukahtaa ja unessa »herää» 1300-luvun Englannissa. Myöhemmän teollisen vallankumouksen ajan kurjiin oloihin verrattuna kaikki näyttää kauniilta, raikkaalta, puhtaalta ja värikkäältä. Seudulla vaikuttava toisinajatteleva pappi nimeltä John Ball kehottaa talonpoikia kapinaan. Vaikka kapina on voitollinen, Ballilla on ikäviä aavistuksia tulevaisuudesta. Tavatessaan kirjan kertojan ja ymmärtäessään tämän matkustaneen ajassa hän kyselee, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Hän kuuntelee masentavaa kuvausta teollisen vallankumouksen surkeasta luonteesta ja kapitalismin voitosta. Kertoja lohduttaa Ballia sanomalla, että hänen esimerkkinsä lopulta osaltaan johtaa kaiken taloudellisen sorron kukistumiseen.

Vuonna 1890 ilmestynyt News from Nowhere on sekin aikamatkailun kuvaus. Kertoja saapuu selittämättömällä tavalla tulevaisuuden Englantiin, missä on jo pitkään eletty vuoden 1952 vallankumouksen jälkeistä uudenlaista elämää. Raatamisen sijasta kaikki työ on enimmäkseen miellyttävää, työn ja vapaa-ajan ero on kutakuinkin kadonnut, valmistettavat tuotteet ovat kauniita ja niiden tekeminen tyydytystä antavaa. Maailman ja kotimaan markkinoiden sijasta tuotteita valmistetaan todellisiin tarpeisiin. Tuotantoa koskevat päätökset tehdään demokraattisesti. Rahaa ei enää käytetä, koska kaikille riittää heidän tarvitsemiaan tuotteita. Väkivallanteot ja muut rikokset ovat käyneet niin harvinaisiksi, ettei vankiloita tarvita. Sukupuolten välillä vallitsee tasa-arvo. Kaupunkien ja maaseudun vastakohtaisuus on kadonnut. Rakennukset ovat kauniita.

News from Nowhere on vieläkin huikea lukukokemus ja voi hyvin kuvitella, miksi sitä luettiin niin yleisesti pula-ajan englantilaisissa kaivoskylissä. Kirjan kuvaama yhteiskunta huokuu sellaista rauhaa ja onnea, että ahdingossa eläville ihmisille sellaisen elämän kuvittelemisen on täytynyt olla kuin raikas tuulenhenkäys. Sellaiselta se vielä tänäkin päivänä tuntuu. Vaikka kyynisellä aikakaudellamme Morrisin tulevaisuuden haave on helppo leimata romanttiseksi hölynpölyksi, kirjaa luetaan vieläkin, ja Morrisin elämää ja ajattelua kohtaan on alettu tuntea taas suurta mielenkiintoa. Tuoreimman elämäkerran otsikko William Morris: A Life for Our Time viittaa Morrisin elämän merkitykseen omalle aikakaudellemme. Kirjan tekijä Fiona MacCarthy sanoo, että Morris ei tarkoittanut kuvaamaansa haavetta toisenlaisen yhteiskunnan täsmälliseksi malliksi:

»Tämä ei tahdo sanoa, etteikö kirjalla olisi syvää ja vaikuttavaa sisäistä vakavuutta. Se toimii katalyysin tavoin. Morris antaa mielikuvitukselle siivet väittämällä, että toisenlainen yhteiskuntamuoto on mahdollinen. Poliittisesta pysähtyneisyydestä kärsiville ihmisille se osoittaa — silloin ja nyt — tien ulos.»

Morrisin elämäntyön merkitystä nykyisille sukupolville korostaa myös Stephen Colemanin ja Paddy O'Sullivanin toimittaman kirjan nimi: William Morris & News from Nowhere: A Vision for Our Time. Alaotsikko sanoo Morrisin visioiden puhuttelevan myös omaa aikaamme. Uutta kiinnostuksen kasvua osoitti myös samoihin aikoihin ilmestynyt Clive Wilmerin toimittama kokoelma Morrisin kirjoituksia: News from Nowhere and Other Writings. Ja nyt on myös ilmestynyt News from Nowhere -teoksen suomenkielinen versio Ville-Juhani Sutisen kääntämänä. Suomenkielinen nimi on Huomispäivän uutisia (Savukeidas 2008).

