15.12.2013 **** Etusivulle

Tämä on luku kirjastani Tienviittoja tulevaisuuteen (Like 2008)

Työn ja yhteiskunnan organisoiminen

Tapani Lausti

Vuonna 1884 pitämässään luennossa »Useful Work versus Useless Toil» (Hyödyllistä työtä vai hyödytöntä raatamista) William Morris totesi, että uuden ajan moraalin keskeiseksi uskomukseksi oli tullut, että kaikki työ on sinänsä hyvä asia. Hän lisäsi sarkastisesti, että ajatus on tosiaan vallan mainio niille, jotka elävät toisten tekemästä työstä.

Oman aikamme amerikkalainen toisinajattelija ja erinomaisen Z -aikakauslehden ja ZNet -internet-sivujen päätoimittaja Michael Albert kiteyttää kapitalismin kritiikkinsä näin: »Kapitalismissa omistajat yhdessä suurin piirtein väestön viidenneksen kanssa päättävät, mitä tuotetaan, millä keinoin ja millaisin jakeluperiaattein. Lähes neljä viidesosaa väestöstä tekee yksitoikkoista työtä, kärsii alhaisista tuloista, tottelee määräyksiä ja saa kestää ikävystymistä. Ja kaikki tämä pakotetaan ylhäältä päin.» (There is An Alternative, ZNet , 27 . 7 . 2005 )

Albert jatkaa: »Kapitalismi tuhoaa solidaarisuuden, yhdenmukaistaa vaihtelun, tuhoaa oikeudenmukaisuuden ja luo armottoman hierarkian. Tosiaan, kapitalismi pakottaa työläiset niin kovaan kuriin, että kukaan diktaattorikaan ei ole koskaan unelmoinut sellaisen saavuttamisesta poliittisesti. Kuka oli koskaan kuullut, että kansalaisten täytyy pyytää lupaa vessaan menemiseen, mikä nykyään on tavallista monien yritysten työntekijöille.»

Epätasa-arvon kielteistä vaikutusta tutkineet yhteiskuntatieteilijät toteavat, miten nyky-yhteiskuntien tapa organisoida työtä on vahingollista ihmismielelle. Tunne, ettei voi itse vaikuttaa omaan työelämään lisää stressiä. Oman työelämän hallitsemisen tunne on paljon sosiaalisempi asia kuin yleensä ymmärretään, ja siihen vaikuttaa usein se, missä määrin työntekijä on alistettu ylempiensä auktoriteetille ja määräyksille.

Kuvitelkaapa, miten toisenlaiselta tuntuisi tulla töihin, jos vastassa olisi solidaarinen ilmapiiri, tunne yhteisyydestä ja mahdollisuudesta yhdessä vaikuttaa kaikkia koskeviin päätöksiin. Niskaan ei olisi puhaltamassa autoritaarinen työnjohto, jota puolestaan valvovat osakkeenomistajat. Vapaasti hengittävässä työelämässä ihmisten mielenrauha ja usein mielenterveys luultavasti kohentuisi lyhyessä ajassa.

Tällainen kuvitteluleikki sotii tietenkin aikamme henkeä vastaan. Vallalla olevaa luopumismielialaa ruokitaan väitteellä, että »vaihtoehtoa» on jo kokeiltu, nimittäin Neuvostoliitossa. Sen lopputuloksen tietenkin kaikki tiedämme. Mutta se, että tuo autoritaarinen valtiorakenne, jota virheellisesti luonnehdittiin »sosialismiksi», olisi ainoa ajateltavissa oleva vaihtoehto myöhäiskapitalismille, edellyttää kieltäytymistä kriittisestä ajattelusta. (Ks. teostani Toisinajattelun tiekartta , 6 . luku: Vapaita ihmisiä vai kapitalismin luottovankeja?) Bolshevikit tuhosivat vallanjanossaan sosialismin idut jo varhain. Neuvostoilta vietiin itsenäisyys ja ammattiliitot asetettiin valtion valvontaan. Järjestelmän romahtamisen idut kylvettiin aikaisin.

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen on kuitenkin mukavasti elävien journalistien keskuudessa ollut muodikasta pilkata kaikenlaista vaihtoehtoista ajattelua. »Vaihtoehtoväki» kuvataan usein jotakuinkin naurettavaksi ja epärealistiseksi porukaksi. Kypsä asenne edellyttää kansallisen kilpailukyvyn pohtimista otsa rypyssä. Utopiat on syytä heittää jo sikseen.

Kuitenkin näin tarjottu »realismi» on sekin vain yksi utopia. On »utopistista» uskoa, että nykyisellä menolla voidaan torjua jo edessä häämöttävät kriisit. Utopian käsitettä voidaan myös ajatella niin kuin saksalainen anarkisti ja journalisti Augustin Souchy Espanjan vallankumousta analysoidessaan: »Jokaisessa yhteiskuntateoriassa on aimo annos utopiaa. Ja ehkä on hyvä, että näin on, sillä ilman utopian ainesta mitään uutta ei voida luoda. Täsmällisten ajatusten, mielteiden ja tavoitteidemme toteuttamiseen tähtäävien tulkintojen on kummuttava tulevaisuuden visiostamme...» (Sam Dolgoff: The Anarchist Collectives)

Morrisin News from Nowhere -tarinan edetessä uudessa maailmassa vieraileva Guest tutustuu moniin ihmisiin ja haastattelee historiaan hyvin perehtynyttä vanhaa miestä, Hammondia, saadakseen selvemmän kuvan uudesta yhteiskunnasta. Morris sijoittaa vanhan miehen suuhun monia omia uskomuksiaan kommunistisen yhteiskunnan mahdollisuudesta. Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa työntekijöiden kollektiivit voivat päättää, mihin ne käyttävät tuotantoresurssejaan. On mahdollista yhdessä päättää, mitä tuotteita ja palveluksia tarvitaan yksilöllisten ja yhteisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Tuotanto ei enää palvelisi vauraiden ihmisten voitonpyyntiä. Tavaroita ei myydä markkinoilla, vaan ne toimitetaan suoraan käyttöön?

