8.12.2013 **** Etusivulle

Tämä on luku kirjastani Tienviittoja tulevaisuuteen (Like 2008)

Sisällyksetön tulevaisuus

Tapani Lausti

William Morris halusi ihmisten vapautuvan turhasta ja tylsistyttävästä työstä, joka tähtää paljolti tarpeettomien tuotteiden levittämiseen. Järkevästi suunniteltu työ vapauttaisi ihmiset tästä palkkatyön orjuudesta. Jos työtä kehitettäisiin tähän suuntaan, jokaiselta edellytettävän työn määrä vähenisi radikaalisti. Ikävän työn määrää voitaisiin vähentää, ja missä sitä ei voida välttää, siihen käytettävä aika minimoitaisiin. Turhan työn ja turhan tuotannon supistuminen antaisivat ihmisille mahdollisuuden päättää, mitä he haluavat tehdä näin vapautuvalla runsaalla työvoimallaan. Ihmisillä olisi myös enemmän vapaa-aikaa harrastuksilleen ja itsensä kehittämiseen. Ihmisten luovuuden vapauttaminen tekisi työstä hauskaa ja mielenkiintoista. Työhön osattaisiin tuoda vaihtelevuutta, joka loisi vastakohdan työlle, jossa samat toiminnot toistuvat päivä päivän jälkeen.

Aivan kuten kapitalismin keskiluokka, porvaristo, syntyi jo feodalismin kaudella ennen kuin se vallankumouksellisesti työntyi hallitsemaan elämänmenoa, nyt on syntymässä suuri määrä ihmisiä, joka kykenee kuvittelemaan toisenlaista elämää. Heidän ei tarvitse ajattelussaan lähteä tyhjästä, sillä vuosisatojen saatossa on rinnakkaisajatuksena kulkenut käsitys , että yhteiskunnallinen kehitys ei koskaan pysähdy, vaan sitä voidaan viedä entistä demokraattisempaan suuntaan.

Esteet radikaaleille reformeille ovat kahdenlaiset: hierarkkiset (ennen kaikkea taloudellista valtaa käyttävän eliitin etujen puolustaminen) ja psykologiset (jatkuva ponnistelu ihmisten mielikuvituksen köyhdyttämiseksi). Näin vapauden ajatuksen esteet ovat korkeat, mutta eivät ylitsepääsemättömät. Suurin este on yksinkertainen. Kuten englantilainen yhteiskunta- ja mediakriitikko David Edwards on todennut, »vapaudelle ei ole suurempaa estettä kuin olettamus, että se on jo saavutettu». (Free to be Human: Intellectual Self-Defence in an Age of Illusions) Venäläinen anarkisti Mihail Bakunin ilmaisi saman asian sanomalla, että kansaa lyödään kansan kepillä, toisin sanoen teeskennellään demokratiaa, vaikka ihmisiä itse asiassa pidetään alistetussa asemassa.

Päivittäisessä poliittisessa kielenkäytössä meille vakuutellaan koko ajan, että ns. markkinayhteiskunnat ovat vapauden tyyssijoja. Vain fasismi ja kommunismi kykenivät riistämään ihmisiltä vapauden. Liberaalit markkinayhteiskunnat turvaavat vapautemme, meille vakuutetaan. Näin aikamme yhteiskuntien vapaudenmenetykset häivytetään näkymättömiin.

Ihmisiä lannistaa luulottelu, että vastarinta on toivotonta. He ovat taipuvaisia menettämään kosketuksen omiin tunteisiinsa, käsityksiinsä ja tarpeisiinsa. He ikään kuin kuolevat sisäisesti vieraannuttuaan tunteistaan ja toiveistaan.

Kapitalismin todellisuus on siis kätketty hyvin hiottuun kuvaan yrittäjyyteen perustuvasta dynaamisesta ja demokraattisesta yhteiskunnasta. Silloin tällöin kuvaan tulee säröjä. Kun Juha Siltala erinomaisessa teoksessaan Työelämän huonontumisen lyhyt historia melko vääjäämättömästi osoitti, että propagandistinen kuva työelämästä on vääristelty, nostettiin kova parku teoksen väitetystä epätasapuolisuudesta. Siltala paljasti joka tapauksessa, että ihmiset ovat saaneet tarpeekseen pelottelusta, että hyvinvointivaltio — sen alasajajien sanoin — »lamauttaa toimeliaisuutta ja ruokkii ylimitoitettuja odotuksia, joita mikään järjestelmä ei pysty täyttämään».