Morrisin tekstit yllyttävät edelleen irrottautumaan luulottelusta, ettei ihmiskunta kykene nykyistä innoittavampaan ja humaanisempaan elämään. Ne haastavat yhä pysähtyneisyyden mielikuvituksettomuuden. Modernien teollisuusyhteiskuntien ideologia korostaa, jos ei aivan historian päättymistä, niin kuitenkin ajatusta, että yhteiskuntamallimme on nyt niin valmis, että sitä on vain hiottava — olkoonkin, ettei kenelläkään näytä olevan selvää kuvaa siitä, miten sitä olisi kehitettävä.

Tosiasiassa yhteiskuntamme ovat sisällyttäneet itseensä teollisuusyhteiskuntien vanhat hierarkiat, vaikka kehittyneissä maissa pintaa on paljon kiillotettu ja työväenliike sai omistavan luokan jossain vaiheessa sen verran ahtaalle, että oli luotava eriasteisia hyvinvointivaltioita, jotta kapinamieliala ei riistäytyisi käsistä. Palkkaorjuutta tämä ei missään vaiheessa poistanut. Ja nyt hyvinvointivaltiotakin ollaan pikkuhiljaa purkamassa.

Kehitystä?

Yksi toisen maailmansodan jälkeisen kauden perustavanlaatuisista uskomuksista oli, että yhteiskunnat kehittyvät vääjäämättömästi parempaan suuntaan. Ihmisten elinolosuhteitten odotettiin helpottuvan ja vaurauden kasvavan entistä tasa-arvoisemmin. Nyt tämä uskomus on alkanut horjua, ja aikamme yhteiskuntien enemmän tai vähemmän virallinen ideologia vaihtoehdottomuudesta on menettämässä uskottavuuttaan. Tarkkanäköisemmät yhteiskuntakriitikot ovat jo kauan korostaneet optimistisen edistyskäsityksen epäuskottavuutta.

Unkarilainen filosofi István Mészáros kirjoitti vuonna 1989 ilmestyneessä kirjassaan Power of Ideology, että huolimatta lohdullisista taloussaarnoista »me emme edes tuhannessa vuodessa pääse yhtään lähemmäksi tunnelin päähän luvattua auringonvaloa yksinkertaisesti siitä syystä, että olemme kulkemassa päinvastaiseen suuntaan havittelemalla liikevoittoa ja teeskentelemällä, että siinä on kyse 'hyödyllisyydestä'. Näin tuhoamme hillittömällä 'teknillisellä tehokkuudella' arvokkaimmat inhimilliset ja aineelliset resurssit luovuttaessamme pääoman sokealle 'talouskoneelle' tehtävän ratkaista 'ihmiskunnan talousongelma'.»

Jeremy Seabrook ilmaisee asian näin: »Omana aikanamme taloutta tyrkytetään sen itsensä aiheuttamien ongelmien parantajaksi. Paljon nykyistäkin suuremman vaurauden luomista pidetään ihmelääkkeenä kaikkiin ihmiskunnan vaivoihin. Vaikka vaurauden luomisen ehdotonta tärkeyttä ei juuri aseteta kyseenalaiseksi, yhteiskunta ei ole parantunut vanhoista vitsauksista vaan on hukkua uusiin.» (More money, more problems, The Guardian / Comment is free, 12.9.2007) Taloudellisen kasvun aiheuttamiin ongelmiin haetaan apua lisäämällä taloudellista kasvua.

Miten hurjassa tahdissa maapallon luonnonvaroja voidaan siis jatkuvasti riistää? Eräät tutkijat ovat arvioineet, että kolmen prosentin vuotuinen talouskasvu merkitsee sitä, että taloudellinen toiminta kaksinkertaistuu 23 vuodessa, kymmenen prosentin kasvulla jo seitsemässä vuodessa. Arvioissa on menty vielä pidemmälle. Jokainen kaksinkertaistumiskausi kuluttaa luonnonvaroja yhtä paljon kuin kaikki aiemmat kaksinkertaistumiskaudet yhteensä. Toisin sanoen, jos talous kasvaa kolme prosenttia vuoteen 2040 mennessä, kulutamme tuona aikana yhtä paljon taloudellisia varoja kuin siitä lähtien, kun ihminen alkoi kulkea kahdella jalalla. Sitten vuodesta 2040 vuoteen 2063 kokonaiskulutus jälleen kaksinkertaistuu. (George Monbiot: This crisis demands a reappraisal of who we are and what progress means, The Guardian, 4.12.2007)

Kapitalismin kaikkivoipaisuuden myytin takana on todellisuus, jota vallitseva ideologia kykenee yhä huonommin peittämään. Kapitalismia on luonnehdittu »maksamatta» jääneiden kustannusten taloudeksi, maksamatta siinä mielessä, että huomattava osa tuotannon todellisista kustannuksista ei näy yritysten kuluissa vaan ne on siirretty muiden maksettaviksi. Yleensä nämä piilevät kulut peitetään julkisin varoin. Kapitalismissa voitot on yksityistetty mutta riskit sosialisoitu. Vapaata markkinataloutta ei ole olemassakaan. Sellaisen kokeileminen johtaisi yhteiskunnan romahtamiseen.