Morris arveli, että siirtymävaiheessa kohti todellista kommunismia luultavasti tarvitaan jonkinlaista valtiososialismia, mutta lopullisena tavoitteena olisi yhteiskunta, jossa valtio tai hallitus ei omista tuotantovälineitä. Hän näki valtion autoritaarisena organisaationa, joka estää ihmisten vapaan yhdistymisen. Ihmisten vapaat yhdyskunnat kykenisivät sovittelemaan ilmenevät ristiriidat ja erimielisyydet ilman varsinaista oikeuslaitosta tai vankilajärjestelmää. Perusyhdyskunta olisi jonkinlainen suhteellisen pieni kommuuni. Yhdyskunnan tärkein päätöksentekofoorumi olisi yleiskokous, johon kaikki jäsenet voivat osallistua. Päätökset perustuisivat enimmäkseen konsensukseen. Joissakin tapauksissa asioista jouduttaisiin kuitenkin äänestämään, mutta vain jos kaikki osanottajat suostuisivat alistumaan näin aikaansaatuun päätökseen. Yhdyskunnat linkittyisivät toisiinsa federatiivisesti.

Yhdyskuntien rinnalla toimisi ammattikiltoja, joihin saman alan työntekijät järjestäytyisivät valvomaan alansa tuotantoa. Myös killat liittoutuisivat alueellisella ja valtakunnallisella tasolla federatiivisiin foorumeihin.

Morrisin aavistelut tulevaisuuden mahdollisuuksista enteilevät siis aika hyvin Espanjan vallankumouksen organisaatiokokeiluja. Tämä ei ole yllättävää, koska Morris kuului samaan libertääriseen perinteeseen ystävänsä Pjotr Kropotkinin kanssa.

Tuskin mitään aatesuuntaa on ymmärretty niin väärin kuin anarkismia. Se yhdistetään joko salamurhiin tai nyttemmin kaduilla räyhäämiseen. On myös aika yleistä, että anarkismiin myönteisesti suhtautuvat ajattelijatkin pitävät tätä aatesuuntaa jonkinlaisena taaksepäin katsovana, menneisyyden idylliä kaipaavana pysähtyneisyytenä. Aikamme monimutkaisille yhteiskunnille sillä ei ole mitään tarjottavaa, sanotaan.

Tätä monet ajattelijat ovat pitäneet väärinkäsityksenä. Kirjoittaessaan anarkismin relevanssista omalle tieteenhaaralleen kyberneetikko John B. McEwan totesi: »Vapaudenhenkiset sosialistit, erityisesti Kropotkin ja Landauer, osoittivat ymmärtäneensä jo varhain, että yhteiskunnan monimutkainen rakenne on muuttuvien suhteiden monimutkainen verkko. Siinä ilmenee monia korreloituvien toimintojen ja keskinäisen avun rakenteita, jotka ovat riippumattomia autoritaarisesta pakottamisesta. Tätä taustaa vasten he kehittivät sosiaalisen organisoinnin teorioitaan.» (Lainaus Sam Dolgoffin artikkelissa The Relevance of Anarchism to Modern Society, Terry M. Perlinin toimittamassa teoksessa Contemporary Anarchism.)

Amerikkalainen anarkisti Sam Dolgoff totesikin, että juuri yhteiskunnan monimutkaistuminen tekee anarkistiset ajatukset entistäkin relevanteimmiksi: »Nimenomaan tämä kompleksisuus ja moninaisuus, ennen kaikkea anarkististen ajattelijoiden päällimmäinen huoli vapaudesta ja ihmisarvoista sai heidät perustamaan ajatuksensa vallan hajauttamisen, itsehallinnon ja federalismin periaatteille.» (em. Perlinin kirja)

Kaikki uudistushaluinen poliittinen ajattelu voi ajautua lahkolaiseen ajatteluun ja »puhtaiden» dogmien kuristukseen. Siksi monet anarkistit korostavat avoimen mielen ja kollektiivisen mietiskelyn tärkeyttä. Dolgoff lainaa italialaista anarkistia Errico Malatestaa, joka korosti monenlaisten talousmuotojen rinnakkaisuutta, olivat nämä sitten kollektivistisia, mutualistisia tai individualistisia. Tärkeätä on, ettei kenelläkään ole mahdollisuutta riistää muita. Malatesta ei uskonut, että yhteiskunnan perusongelmiin on olemassa vain yksi ratkaisu. Ratkaisumalleja on tuhansia, koska olosuhteet vaihtelevat suuresti ajasta ja paikasta riippuen. Dolgoff muotoilee asian niin, että anarkistinen tulevaisuuden kuva enteilee joustavaa, pluralistista yhteiskuntaa, jossa ihmiskunnan kaikkia tarpeita tyydytetään vapaaehtoisjärjestöjen rajattomilla muunnelmilla.

Yhdysvaltojen yhteisökokeilut

Noam Chomsky on lainannut sekä vanhempaa (Norman Ware) että uudempaa (David Montgomery) historiankirjoitusta, joka osoittaa, miten amerikkalainen yhteiskuntajärjestelmä kehkeytyi maan omien työläisten vastarinnasta huolimatta. Vastarinta oli varsin rajua. Sitä jatkui työväenliikkeessä ja yhdyskuntakirjoittelussa 1800 -luvun alkupuolelta aina 1930 -luvulle asti. Silloin yksityiset vallan keskukset onnistuivat viimein kukistamaan tämän vastarinnan. Englannissa vastaava prosessi päättyi 30 vuotta myöhemmin.

Waren teos on hiljattain julkaistu uudelleen ja se tarjoaa Chomskyn mukaan edelleen valaisevaa luettavaa. Tutkimalla ennen kaikkea työväenlehdistöä Ware osoitti, miten uusi järjestelmä oli väkisin istutettava tavallisten ihmisten mieliin. Oli luovuttava normaaleista ihmisvaistoista ja sallittava ns. uuden ajan asenteiden astua tilalle. Työväenlehdistö kirjoitti ihmisarvon, itsenäisyyden ja itsekunnioituksen menettämisestä. Työläisten ihmisyys kärsi kulttuuriharrastusten mahdollisuuksien kaventuessa. Palkkaorjuus teki elämästä kulttuurisesti kapeamman. Se rinnastettiin etelän orjuuteen. Ns. korkeakulttuurin harrastus kävi vaikeammaksi. Tehtaissa oli ollut tapana, että joku työläisistä luki ääneen klassillisia romaaneja tai ajan uutuuksia. Kaikki tämä katosi.