Tällainen ajattelu on vailla katetta. Tiedämme aivan hyvin, että useimmat ihmiset haluavat tehdä kohtuullisen määrän työtä ja tyytyvät aineellisesti suhteellisen vaatimattomaan elintasoon, jos elämä muuten tuottaa tyydytystä. Olen tavannut viime vuosina monenmaalaisia nuoria ihmisiä, jotka etsivät eettisesti kestävää elämää. Monet heistä ovat valmiita elämään rahatalouden ulkopuolellakin, milloin se vain on mahdollista. Hyvinvointivaltion alasajajat ovat itse niitä, joiden odotuksia mikään järjestelmä ei pysty täyttämään. Heidän ahneudellaan ei tunnu olevan rajoja, kuten Siltalan kirjassaan käyttämät tilastot osoittavat.

Poliittinen ja taloudellinen eliitti lupaa jatkuvaa vaurastumista. Tuhlaileva tuotantomme ja kulutuksemme ovat kuitenkin kätkeneet näkyvistä, mitä on todellinen vauraus. Poliitikot puhuvat juhlapuheissa yhteiskunnan vaurastumisesta, mutta kuvittelevat sen olevan vain saatavilla olevien tavaroiden lisäämistä. Samaan aikaan meille vakuutetaan, että ei-aineelliseen vaurauteen meillä ei ole enää varaa. Yhteiskunnallista keskustelua hallitsee usein taloudellisten indikaattorien palvonta. Vaikka ne ovat kaiken politiikan perusta, ne eivät sano mitään arvoista, ihanteista tai oikeudenmukaisuudesta.

Kilpailua ja taas kilpailua

Vaikka tiedämme, että ympäristöongelmat alkavat pian kaatua päälle, meille vakuutetaan, että talouskasvua on nopeutettava, tuotantoa on lisättävä ja uusia tuotteita kehitettävä. Esko Ahon mukaan on hyödynnettävä »informaatioteknologian ja globalisaation avaamat huikeat mahdollisuudet» (Euroopan on uudistettava talous- ja yhteiskuntamallinsa, Helsingin Sanomat, 8.7.2006).

Aho neuvoo, että »globalisaatio on kilpailua paremmuudesta ja siksi kehitystä eteenpäin vievä voima». Kehityksen käsitettä ei sen kummemmin pohdita. Elämän sisällöstä puhumiselle ei jää aikaa, kun on kiirehdittävä pönkittämään tutkimus- ja kehitystyötä kyselemättä, mihin suuntaan inhimillisessä mielessä olisi kehityttävä. On kuin tulevaisuus olisi uusien teknisten vempaimien kehittelemisen varassa.

Ahon sisällyksettömällä innostuksella ei tunnu olevan rajoja: »Globaaliin tietoon ja osaamiseen perustuvan kehityksen moottori on tieteessä, teknologiassa ja innovaatioissa. Voittajiksi selviytyvät ne yhteiskunnat, jotka pystyvät maailmanluokan suorituksiin koulutuksessa, tutkimuksessa ja kehitystyössä.»

Sitran yliasiamiehen loitsu jatkuu: »Eurooppalainen talous- ja yhteiskuntamalli on uudistettava rohkeasti, sillä voimavarat täytyy saada siirtymään vanhoista rakenteista uusiin. Yrittäjyyttä on vahvistettava ja innovaatioiden vaatimaa riskirahoitusta kehitettävä. Riskejä ei tule kaihtaa, kun innovatiivista Eurooppaa rakennetaan.»