Ideologian voimalla tällaiset seikat kätkeytyvät näkyvistä. Vieläkin varsin yleisesti uskotaan, että kehitys on menossa eteenpäin ja että on olemassa jonkinlaiset vapaat markkinat yhteiskunnan tuen ulkopuolella. Ideologian voima »normaalistaa» yhteiskunnallisia vinoutumia ja luo vaihtoehdottomuuden illuusion. Ja minne sitten olemmekin menossa, vauhti on kiihtymässä. Päivittäiset uutiset todistavat kehityksen karanneen jo kauan sitten inhimillisestä otteesta. Suhteellisen pienten ihmisryhmien rahanahneus horjuttaa maailmantaloutta. Kansainvälinen finanssijärjestelmä on valtava velkaantumisen ketju, jota ei enää osata edes analysoida. Ne jotka sen loivat, eivät enää sitä ymmärrä. Järjestelmä näyttäisi olevan romahtamassa. Kukaan ei tiedä, mihin ollaan menossa. Systeemiä yritetään pitää koossa syytämällä huimia summia veronmaksajien rahoja lievittämään likviditeettikriisejä. Samalla kansalaisten edellytetään olevan valmiita heittäytymään polvilleen globaalin talouden vaatimusten edessä.

Työntekijöiden asemaa palkkaorjina korostetaan iskulauseilla kuten »hyvinvointia ei ole ilman työtä» tai »hyvinvointi ei tule kassasta vaan työstä». Lausahdukset näyttävät ensi näkemältä tavallisilta poliitikkojen latteuksilta. Niihin kätkeytyy kuitenkin kyyninen käsitys ihmisen kyvystä kuvitella toisenlaista todellisuutta. Niillä pyritään ikuistamaan yhteiskunnan hierarkiat. Viesti kohdistetaan niille ihmisille, joiden työpanokseen yhteiskunnan vauraus perustuu. Heidän ei pidä kuitenkaan luulla liikoja tästä avainasemastaan. He eivät saa itse päättää työelämän ehdoista. Toiset ihmiset määräävät, mitä työtä tehdään, miten se tehdään, mitä siitä maksetaan ja miten monta työtuntia siihen tarvitaan. Ajattelutapa hävittää näkyvistä aavistuksenkin siitä, että työntekijät itse voisivat yhdessä päättää siitä, mitä tuotteita tarvitaan, miten ne valmistetaan ja miten jokapäiväinen työelämä organisoidaan.

Tarkoitus on karkottaa aavistus siitä, että kansalaiset ja työntekijät voisivat yhdessä arvioida, millainen tuotanto on tarpeellista ja millainen turhaa ellei peräti tuhoisaa, oli sitten kyse ympäristövahingoista tai ihmisyyden perustavanlaatuisista tarpeista. Tarkoitus on normalisoida pysyvästi nykyinen todellisuus, jossa työ on ennen kaikkea vaurauden lähde niille, jotka omistavat tuotantovälineet, ja niille, jotka spekuloivat pörsseissä toisten ihmisten työn tuloksilla.

Tarkoitus on hävittää näkyvistä toisenlaisen, syvästi demokraattisen yhteiskunnan mahdollisuus. On hävitettävä aavistus yhteiskunnasta, jossa ihmiset voivat yhdessä päättää, minkälaista elämää haluamme elää. Meidän on aina oltava riippuvuus- ja kiitollisuussuhteessa työnantajiin. Palkkaorjuus on ikuinen »siunaus».

Juuri tällainen nykyisyyden kuvitteleminen ikuisuudeksi tekee ajastamme niin näköalattoman. Poliitikot hokevat epämääräisyyksiä globalisaation tarjoamista mahdollisuuksista, kilpailukyvyn ja palkkatyön tuomista ihanuuksista. On kuin mielikuvituksen käyttö olisi julistettu pannaan.