Työväenlehdissä todettiin, että kun ihminen myi tuottamansa tuotteen, hän piti kiinni ihmisarvostaan. Kun myy työvoimansa, myy itsensä. Näin työläinen menettää vapaan ihmisen oikeudet ja joutuu raha-aristokraatin vasalliksi. Lehdet pitivät itsestään selvänä, että tehtaissa työtä tekevien tulisi ne myös omistaa. Chomsky huomauttaa, että lehdet kirjoittivat tähän tyyliin jo ennen kuin marxismia oli olemassa. (Chomsky on Democracy and Education)

Tämä amerikkalainen radikaali perinne on Chomskylle tärkeä. Palkkaorjuutta ei nykyään juuri arvostella. Sen »normaalius» hyppii silmille historiankirjoituksesta, joka enimmäkseen kätkee näkyvistä sen laukaiseman vastarinnan. Miten työ voitaisiin muuten organisoida, moni modernin yhteiskunnan jäsen kysyy. Kuitenkin historia on täynnä esimerkkejä vaihtoehtoisista ratkaisuista. Se että ne kukistuivat, ei johtunut niiden järjettömyydestä vaan siitä, että valtava varallisuuden ja vallan kasautuminen antoi uusille eliiteille mahdollisuuden viedä yhteiskuntia heidän haluamaansa muottiin.

Yksi amerikkalaisista radikaaleista suuntauksista sai inspiraationsa ranskalaiselta sosialistilta Charles Fourierilta. Tämä suuntaus seurasi mielenkiinnolla Euroopassa virinneitä radikaalipoliittisia virtauksia. Euroopassa syntyi 1800 -luvun ensimmäisellä puoliskolla yhteiskunnallista ajattelua, joka toi julkisuuteen käsitteitä kuten individualismi, sosialismi, kommunismi, solidaarisuus, palkkaorjuus. Termit muovautuivat aikana, jolloin uusi teollisuusyhteiskunta vakiinnutti luokkatietoisuutta ja yhteiskuntaa alettiin tutkia erityisenä organisaationa.

Fourierilta ajattelunsa lainannut radikaali amerikkalainen liike kiisti siihen asti yleisesti hyväksytyn käsityksen, jonka mukaan Yhdysvallat poikkesi perustavanlaatuisella tavalla eurooppalaisesta yhteiskuntamallista. Maan yhteiskuntajärjestelmää pidettiin vastenmielisenä ja ihmisarvoa alentavana. »Vapaata kilpailua» luonnehdittiin falskiksi kilvoitteluksi. Teollisuus ja kauppa olivat keskinäisen kateuden ja kaaoksen vallassa. Vuokratyövoimaan tai palkattuun työvoimaan perustuvan järjestelmän katsottiin asettavan työntekijän nöyryyttävään asemaan. Itsekkäästi kahmiva kauppa oli tuhlaavaista. Pääoma omisti kaiken tuotantokoneiston. Niin Euroopassa kuin Amerikassa kotitaloudet olivat irrallaan muusta yhteiskunnasta. Valmistajien välisessä kilpailussa tuhlattiin valtavia varoja, samoja palveluksia tarjottiin turhalla moninkertaisuudella.

Amerikkalaiset yhdyskunta-ajattelijat omaksuivat »palkkaorjuuden» käsitteen brittiläisiltä työväenliikkeiltä ja ranskalaiselta sosialismilta. Termillä haluttiin dramatisoida työläisten kadottamaa ihmisarvoa, perinteistä ammattitaitoa ja taloudellista riippumattomuutta. Nyt jouduttiin alistumaan merkantiilikapitalistien ja tehtaanomistajien vaatimaan tiukkaan työkuriin.

Yhdysvalloissa vastarinta palkkaorjuutta vastaan kehkeytyi ennen kaikkea käsityöläisten keskuudessa. He saattoivat olla itsellisiä työntekijöitä tai mestarien palveluksessa, mutta heitä yhdisti suurten työpajojen kilpailun pelko ja joutuminen pysyvästi palkanansaitsijan asemaan. Heidän silmissään parempia vaihtoehtoja olivat phalanxit tai fourierilaiset »tuottajien yhteenliittymät». Aikana, jolloin itsellinen työ alkoi olla yhä vaikeampaa, fourieristinen suunnitelma toi käsityöläisperinteet osuustoiminnalliseen ympäristöön. Työntekijöiden yhteenliittymä lupasi pelastaa heidät armottomasti levinneeltä palkkaorjuudelta.

Fourieristit uskoivat, että osuustoiminnallisella työllä kyetään luomaan suurempi määrä vaurautta vähemmällä raatamisella, työntekijöitä halventamatta. Monet näistä utopisti-sosialisteista uskoivat, että tällaiset inhimillisiin arvoihin tukeutuvat pienyhteisöt voisivat olla myös malleja laajemmalle ja syvälle käyvälle yhteiskunnalliselle muutokselle.

Johtava amerikkalainen fourieristi Albert Brisbane tapasi Fourierin Ranskassa vuonna 1832 ja tuli pian vakuuttuneeksi silloin jo iäkkään sosialistin ajatusten merkityksestä aikakauden ongelmia pohdittaessa. Palattuaan kotimaahansa Brisbane sai energisyydellään pian aikaan kokonaisen liikkeen Yhdysvaltojen pohjoisvaltioissa. Amerikkalaisen fourierismin historioitsija Carl J. Guarneri korostaa, ettei fourierismi ollut mikään marginaalinen liike, vaan vakava ja vaikutusvaltainen yritys johdattaa yhteiskunnallista kehitystä orgaanisia yhdyskuntia ja osuustoiminnallisuutta painottavaan suuntaan. Fourieristit toivat julki amerikkalaisessa yhteiskunnassa yleisemminkin tunnettua huolta lisääntyvästä kilpailusta, kaupungistumisesta ja teollistumisesta. (The Utopian Alternative: Fourierism in Nineteenth-Century America)

Brisbanen mielestä teollisuusyhteiskunnan individualismi henki juurettomuutta, sekasortoa ja itsekkyyttä. Nämä olivat hänen silmissään ominaisuuksia, jotka olivat vahvistuneet ihmismielissä uskonpuhdistuksen ajoista lähtien. Kapitalismi kehittyi tälle pohjalle ja kätki kyseenalaisilla vakuutteluilla järjestelmän ikävät puolet näin saavutettavasta vapaudesta. Vapaan kilpailun nimissä työläisiä rohkaistiin etsimään arvoasemaa ja vaurautta ja näin etääntymään keskinäisen solidaarisuuden tunteista ja yhteistyöstä. Fourieristit kavahtivat tällaista kehitystä ja väittivät, että vain kilpailuun kielteisesti suhtautuva yhteiskunta teki mahdolliseksi ihmisten sosiaalisten, moraalisten ja esteettisten taipumusten täyden toteutumisen. Työn tuli olla ihmismieltä miellyttävää ja orgaaninen osa jokapäiväistä elämää, ei tehdaskurin uuvuttavaa raatamista. Palkkatyön kuriin alistuminen teki ihmisestä esineen. Jo vuosikymmeniä ennen William Morrisin samanhenkisiä ajatuksia amerikkalaiset fourieristit varoittivat ns. ruumiillisen ja henkisen työn erottamisesta toisistaan. Näin ajaudutaan yhteiskuntaan, jossa työläisiltä on evätty heidän luonnollinen oikeutensa kulttuuriin, kun taas korkeampaa opetusta nauttineet ihmiset menettävät käytännölliset kykynsä ja ovat hekin näin etääntyneet luonnollisesta, täysipainoisesta elämästä.