Tekstiä ei tarvitse kauan tarkastella, kun huomaa, että tavallisen palkansaajan rooli on sama kuin aina ennenkin. Vaikka Aho käyttää ilmaisua »yhteiskunta», ei sitä tarvitse ihan kirjaimellisesti ottaa. Kansalaisten enemmistön on tyydyttävä kuuliaisen palkkaorjan rooliin. Viisaat yrittäjät, innovaattorit, tutkijat ja yliasiamiehet hoitavat kyllä homman, kun kansan valtava enemmistö tyytyy osaansa työn raatajana, eikä innostu vaatimaan osallistumista tulevaisuuden hahmotteluun.

Tietysti Aho on huolissaan mahdollisuudesta, että ihmiset suhtautuvat epäluuloisesti tarjolla olevaan tulevaisuuteen. Kas näin: »Tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus ovat yhä tavoittelemisen arvoisia, mutta ne eivät ole saavutettavissa entisillä keinoilla. Tulevaisuutta ei enää voi suunnitella ja säännellä, vaan nyt on luotava valmiuksia. Hyvän hallinnon rinnalla on luotettava nykyistä enemmän markkinoihin ja kilpailuun.» Vanha eurooppalainen sosiaalinen malli on nyt yliasiamiehen mukaan »epärealistinen».

Voisiko tätä avoimemmin tunnustaa, että ihmiskunta on alistettu epädemokraattisille voimille? Meidän on alistuttava »todellisuudelle», jolle emme voi mitään. »Hyvä hallinto» on polvillaan »markkinoiden ja kilpailun» edessä. Suuria summia ollaan valmiita sijoittamaan sosiaalisesti merkityksettömään innovaatioon, kun taas yhteiskuntien sosiaalisia ongelmia ratkottaessa joudutaan valittamaan rahapulaa. (Ks. esim. Ernest Braun: Futile Progress: Technology's Empty Promise)

Sisällyksetön kehitysajattelu osoittaa välinpitämättömyyttä kaikkea sitä kohtaan, mitä tiedämme ihmisestä lajiolentona. Käytännön elämä osoittaa, että pienimmänkin tilaisuuden avautuessa ihmiset etsivät syvempää kokemusta kuin heille tyrkytetty kuuliaisen palkkaorjan ja passiivisen kuluttajan osa. Suuri osa julkisesta keskustelusta ei tätä tunnusta. Todistusaineistoa ihmisten haaveista löytyy enemmän kaunokirjallisuudessa. Toinen lähde on vapaudenhenkisen sosialistisen ajattelun perinne, joka näkee ihmisen synnynnäiseen olemukseen kuuluvan vapauden kaipuun ja halun vaikuttaa omaan elämään. (Ks. esim. Milan Rai: Market values and libertarian socialist values, James McGilvrayn toimittamassa teoksessa The Cambridge Companion to Chomsky)

Ihmisen voimattomuus on kuitenkin vallalla oleva ideologia. Jos kansa ei sisällyksettömästä tulevaisuudesta innostu, heidät leimataan paikalleen juuttuneiksi tolvanoiksi. Näin Turun Sanomat pääkirjoituksessaan: »Ranskassa kansa on kaduilla, jos jotakin yritetään muuttaa. Äärimmäinen muutosvastarinta leimaa myös saksalaisia. Italialaiset eivät murehdi sitä, että kaikki on sekaisin, kunhan on hauskaa ja jalkapallossa menestytään.» (EU:n hyödynnettävä valttinsa isojen talousmahtien kilpailussa, 12.7.2006)

Helsingin Sanomat seuraa sekin epäluuloisesti tavallisen kansan asenteita: »Työssä käyvän väestön luulisi olevan samaa mieltä siitä, että sosiaaliturvaa pitäisi muuttaa enemmän työntekoon patistavaksi. Esimerkiksi pitkä ansioista riippuvainen työttömyysturva pitäisi ensin ansaita.» (Suomen tulevaisuudesta tarvitaan lisää puheenvuoroja, 16.2.2006)