Kuitenkin tiedämme, että nykyiset teollisuusyhteiskunnat eivät syntyneet kansan vaatimuksesta, päinvastoin. Ennen näiden yhteiskuntien vakiintumista hierarkkisiksi luokkayhteiskunniksi pidettiin itsestäänselvyytenä, että tehtaissa työskentelevät ihmiset myös omistaisivat ne. Palkkaorjuutta pidettiin kauhistuttavana tulevaisuudenkuvana. Esimerkiksi Yhdysvalloissa nämä käsitykset olivat niin itsestään selviä, että myös konservatiivit yhtyivät niihin. Valtalehdet kuten The New York Times olivat osa tätä konsensusta. Palkkaorjayhteiskunta syntyi vasta valtavan propagandan ja usein väkivallan saattelemana.

Tästä historiasta meitä ei juuri muistuteta. Meille vakuutetaan, että yhteiskuntiemme rakenteita ei voi muuttaa. Niitä pidetään luonnollisen kehityksen tuloksena. Ne vastaavat ihmislajin syvimpiä tarpeita, meille väitetään. Aina tulee olemaan hallitsijoita ja hallittuja. William Morrisin haave »yhteiskunnasta, jolla ei ole tietoisuutta hallitsemisesta», on hävitetty näkyvistä.

Morrisin sosialistinen ajatus — kuten Paddy O'Sullivan toteaa — valtiottomasta, palkattomasta, rahattomasta yhteiskunnasta oli hyvin lähellä venäläisen anarkistin Pjotr Kropotkinin ajatuksia. Morris ja Kropotkin ystävystyivät viimeksi mainitun muutettua Englantiin. O'Sullivan arvelee, että Morrisin suurin palvelus ihmiskunnalle saattaa olla vielä edessäpäin siinä mielessä, että »hän oli ylivoimaisesti viimeksi kuluneiden neljän vuosisadan voimakkain ajattelija niin periaatteiden kuin käytännön elämänkin kannalta pohdittaessa, miten organisoida ja ylläpitää hajakeskitettyä, kollektiivista, vakaata, ekologista yhteiskuntaa, missä sekä sosiaalista vastuuta että henkilökohtaista vapautta painotetaan yhtä lailla…» (Stephen Coleman ja Paddy O'Sullivan, toim.: William Morris & News from Nowhere: A Vision for Our Time)

Morrisin ekologiset visiot ovat kuin profetioita tulevaisuuden vaaroista. Siinä missä Karl Marx innostui ihmisen kyvystä alistaa luonto palvelukseensa, korostivat Morrisin näkemykset käytännöllistä ja kestävää suhdetta luontoon. Siksi hänen kirjoituksissaan on sanomaa oman aikamme ilmastonmuutoksen kanssa kamppaileville sukupolville. Ympäristöongelmien kasaantuminen saattaa synnyttää toivottomuuden tunteita. On kuin maailmalla ei olisi tulevaisuutta parin sukupolven jälkeen. Todella, edessä saattaa olla synkkiä aikoja ja arvaamattomia kehityskulkuja. Morrisin edustama ajattelun perinne on siis jo kauan pohtinut ekologisia kysymyksiä ymmärtäen, ettei ihmiskunta voi loputtomiin tuhota luonnonvaroja. Jonkinlainen tasapaino ihmiskunnan ja muun luonnon välillä on löydettävä. Äärimmäisessä tapauksessa jonkinasteinen luonnonkatastrofi voi tulevaisuudessa tuhota nykyisenlaisen yhteiskunnan perustan. Jotta kehitys ei johtaisi täydelliseen kaaokseen ja ihmiskunta putoaisi kertakaikkiseen tyhjyyteen, olisi hyvä, jos uudenlaisen yhteiskunnan raamit olisivat jo olleet laajan keskustelun aiheena. Uuden ekologisemman yhteiskunnan synty ajoissa olisi keino estää etukäteen tuollainen katastrofaalinen tilanne.

Kestävästä talouskehityksestä puhuminen on nykyään jo niin yleistä, että melkein syntyy vaikutelma uudenlaisesta ympäristötietoisuudesta. Enimmäkseen se on kuitenkin kaunista retoriikkaa, pahimmillaan ihmisten hämäämistä. Voi vain toivoa, että kielenkäytön muuttuminen on oire syvenevästä ymmärryksestä. Epädemokraattisia rakenteitakin joudutaan nykyään puolustelemaan väittämällä niitä demokraattisiksi. Jännite sanojen ja tekojen välillä kasvaa.

 

Muut luvut :

Ks. arvioita kirjasta

 

[home] [archive] [focus]

Site Meter