Amerikkalaiset yhdyskunta-ajattelijat eivät halunneet paluuta jonkinlaiseen keskiaikaiseen kyläyhteisöön. He suhtautuivat teknologiseen kehitykseen myönteisesti. He olivat myös kiinnostuneet tuotannon tieteellisestä suunnittelusta. Olennainen kysymys liittyi omistukseen. Uudet koneet olivat potentiaalisesti vapauttavia, mutta pääoman monopolisoidessa niiden omistuksen niistä tulikin työläisille kiusankappaleita. Koneet toimivat työläisiä vastaan, eivät heidän hyväkseen. Vasta kun työläiset omistavat koneet, he saavat täyden hyödyn mekaanisista parannuksista. Fourieristit eivät siis vastustaneet teollista vallankumousta vaan valittivat tapaa, jolla edistettin työntekijöiden riistoa ja syvennettiin kilpailuyhteiskunnan epätasa-arvoisuuksia.

Ihanneyhteisönä pidettiin neljänsadan hengen kommuunia, joka kokonsa ansiosta saattoi vielä hyötyä melko suurimuotoisesta tuotannosta sekä palvelutalotyyppisestä asumisesta yhteiskeittiöineen ja yhteisine sosiaalitiloineen. Kollektiivisesti suunnitellulla työllä pyrittiin välttämään tehottomuutta ja resurssien tuhlausta. Asuminen pyrittiin organisoimaan niin, että siinä yhdistyivät maaseutu- ja kaupunkiasumisen parhaat puolet. Ajan silmitön kaupungistuminen sai ihmiset kaipaamaan luonnon rauhaa.

Kommuunin työnjako perustui työntekijäryhmiin. Samanlaisia intressejä ja taipumuksia omaavat ihmiset liittyivät spontaanisti vähintään seitsemän hengen ryhmiin. Ryhmät muodostivat kokonaisuuksia, jotka muotoutuivat joidenkin perustoimintojen ympärille. Tällaisia toimintoja saattoivat olla puusepänverstaat, kasvatustoimi, kotitaloustyö, puutarhan hoito jne. Yksilön työtehtävät pyrittiin organisoimaan niin, että ne tarjosivat vaihtelua ja tuottivat henkilökohtaista tyydytystä.

Lapset kasvatettiin yhteisöllisessä hengessä. Kommuuni rohkaisi ydinperhettä laajemmalle ulottuvia tunnesiteitä. Moraalinen, älyllinen ja fyysinen kasvu pyrittiin yhdistämään niin, että lapsista kehittyisi aikuistuessaan kokonaisvaltaisia yksilöitä. Näin kasvaneet yksilöt kokisivat yhteisyyden tunteita ammatista riippumatta, olivatpa he maanviljelijöitä, tutkijoita tai teknikoita.

Fourieristiset falanxit levittäytyivät useisiin osavaltioihin, Massachusettsista Iowaan. Innostus oli suurta. Monenlaiset vaikeudet heikensivät kuitenkin liikettä. Maan kalleus ajoi monet kommuunit syvään velkakierteeseen. Alkuun pääsemisen edellyttämä rakennustyö kävi usein liikaa ihmisten voimille. Yhteisasuminen teki ajan ihmiset alttiiksi tarttuville taudeille.

Suurimmaksi vaikeudeksi Guarneri nimeää kuitenkin liian suuret odotukset. Kommuunielämän ihanne kiehtoi mitä erilaisempia ihmisiä. Mukaantulon vaikuttimet vaihtelivat. Fourierismissa oli myös sisäisiä jännitteitä. Aatteen käytännön sovelluksessa yhdisteltiin kapitalistisia menetelmiä yhteisöllisten päämäärien toteuttamiseen. Jo tämä ristiriita toi kommuuneihin hyvin eri tavoin asennoituneita ihmisiä. Monissa kommuuneissa puhkesi myös uskonnollisia riitoja esimerkiksi asennoitumisessa työntekoon sunnuntaisin. Niinikään jokapäiväisistä käyttäytymissäännöistä oltiin usein eri mieltä. Yhteisöllinen elämä teki naisten elämän vapaammaksi, mutta tätä kehitystä rajoittivat mukana raahautuneet vanhoilliset asenteet.

Guarneri sanoo, että liikkeen alamäen ja romahduksen perussyy oli ideologinen. Utopia lupasi liikaa ja samalla vaati osanottajilta liian vähän. Jokapäiväiset vaikeudet elivät huonosti rinnan suurten odotusten kanssa. Osanottajien ristiriitaiset motiivit tekivät lopulta mahdottomaksi fourierististen sosiaalisen elämän toteuttamisen. Fourierismin alamäki oli myös osa ajan henkeä. 1830 - ja 40 -lukujen kehitysoptimismin tilalle levisi konservatiivisia yhteiskunnallisia asenteita.

Haave yhteisöllisestä elämästä ei kuitenkaan kuollut, vaikka se ei enää 1800 -luvun loppupuolella houkutellut suuria ihmisjoukkoja. Monet fourieristiset ajatukset elivät erilaisissa reformiliikkeissä. Esimerkiksi vuosisadan puolivälin ja myöhemmän naisliikkeen yksi ajatus oli naisten vapauttaminen kotiorjuudesta. Erilaisilla osuuskunta-ajatuksilla taas etsittiin vaihtoehtoja palkkaorjuudelle.

Guarneri sanoo, että amerikkalainen fourierismi vaikutti myöhempien sukupolvien uudistajien ajatteluun hengellä, joka korosti yhteisöllisen elämän tietoista suunnittelua. Yhteisasumisen kokeilut avasivat tietä arkkitehtuurille, joka käyttää hyväkseen teknologista edistystä ja suurimuotoisempaa tuotantoa, mutta kykenee silti vielä ilmentämään sosiaalisia arvoja.