Saa varmaankin luddiitin maineen jos uskaltaa ehdottaa, että nyt olisi pikemminkin aika pysähtyä miettimään, mihin oikein ollaan menossa. Myöhempi historiankirjoitus on kuitenkin osoittanut, etteivät luddiitit itse asiassa vastustaneet niinkään uutta teknologiaa, vaan halusivat sitä kehitettävän niin, ettei ihmisestä tule pelkkä koneen jatke. (Ks. esim. Kirkpatrick Sale: Rebels Against Future: The Luddites and their War on the Industrial Revolution; E.P. Thompson: The Making of the English Working Class) Nyt, kun ihmisten kestokyvystä otetaan työpaikoilla lopullista mittaa, on taas kysyttävä, minkälainen elämä nykyisissä olosuhteissa vastaisi ihmisen sisimpiä ominaisuuksia. Mielekästä tulevaisuutta voidaan rakentaa vain uskottavan moraalitajun ja ihmiskäsityksen varaan, ei tyhjillä hokemilla »informaatioteknologian avaamista huimista mahdollisuuksista».

William Morris koki todellisen vaurauden perin toisella tavalla kuin mitä on se vauraus, mistä aikamme kyynikot puhuvat: »Vauraus on sitä, mitä Luonto meille antaa ja mitä järkevä ihminen kykenee valmistamaan Luonnon lahjoista järkevään käyttöönsä. Auringonvalo, raikas ilma, maan pilaamattomat kasvot, ravinto, vaatetus ja välttämätön ja kunnollinen asunto; kaikenlaisen tiedon kerääminen ja kyky sen välittämiseen; vapaa tiedonvälitys ihmisten kesken; taideteokset, kauneus, minkä ihminen luo kun hän on kaikkein inhimillisimmillään, yritteliäisimmillään ja syvällisimmillään — kaikki seikkoja, jotka tuottavat nautintoa ihmiselle, joka on vapaa, ihmismäinen ja turmeltumaton. Tämä on vaurautta.» (Useful Work versus Useless Toil, teoksessa News from Nowhere and Other Writings)

Tilanne saattaa olla muuttumassa nyt, kun ihmisistä yritetään puristaa työelämässä enemmän kuin on inhimillisesti mahdollista. Kirjassaan Juha Siltala siteeraa työterveystutkijaa, jonka mukaan meneillään on »koko työssä olevan väestön käsittävä ihmiskoe, jonka tarkoituksena on selvittää, paljonko tehoa ihmisistä saa irti». Siltala osoittaa, että omistajien voitokas luokkataistelu on mennyt niin pitkälle, että koko järjestelmän toimivuus alkaa horjua. Kun lopulta vain harvat jaksavat enää ihannoida ns. markkinataloutta, mitä tahansa voi tapahtua.

Siltalan haastatteluista käy myös ilmi, miten tärkeitä ei-materiaaliset arvot ovat sellaisillakin työpaikoilla, joilla sellaisia ei arvaisi edes odottaa. Yksi Siltalan haastateltavista toteaa: »Ett ihmiset ei oo vaan semmosta massaa, jota voidaan muovailla mielihalujen mukaan. Ne ei muuks muutu, vaikka ois kuinka nää Microsoftin ohjelmat keksitty, mitä ihminen tarttee ollakseen ihminen.» Siltala lainaakin tutkimustuloksia, jotka osoittavat, »että sielun sitouttaminen ei käykään niin vain eikä työntekijöitä voi pakottaa investoimaan tunteitaan työhön, josta puuttuu autonomia ja luottamus».

Siltala on pannut merkille vastarinnan oireita: »Paikallista vastarintaa työpaikoilla käyvät haastattelujeni mukaan puuhaamaan sellaiset työntekijät, joille työkokemus antaa kanttia sanoa muutenkin vastaan ja uupumisen tai muun henkilökohtaisen kriisin kourista selviäminen on avartanut näköpiirin päivittäistä selviytymistä laajemmaksi arvopohdinnaksi.» Ay-liikekään ei ole aivan voimaton: »Puolustusasemiin ajettunakin järjestäytynyt työväki on ylläpitänyt valtalähteiden pluralismia suuromistajien ehdoilla rationalisoidussa yhteiskunnassa.» Siltalan havaintojen mukaan on myös alkanut esiintyä »nuoria työntekijöitä, jotka eivät enää kaihda ay-aktiivinkaan leimaa ja sitoutumista».

Kirjan viimeisen luvun otsikko on »Turbokapitalismin legitimaatiokriisi — sittenkin?» Siinä Siltala tuntuu sanovan, että ihmisyyttä mikään järjestelmä ei kykene lopullisesti tukahduttamaan: »Monet tekevät vapaaehtoistyötä yhtä paljon rakentaakseen minuuttaan, kokeakseen huippuhetkiä ja nauttiakseen seurasta ja arvostuksesta kuin auttaakseen toisia ja osoittautuakseen moraalisiin valintoihin kykeneviksi subjekteiksi.»

Rengistä isännäksi

Siltalan lisäksi kaksi Nokian entistä innovaattoria on antanut jännittävän panoksen meneillään olevaan keskusteluun. Teoksessaan Rengistä isännäksi: Vapaaksi kvartaalitalouden talutusnuorasta Kaisa Kautto-Koivula ja Marita Huhtaniemi toteavat Siltalan tapaan, että lukemattomat ihmiset ovat väsyneitä työhönsä. Monet kokevat sen turhaksi raatamiseksi. He haaveilevat toisenlaisesta elämästä. Ihmiset pohtivat elämän tarkoitusta. Ennennäkemätön yhteiskunnallinen vauraus ei näytä tekevän ihmisiä kovin onnellisiksi. »Meitä kvartaalitalouden talutusnuorasta tavalla tai toisella irtautuneita ja uudenlaisen elämän alkuun päässeitä näyttää olevan päivä päivältä yhä suurempi joukko», kirjoittavat Kautto-Koivula ja Huhtaniemi. Heidän kirjansa haastaa ihmiset miettimään, mihin on tultu ja mihin ollaan menossa.

Kautto-Koivula ja Huhtaniemi eivät tarjoa varsinaista vaihtoehtoista tulevaisuudenkuvaa, mutta se että heidän ajatuksensa kumpuavat huipputeknologian maailmasta, joka edustaa suomalaista »menestystarinaa», antaa heidän analyysilleen painoa. Tekijät itse havahtuivat näkemään karun todellisuuden kauniin julkisivun takana. He ymmärsivät yhteiskunnan arvojen nurinkurisuuden. He alkoivat pohtia ihmisten pahoinvoinnin syitä ja asettaa niitä historiallisiin yhteyksiinsä.

Tekijät uskovat, että nopeiden voittojen tavoittelun hillittömässä kierteessä olevat suuryritykset ovat yhä enemmän irrallaan ihmisten ja yhteiskunnan tarpeista. Ne eivät enää kykene edes omien etujensa kannalta rationaaliseen toimintaan, vaan tuhoavat omaakin perustaansa. Kilpailukyvyn sumeilematonta lisäämistä tavoitellaan menetelmillä, jotka johtavat päinvastaiseen tulokseen. Pääoman omistajien ahneudella ei ole rajoja. Työntekijöitä hiostetaan vailla minkäänlaista selvää yhteiskunnallista mieltä. Kautto-Koivula ja Huhtaniemi uskovat suomalaisenkin yhteiskunnan olevan suuren murroksen kynnyksellä. Nyt olisi keskusteltava siitä, mitä se merkitsee.

Kautto-Koivulan ja Huhtaniemen perussanoma on, että »kuten historian käännekohdassa aiemminkin, tämän päivän ristiriitaisuudet, kriisit, pahoinvointi, talouden ja yhteiskunnan pysähtyneisyys juontavat osaltaan juurensa aikakausien erilaisten ajan järjen ja hengen valta- ja valintakamppailusta».