Espanjan vallankumous

Dolgoffin toimittamaan kirjaan The Anarchist Collectives: -Workers' Self-Management in the Spanish Revolution 19361939 on kerätty kokemuksia ja havaintoja viime vuosisadan vapaudenhenkisimmästä vallankumouksesta. Kaikki tietävät jotakin Espanjan sisällissodasta, mutta se tosiasia, että maa koki mitä syvimmän sosiaalisen vallankumouksen, on jäänyt monilta huomaamatta, osittain siksi, että historiankirjoitus on aika yleisesti leimannut sen tuhoon tuomituksi yhteiskuntakokeiluksi. Vallankumouksella oli myös vaikutusvaltaisia vihollisia. Läntisten demokratioiden hallitsevat eliitit ja Stalinin Neuvostoliitto suhtautuivat kaikki vihamielisesti tähän vallankumoukseen, koska sen käytäntö osoitti toisenlaisen maailman mahdollisuuden. Nyt nuo kokemukset on kätketty kirjastojen takahuoneiden pölyisille hyllyille. Espanjan sisällissodan puhkeamisen 70 -vuotispäivän aikoihin heinäkuussa 2006 noihin kokemuksiin viitattiin, mutta suurta huomiota niihin ei kiinnitetty.

Yhteiskunnallinen vallankumous levisi etenkin Kataloniassa nopeasti francolaisen äärioikeistolaisen kapinan alettua. Kapinan laukaistua valtavan työläis- ja talonpoikaisvastarinnan suurten teollisuus- ja kauppalaitosten omistajat pakenivat. Yleislakossa olleet työläiset päättivät palata töihin. Vain he itse kykenivät uudessa vallankumouksellisessa tilanteessa organisoimaan tuotannon. Tilannetta kuvannut Augustin Souchy totesi, että tuskin mitään oli suunniteltu ennakkoon. Kaikki oli improvisoitava. Tehtaat panivat kuitenkin nopeasti pystyyn uudet demokraattiset hallintorakenteet. Hallinnollisiin tehtäviin valittiin omia työläisiä, teknikoita ja virkamiehiä. Saman alan tehtaat muodostivat alueellisia federaatioita. Nämä federaatiot muodostivat paikallisia talousneuvostoja, joissa kaikki tuotanto- ja palvelualat olivat edustettuina. Ne vastasivat tuotannon koordinoimisesta, tuotteiden vaihdosta, hygieniasta, terveydenhuollosta, kulttuurista, kuljetuksesta jne. Paikalliset federaatiot ja talousneuvostot olivat sitten edustettuina alueellisissa ja valtakunnallisissa teollisuus- ja talousneuvostoissa. Uudenlaisen yhteiskunnan rakenteet hahmottuivat nopeasti ja uskottavasti.

Souchy kommentoi: »Espanjalaiset syndikalistit osoittivat, että sellainen järjestelmä oli käytännössä mahdollinen. Libertäärinen kollektivismi säilyttää ja laajentaa vapautta, innostaa ja rohkaisee aloitteellisuutta ja avaa tietä edistykselle. Syndikalistinen kollektiivinen talous ei perustu valtion suunnitteluun, eikä valtio sitä hallitse. Suunnittelu tähtää kuluttajan tyydyttämiseen. Tuottajalle syndikalistinen kollektiivi on samaa kuin osuustoiminnallinen yhdistys kuluttajalle.»

Souchy katsoi, että Espanjan kokemuksilla oli historiallista todistusvoimaa: »Teollisuuden haltuunotto oli yllättävän nopea. Ja haltuunotto todisti ilman epäilyksen häivää, että modernia teollisuutta voidaan harjoittaa tehokkaasti ilman osakkeiden ja obligaatioiden omistajia. Työläiset ja toimihenkilöt (insinöörit, teknikot jne.) kykenevät itse operoimaan modernin teollisuuden monimutkaista koneistoa.»

Työläisten vaaleilla valitut edustajat päättivät palkoista, työolosuhteista ja tuotannosta. Kaikkien toimihenkilöiden oli pantava toimeen jäsenten päätökset ja raportoitava toimistaan ammattiosastoille ja tehdasneuvostoille. Souchy sanoo, että Katalonian tekstiiliteollisuuden kollektivisointi murskasi lopullisesti luulottelun, että työläiset eivät kykene hallitsemaan suuria ja monimutkaisua yrityksiä: »Useita kuukausia kollektivisoinnin jälkeen Barcelonan tekstiiliteollisuus oli paremmassa kunnossa kuin kapitalistisen johdon alaisuudessa. Tässä oli jälleen yksi esimerkki siitä, ettei ruohonjuurisosialismi tuhoa aloitteellisuutta. Ahneus ei ole ainoa motiivi ihmissuhteissa.»

Yksi vaikuttavimmista saavutuksista oli metalliteollisuuden perustaminen Kataloniaan käytännöllisesti katsoen tyhjästä. Terveyspalvelujen sosialisoiminen oli niinikään yksi vallankumouksen suurista saavutuksista.

Ranskalainen anarkisti Daniel Guérin on todennut, että Espanjan vallankumouksella oli onnea sikäli, että teknikot ja insinöörit heittäytyivät innolla mukaan tapahtumien pyörteisiin. Venäjän vallankumouksessa insinöörit kieltäytyivät lähtemästä mukaan sosialisointikokeiluihin, jotka jäivätkin lyhytaikaisiksi yrityksiksi. (Anarchism: From Theory to Practice)

Guérin kuvaa tehdasorganisaatiota: »Itsehallinnollista tehdasta johti managerikomitea, jossa oli viidestä viiteentoista jäsentä. He edustivat kaikkia teollisuus- ja palvelualoja. Työläisten yleiskokous valitsi nämä jäsenet, jotka palvelivat kaksi vuotta. Puolet jäsenistä vaihdettiin joka vuosi. Komitea nimitti toimitusjohtajan, jolle se delegoi kaiken valtansa tai osan siitä. Hyvin suurissa tehtaissa managerin valitsemiseen tarvittiin valvontaorganisaation hyväksyntä. Lisäksi jokaiseen johtokomiteaan nimitettiin hallituksen valvoja. Itse asiassa kyse ei ollut täydellisestä itsehallinnosta vaan jonkinlaisesta yhteisjohdosta läheisessä yhteistyössä Katalonian hallituksen kanssa.»