He kirjoittavat: »Nykyisin vallalla olevilla, lähinnä teolliseen aikakauteen perustuvilla, uskomus- ja selitysmalleillamme on entistä vaikeampaa tulkita esiin nousseita talouden, yhteiskunnan ja ihmisten arjen jännitteitä ja ristipaineita.» Ja edelleen: »Uusi aikakausi tarvitsee uudet talouden ja yhteiskunnan perusoletukset, joiden pohjalta uudet instituutiot, rakenteet, tuotanto- ja johtamisjärjestelmät sekä talouden ja tuottavuuden mallit tulee kehittää. Uuden talouden avainresurssin, aineettoman resurssin, oman pään ominaispiirteistä — luovuudesta, intuitiosta, tietämyksestä, oppimiskyvystä, — löytyvät uudet talouden ja yhteiskunnan organisointi- ja toimintaperiaatteet.» (tekijöiden kursivointi)

Ehdottaessaan siirtymistä ihmiskeskeiseen järjestelmään tekijät ihmettelevät, missä viipyy poliittinen halu muutokseen. He peräänkuuluttavat »uusia ideologioita ja rakenteita tukemaan aktiivista kansalaisuutta ja uudenlaista demokratiaa». He puhuvat »pitkästä harharetkestä», jonka jälkeen löydetään uudelleen »ihmisen ja luonnon perimmäinen paikka maailmankaikkeudessa».

Harharetki ei ole huono käsite, mutta sitäkin parempi on mielestäni edesmenneen yhdysvaltalaisen toisinajattelijan Murray Bookchinin käyttämä ajatus »yhteiskunnallisesta ja historiallisesta muistinmenetyksestä». Ajatuksia syvemmästä demokratiasta ja ihmisystävällisemmästä elämästä on hiottu vuosisatojen kuluessa. Traditio vain jäi kapitalismin voittokulun jalkoihin. Tämä ei kuitenkaan ollut väistämätön kehitys. Kapitalismi ei mitenkään vääjäämättömästi asettunut ainoana vaihtoehtona ajan teknologis-taloudelliseen todellisuuteen.

Näistä unohdetuista aatesuunnista voisi nähdäkseni löytyä myös Kautto-Koivulan ja Huhtaniemen peräänkuuluttamaa »uudenlaista ihmiskäsitystä, uudenlaista arvopohjaa ja yleisinhimillistä etiikkaa». Emme siis tarvitse välttämättä uusia ajatuksia, on vain löydettävä nuo unohdetut ajatukset ja sovellettava niitä uusiin olosuhteisiin. Vaikka Kautto-Koivula ja Huhtaniemi ovat käyneet läpi mielenkiintoista lähdeaineistoa, uskoisin tämän vanhan perinteen tarjoavan vähintään yhtä innostavia ajatuksia.

William Morris näki modernin, rahan valtaan perustuvan yhteiskunnan ajelehtivan suuntaa vailla. Hän pelkäsi ihmisten menettävän kosketuksen luoviin vaistoihinsa, arvostelukykyynsä, sosiaalisiin velvoitteisiinsa, oman historian tajuunsa. Morrisin usko ihmiseen perustui hyvin käytännönläheiseen kykyyn ymmärtää ihmisen luovan työn tarvetta. Ihmisellä on synnynnäinen taito yhdistää arkielämä ja taide, hän osaa löytää kauneutta yksinkertaisista asioista ja kokemuksista. Ihmisenergian nautintoa tuottava käyttö on kaiken taiteen ja onnellisuuden lähde; tässä piili Morrisin mielestä elämän tavoite.

Kautto-Koivula ja Huhtaniemi kirjoittavat: »Ihmisen alisteinen rooli järjestelmissä on ollut toimiva tapa organisoida taloutta ja yhteiskuntaa teollisella aikakaudella.» Ei väite perätön ole, mutta se miten järjestelmä vakiintui, on sekin osa unohdettua historiaa. Kuten olemme aiemmin tässä kirjassa nähneet, nykyiset yhteiskuntajärjestelmät vakiintuivat vasta hallitsevien luokkien kyettyä murskaamaan työväenluokan vastarinnan.

Omistavat luokat eivät sittemminkään ole luopuneet luokkataistelusta. Uusliberalismi on palkansaajiin kohdistettua hyökkäystä, jossa työväenliikkeen ja muiden uudistusmielisten tahojen painostuksesta syntyneitä hyvinvointiyhteiskuntia yritetään purkaa. Saavutettuja etuja tuhotaan aatteellisella kiihkolla. Kuten Kautto-Koivula ja Huhtaniemi kirjoittavat: »Viime aikoina tämä kehityskulku on näkynyt kvartaalitalouden pelisääntöjen siirtymisenä myös koulutukseen, terveydenhuoltoon ja muihin julkisiin palveluihin.»