Brittiläinen anarkisti Vernon Richards on kuvannut työläisten itsehallinnon kehittämisessä ilmenneitä vaikeuksia, jotka paljolti johtuivat Barcelonasta ja Madridista tulleesta tasavallan hallitusviranomaisten jarruttelusta. Richards uskoo kuitenkin, että todistusaineisto riittää osoittamaan, että espanjalaiset työläiset saadessaan vapaat kädet olisivat kyenneet odottamattomiinkin saavutuksiin, niin aloitteellista ja kekseliästä henkeä ja syvää sosiaalista vastuuntuntoa heissä oli. Sosiaalipalvelujen kehittäminen on saanut Richardsin mukaan laajaa tunnustusta. Junat saatiin kulkemaan nopeasti ja tehokkaasti. Barcelonan julkinen liikenne toimi paremmin kuin koskaan. Työläisten valvontaan joutuneet julkiset palvelut kuten puhelinlaitos sekä kaasun ja sähkön jakelu saatiin pian tehokkaaseen toimintaan. (Lessons of the Spanish Revolution)

Edesmennyt amerikkalainen ekoanarkisti Murray Bookchin on kiinnittänyt huomiota siihen, mikä erotti espanjalaiset anarkistit siihenastisesta sosialistisesta perinteestä. He nimittäin halusivat uudistaa elämän työpaikoilla. He olivat tietoisia tehdaskurin vieraannuttavasta vaikutuksesta ja ottivat kysymyksen niin vakavasti, että siitä tuli anarkistisen ammattiyhdistysliikkeen cnt :n keskeisiä kampanjan aiheita. (To Remember Spain)

Bookchin kirjoittaa: »Yksikään kooltaan merkittävä modernin aikakauden radikaali liike ei ole vakavasti kysynyt, olisiko kehitettävä organisaation muotoja ajamaan muutoksia jäsentensä perustavanlaatuisimmissa käyttäytymistavoissa. Miten libertäärinen liike voisi päästä eroon tottelevaisuuden hengestä, hierarkkisesta organisaatiosta, johtajan ja johdettavan välisestä suhteesta, kapitalistisen teollisuuden istuttamista auktoriteetti- ja komentorakenteista? On espanjalaisen anarkismin — ja anarkismin yleisemminkin — kestävää ansiota, että se esitti tämän kysymyksen.»

»Kokonaisvaltaisen ihmisen» käsite esiintyi jatkuvasti espananjalaisten anarkistien julkaisuissa. Sen voisi ehkä suomentaa myös »omanarvontunnoksi». Libertäärisistä periaatteista ei vain teoretisoitu vaan niitä pyrittiin myös soveltamaan käytäntöön. Hajakeskitetyllä organisaatiolla ja alhaalta tulevalla aloitteellisuudella haluttiin estää byrokratioiden syntyminen. Aivan kokonaan tällaiselta kehitykseltä ei vältytty. Energiset ja karismaattiset johtajat organisaatioiden eri tasoilla saattoivat toimia tavalla, joka oli lopulta enemmän tai vähemmän byrokraattista. Espanjan vallankumouksen energisyys, aloitteellisuus ja syvä luottamus demokratiaan ovat kuitenkin piirteitä, joita vakavan historiankirjoituksen tulisi painottaa.

Espanjan vallankumousta ja sisällissotaa läheltä seuranneen amerikkalaisen journalistin Burnett Bollotenin johtopäätös maan yhteiskunnallisen mullistuksen luonteesta oli voittopuolisesti positivinen. Hän toteaa, että aina kun espanjalaiset anarkistit törmäsivät vallankäytön realiteetteihin, avautui kuilu opinkappaleiden ja käytännön välillä.

»... ei voida korostaa liikaa, että huolimatta monista tapauksista, joissa käytettiin pakkoa ja väkivaltaa, vuoden 1936 heinäkuun vallankumous erottui kaikista muista vallankumouksista kollektiivisen liikkeensä yleisesti ottaen spontaanilla ja pitkälle menevällä luonteella sekä moraalisen ja henkisen uudistumisen lupauksella. Mitään tähän spontaaniseen liikkeeseen rinnastettavaa ei ollut koskaan aiemmin tapahtunut.» (Spanish Civil War: Revolution and Counterrevolution)

Anton Pannekoek ja työläisneuvostot

Hollantilaisen Anton Pannekoekin edellä mainittu teos Workers' Councils on klassikko vaihtoehtoisen yhteiskuntajärjestelmän tavoittelun pohdiskelussa.

Perustellessaan uudenlaisen yhteiskunnan välttämättömyyttä Pannekoek kiinnitti huomiota kapitalismin kykenemättömyyteen käyttää resursseja järkevällä tavalla. Kapitalismi ei hänen mielestään kykene hallitsemaan ihmiskunnan valtavia teknisiä ja tuotannollisia resursseja ja suuntaamaan niitä alkuperäistä tavoitetta kohti, yhteiskunnan tarpeiden tyydyttämiseen. Voitontavoittelussaan se joutuu kuitenkin laajentumaan kaikkialla maapallolla hankkiakseen yhä uusia rikkauksia, avatakseen yhä uusia markkinoita ja alistaakseen yhä uusia kansoja hallintaansa.

Pannekoek asettaa tavoitteeksi sen, mitä ennen modernin kapitalismin vakiintumista pidettiin liki kaikkialla itsestäänselvänä: Niiden, jotka työskentelevät tehtaissa ja muilla työpaikoilla, tulee myös saada päättää työn sisällöstä ja työtavoista. Näin voidaan yhdessä arvioida tarpeita ja päättää niiden tyydyttämisestä.

Aiemmassa historiallisessa vaiheessa yksityisomistus teki ihmisille mahdolliseksi tehdä tuottavaa työtä. Myöhemmin se epäsi työläisiltä mahdollisuuden käyttää vapaasti tuotantovälineitä. Pienimuotoisen tuotannon laajennuttua suuryhtiöiksi syntyi epäoikeudenmukaiseksi koettu asetelma: Ne, jotka tekivät työtä, eivät saaneet päättää miten sitä tehdään.