Mistä vastarinta tätä kehitystä vastaan voisi alkaa? Kautto-Koivula ja Huhtaniemi panevat paljon painoa uuden »tietämisyhteiskunnan» osaaville ihmisille: »Etenkin työelämässä valta- ja voimasuhteet menevät uusiksi: kvartaalitalouden talutusnuorassa rimpuilevista rengeistä tulee uuden tärkeimmän pääoman, osaamisen ja luovuuden, kautta uuden talouden isäntä.» Myöhemmin he heittävät ilmaan jopa ajatuksen, että ajattelu- ja tietotyöntekijät saattaisivat olla aikakauden uusi johtava »yhteiskuntaluokka».

Mutta miksi rakentaa uusia hierarkioita? Nähdäkseni uuden ajan henkeen sopisi paremminkin yhteiskunnan ja työelämän hierarkioiden vähittäinen purkaminen. Hollantilainen tähtitieteilijä ja sosialisti Anton Pannekoek asetti tavoitteeksi sen, mitä ennen modernin kapitalismin vakiintumista pidettiin liki kaikkialla itsestäänselvänä: Niiden, jotka työskentelevät tehtaissa ja muilla työpaikoilla, tulee myös saada päättää työn sisällöstä ja työtavoista. Näin voidaan yhdessä arvioida tarpeita ja päättää niiden tyydyttämisestä.

Vuonna 1948 ilmestyneessä kirjassaan Workers' Councils Pannekoek kirjoitti, että tulevaisuuden yhteiskunta perustuisi sosiaalisille suhteille, joille ovat ominaisia yhteisöllisyys ja keskinäinen solidaarisuus, epäitsekkyys ja innostus. Ihmiset saisivat henkistä voimaa tasokkaasta koulutuksesta ja organisaatiosta, joka ilmentää näitä kaikkia inhimillisiä hyveitä. He kehittävät organisaatiota, joka yhdistää heidät vapaiksi tuottajiksi. He saavat tyydytystä tasa-arvoisesta osallistumisesta yhteiseen toimintaan.

Pannekoek arveli, että työyhteisöt värväisivät korkeasti koulutettuja asiantuntijoita ja teknikoita teknisiksi johtajiksi. Heille ei kuitenkaan anneta sosiaalisesti johtavaa asemaa eikä etuoikeuksia lukuun ottamatta sitä arvostusta, jota he nauttivat kollegojensa keskuudessa, tai sitä moraalista auktoriteettia, joka liitetään kykyyn ja tiedon tasoon. (Pannekoekin ajatuksista lisää tuonnempana.)

Kautto-Koivula ja Huhtaniemi kirjoittavat: »Meneillään oleva murros on luonteeltaan niin mittava, että se horjuttaa talouden ja yhteiskunnan uskomusjärjestelmien peruspilareita.» Mutta jos kerran olemme näin suuren murroksen edessä, miksemme asettaisi tavoitteeksi yksityiseen voitontavoitteluun perustuvan yhteiskunnan vähittäisen purkamisen? Se saattaisi olla ainoa tie ulos nykyisestä tuhoisasta kansainvälisestä järjestelmästä. Uuden yhteiskunnan yksityiskohtaisempi hahmottaminen olisi tietysti monenlaisten kokeilujen ja kiistojenkin tulosta.

Vaikka Kautto-Koivulan ja Huhtaniemen kirjassa on paljon vapaudenhenkisyyttä ja tekijät haluavat ihmiskeskeisiä visioita, heidän asenteensa kansainvälisen talouden »realiteetteihin» vaikuttaa ristiriitaiselta. He suhtautuvat kriittisesti holtittoman talouskasvun tavoittelemiseen, mutta haluavat tehostamisstrategiaa, joka »tarkoittaa teolliseen yhteiskuntaan pohjautuvien toimintamallien uudistamista (ja osittain alasajoa) vastaamaan tämän päivän globaalin talouden vaatimuksia». Globaalin talouden talutusnuora muistuttaa kuitenkin epäilyttävästi kvartaalitalouden talutusnuoraa.