Tämän epäoikeudenmukaisuuden korjaamisesta voidaan haaveilla työpaikoilla, mutta se voi myös laajentua koskemaan koko yhteiskunnan organisoimista. Uuden yhteiskunnan yksityiskohtia on mahdotonta kuvata, koska vain tulevaisuuden olosuhteet paljastavat, minkälaiset ratkaisut ovat parhaimpia. Pannekoek uskoi kuitenkin, että uusi yhteiskunta perustuu sosiaalisille suhteille, joille ovat ominaisia yhteisöllisyys ja keskinäinen solidaarisuus, epäitsekkyys, kurinalaisuus ja innostus. Ihmiset saavat henkistä voimaa kunnollisesta koulutuksen tasosta ja organisaatiosta, joka ilmentää näitä kaikkia inhimillisiä hyveitä. He kehittävät organisaatiota, joka yhdistää heidät vapaiksi tuottajiksi. He saavat tyydytystä tasa-arvoisesta osallistumisesta yhteiseen toimintaan.

Pannekoek arveli, että pieni määrä korkeasti koulutettuja asiantuntijoita ja teknikoita värvätään teknisiksi johtajiksi. Heille ei siis kuitenkaan anneta sosiaalisesti johtavaa asemaa eikä etuoikeuksia lukuun ottamatta sitä arvostusta, jota he nauttivat kollegojensa keskuudessa, tai sitä moraalista auktoriteettia, joka liitetään kykyyn ja tiedon tasoon.

Uuden järjestelmän taloudessa ja työelämässä toteutuu sama prosessi, jonka nousevat keskiluokat toteuttivat aiempina vuosisatoina politiikassa, kun kansalaisvalta korvasi yksinvaltiaiden monarkkien vallan. Näin yhteisesti säädetyt lait säätelivät kansalaisoikeuksia ja -velvollisuuksia. Nyt, työn maailmassa, johtajien käskyvallan katoaminen avaa tien yhdessä laadituille säännöille, joilla säädellään sosiaalisia oikeuksia ja velvollisuuksia niin tuotannossa kuin kulutuksessa. Näiden sääntöjen muotoileminen kuuluisi työläisneuvostoille. Pannekoekin mielestä tämä ei tulisi olemaan vaikea tehtävä, joka edellyttäisi syvällistä pohdintaa tai aiheuttaisi syvää eripuraa. Säännöt kun näyttäytyvät kaikkien osallisten mielissä uuden yhteiskunnan luonnolliselta perustalta. Jokaisen tulee osallistua kykyjensä ja voimiensa mukaan tuotantoon, ja jokaisella on oikeus riittävään osuuteen yhteisestä tuotoksesta.

Pannekoek kysyi sitten, miten mitataan annettu työpanos ja sillä ansaitut tuotteet ja palvelukset. Hän arveli, että työpanos mitataan työtunteina. Työpaikan hallinto-osasto pitää kirjaa jokaisen tuotemäärän valmistamiseen käytetyistä työtunneista, sekä jokaisen yksittäisen työntekijän työtunneista. Kaikkien työntekijöiden keskiarvosta ja kaikkien saman alan tuotantolaitosten keskiarvosta hiotaan pois yksilölliset erot ja sitten verrataan henkilökohtaisia tuloksia.

Uuden järjestelmän vaikutus yleiseen ilmapiiriin olisi dramaattinen. Kapitalismin oloissa yhteiskunnan perustaa koskevat tosiasiat ovat näyttäytyneet erilaisina tuotantoa ja kauppaa koskevina tilastoina. Nyt koko talous avautuisi ihmisten silmien eteen kuin avoin kirja.

Hyppy uuteen tuntuu kuitenkin etukäteen oudolta ja pelottavalta. Vanhan järjestelmän henkinen ote on luja. Pannekoek kirjoitti, että vanhojen oppien otteessa olevat ihmiset eivät voi vapauttaan hankkia. Heidän on päästävä eroon siitä henkisestä otteesta, jonka vallitsevat olot ovat heistä saaneet. Kapitalismi on voitettava teoreettisesti ennen kuin se voidaan kukistaa käytännössä.

Uusi järjestelmä tuottaa uudenlaista henkistä tyydytystä. Henkisen ja ruumiillisen työn vastakohtaisuus katoaa tai ainakin heikentyy. Kaikessa työssä on henkisiä ja ruumiillisia aineksia ja nyt tämä kokonaisuus korostuu, koska kukaan ei ole enää pelkkä nappulan painaja. Toistuva ja yksitoikkoinen työ minimoidaan.

Pannekoekin työyhteiskuntakaava saattaa tuntua jähmeältä. Hän korosti kuitenkin, ettei mikään kaava ole ikuinen. Kun elämästä ja työstä uudenlaisissa yhteisöissä on tullut luonnollinen elämänmuoto, kun ihmiset hallitsevat omaa elämäänsä, välttämättömyys väistyy vapauden tieltä ja oikeudenmukaisuuden jähmeät säännöt sulavat spontaaniksi käyttäytymiseksi.

Pannekoek uskoi, että aika alkoi olla kypsä hänen kuvaamalleen muutokselle. Tässä hän oli oikeassa sikäli, että toisen maailmansodan jälkitilanteessa ilmassa oli voimakasta halua radikaaliin yhteiskunnalliseen mullistukseen. Hallitsevat eliitit onnistuivat kuitenkin heikentämään tällaisia mielialoja, osin propagandalla, osin väkivallalla. Pannekoek itsekin näki edessä olevat vaikeudet ja selvän siirtymän irti radikaaleista ajatuksista.

Oma aikamme on sitäkin kypsempi Pannekoekin kuvaamalle muutokselle, olkoonkin, ettei edistyksen tarvitse täsmällisesti seurata hänen kuvaamaansa tietä. Omassa ajassamme on voimakas ristiriita kapitalismin kuvitellun luonnollisuuden ja sen hirvittävien seuraamusten välillä. Virallinen ajattelu kieltäytyy myöntämästä upporikkauden ja rutiköyhyyden yhteyttä.

Parecon eli osallisuustalous

Espanjalaisten työläisten ja talonpoikien vallankumous puhkesi olosuhteiden pakosta. Fasistisen vallankaappauksen nostattama vastarinta yhdistyi taloudellisten olojen radikaaliin uudistamiseen. Tässä päästiin pitkälle ennen kuin liberaalien tasavaltalaisten, oikeistososialistien ja kommunistien vihamielisyys vallankumousta kohtaan alkoi murentaa sen saavutuksia. Viimein francolaisten voitto sinetöi tuon ainutlaatuisen yhteiskunnallisen kokeilun tuhon.