Monet vapaudenhenkiset ajattelijat ovat korostaneet, että uuden yhteiskunnan kollektiivinen hahmottaminen alkaa, kun olemassa oleva järjestelmä menettää uskottavuutensa. Kautto-Koivulan ja Huhtaniemen teos osoittaa omalla tavallaan, että saatamme olla lähestymässä tällaista uskottavuuskriisiä.

On siis ennen kaikkea toivottava kansainvälisen mielipideilmaston enemmän tai vähemmän radikaalia muutosta. Tässä jokaisen muutosta haluavan kansalaisen on mietittävä omaa panostaan. Kuten Kautto-Koivula ja Huhtaniemi toteavat: »Kaikilla arkielämän alueilla, kaikilla tasoilla voi vaikuttaa.»

Näin siis jännite ihmisen todellisen luonteen ja yhteiskunnan valheellisuuden välillä on kasvanut. David Edwards arvelee monien psyykkisten sairauksien juontavan juurensa tästä konfliktista. Ihmisillä on voimakas halu elää ja ajatella järkiperäisesti, mutta yhteiskunnan »todellisuus» tyrkyttää niin monissa asioissa absurdeja ajatuksia. »Demokratia» rakentuu illuusioille, jotka vaivaavat ihmismieltä ja pahimmassa tapauksessa uhkaavat mielen tasapainoa.

Yhdysvalloissa on arveltu, että suurta osaa väestöstä otteessaan pitävät irrationaaliset uskonnolliset ajatussuunnat ovat yksi seuraus yhteiskuntaelämän epäpolitisoitumisesta. Se, ettei yhteiskunta tarjoa kunnollisia osallistumismahdollisuuksia, saattaa vaikuttaa syvällisellä tavalla ihmisten psyykeen. Ihmisillä on voimakas tarve samaistua johonkin, osallistua johonkin. Jos tähän ei ole käytettävissä ammattiliittoja ja todella toimivia poliittisia järjestöjä, ihmiset turvautuvat johonkin muuhun. Uskonnollinen fundamentalismi on klassillinen esimerkki. (Ks. Noam Chomsky: Secrets, Lies and Democracy)

Chomsky kirjoittaa: »Kun ihmiset eristäytyvät, he alkavat kehitellä perin irrationaalisia ja hyvin itsetuhoisia asenteita. He haluavat sisältöä elämälleen. He haluavat identifioitua jollakin tavalla. He eivät vain halua istua televisiota töllöttämässä. Jos rakentavimmat tavat on viety, he etsivät toisenlaisia tapoja.» (The Prosperous Few and the Restless Many)

Ristiriita elämänmuotomme näennäisen normaaliuden ja piilevien syvien tyytymättömyyden tunteiden välillä synnyttää siis voimakasta vieraantumista tai sitten taipumusta väkivaltaan. Jokapäiväisellä, viattomalta tuntuvalla elämänmuodollamme on myös yhteys maailmaa raastaviin väkivaltaisuuksiin. Mahtavat taloudelliset voimat tahdittavat tätä pelottavaa maailmanmenoa, ja kaikessa henkilökohtaisessa viattomuudessammekin me olemme osa tätä järjestelmää, joka on näennäisesti demokraattinen, mutta jossa demokraattisen valvonnan ulottumattomissa olevat voimat vaarantavat meidän kaikkien tulevaisuuden.

Tietysti ihmiset kysyvät, miksi ihmeessä nyt pitäisi ryhtyä etenemään johonkin, jonka lopputulosta emme tiedä. On totta, ettei ole mitään syytä heittäytyä barrikadivallankumouksiin, joissa kyseenalaiset voimat saattavat hyvinkin saada yliotteen Siksi uudistusten tulee edetä demokraattisesti kokeillen.

 

Muut luvut:

Lue arvioita kirjasta

 

[home] [archive] [focus]

Site Meter