Oman aikamme haaveet toisenlaisesta yhteiskunnasta törmäävät aivan muunlaisiin ongelmiin. Kuten aiemmin totesin, Neuvostoliiton virheellinen samaistaminen sosialismiin on synnyttänyt keinotekoisen väitteen, ettei kapitalismille ole vaihtoehtoa. Aikamme kapinaliike, joka vastustaa globalisaatiota sen kapitalistisessa muodossa, ei vaikuta ainakaan tässä vaiheessa kovin näkemykselliseltä, luultavasti siksi, että se on irrallaan ammattiyhdistysliikkeestä. Ay-liike taas tuntuu tyytyvän enimmäkseen palkankorotusten ja työpaikkojen pysyvyyden ajamiseen, mitkä ovat nekin aivan kunniallisia tavoitteita sinänsä.

Michael Albert sanoo, että hän haluaa ottaa lähtökohdakseen William Morrisin ajatukset ja viedä niitä pitemmälle. Albert kiinnittää huomiota Morrisin ennustukseen, jonka mukaan paremmassa tulevaisuudessa emme voi jatkaa nykyisellä työnjaolla.

Albert kaipaa poliittiseen toimintaan nykyistä enemmän näkemyksellisyyttä. Siksi hän on viritellyt keskustelua siitä, minkälaista yhteiskuntaa kapitalismin vastustajien tulisi hahmottaa ja miten tämän tulisi vaikuttaa sosiaalisia uudistuksia ajavien liikkeiden toimintaan ja organisaatioon. Tulevaisuuden tulisi näkyä jo tänään tavassa, jolla asioita ajetaan ja siinä millaisilla järjestörakenteilla toimitaan.

Albert sanoo, ettei hän halua luoda mitään täsmällistä tulevaisuuden mallia, koska sellaiseen päästään vain käytännön kokeiluilla. Hänen mielestään kuitenkin jonkinlainen kokeileva tulevaisuuden hahmottaminen on olennaista sen todistamiseksi, että vaihtoehtoja on olemassa. Nykyisessä vaihtoehdottomuuden ilmapiirissä tällainen tuntuukin mielekkäältä.

Kirjoissaan Moving Forward: Program for a Participatory Economy ja Realizing Hope: Life Beyond Capitalism sekä lukuisissa artikkeleissa ja haastatteluissa Albert on hahmotellut yhteiskuntamallia, jota hän kutsuu siis nimellä parecon (participatory economy), osallistumiseen perustuva talous. Hän tutkii mahdollisuuksia aidosti demokraattiseen työelämään.

Tasa-arvoisen osallistumisen foorumeina olisivat työntekijäneuvostot ja rinnakkaiset kuluttajaneuvostot. Niissä voitaisiin käydä erilaisia demokraattisia keskusteluja ja väittelyitä. Neuvostot pohtisivat tuotannon ja kulutuksen tärkeysjärjestystä. Päätöksiä tehtäisiin täysin tietoisina valintojen todellisista sosiaalisista eduista ja kustannuksista. Yhteiskunnallinen suunnittelu olisi näin hajakeskitettyä. Päätökset näissä johtajattomissa yhteisöissä tehtäisiin alhaalta ylös. Kaikilla olisi mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä tuotetaan ja miten, sekä siihen, miten tuotannon tulokset jaetaan. Pareconin instituutit olisivat ikään kuin kouluja, joissa hahmotellaan tulevan kehityksen sisältöä.

Työpaikkojen ja muun julkisen elämän päätöksentekomenettelyt olisivat sellaisia, joissa ihmisillä on äänivaltaa suhteessa siihen, miten suuressa määrin päätökset vaikuttavat heidän työhönsä. Toimenkuvat työelämässä olisivat sellaisia, että ne kierrättäisivät mielenkiintoisia ja tylsempiä tehtäviä. Hierarkiaa minimoitaisiin. Päätösvaltaa ja alistussuhteita jaettaisiin tasaisesti.

Pareconin kaltaisessa yhteiskunnassa ei ihmisiä ja ryhmiä eristettäisi omien kapeiden intressiensä ajamiseen. Erilaisista näkemyksistä ja toimintaohjelmista pyrittäisiin hahmottamaan yhteiskuntaa, jota riittävä yksituumaisuus pitäisi koossa. Sukupuolten tasa-arvoisuutta voitaisiin lisätä nopeasti, koska pareconissa ei olisi kapitalismille tyypillisiä hierarkioita, jotka vahvistavat epätasa-arvoa.

Albert varoittaa avaamasta tietä uudelle hallitsevalle luokalle. Jo nykyisissä yhteiskunnissa vaikutusvaltaa on kertynyt kerrokselle, jota Albert nimittää »koordinaattoriluokaksi». Tämä luokka saa statuksensa, valtansa, tulonsa ja identiteettinsä taidoista ja tiedoista, jotka vahvistavat sen otetta taloudellisen kontrollin ja vaikutusvallan jokapäiväisistä vipusimista. Tällaista luokkavaltaa on vastustettava kehittämällä arkipäivän demokraattisia käytäntöjä.

Albertin visioita ei tarvitse allekirjoittaa kaikkia yksityiskohtia myöten. Hänen työnsä arvo on nähdäkseni siinä, että hän purkaa osiin ajankohtaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä ja osoittaa aikamme ongelmien keskinäiset suhteet. Hän tuo tuoreella tavalla näkyviin kaikki aikamme ongelmat kuten työpaikkademokratian, seksismin ja rasismin, ympäristöongelmat, kansalaisyhteisöjen luonteen, kansainvälisen politiikan, opetustoimen jne.

Nykyistä ihanteellisemmassakin yhteiskunnassa vaarana on yksilön alistaminen yhteisön vaatimuksille tavalla, joka pahimmillaan saattaa hyvistä tarkoitusperistä huolimatta näivettää yksilöllistä aloitteellisuutta ja mielikuvitusta. Siksi onkin mielenkiintoista, että Albertin kokemuksen mukaan nimenomaan taiteilijat reagoivat usein kielteisimmin hänen ajatuksiinsa. Kannattaa siis tarkastella, miten Albert hahmottaa taiteilijoiden roolin osallistuvassa taloudessa.

Albertin kuvittelemassa yhteiskunnassa taiteilijat — maalarit, kuvanveistäjät, muusikot, filmintekijät, kirjailijat, tanssijat jne. — kuuluvat muiden työntekijöiden tavoin alaansa edustaviin työyhteisöihin ja työntekijäneuvostoihin. Saadakseen työtä taiteilijan on osoitettava taiteilijoiden työyhteisölle kykenevänsä toivottaviin taiteellisiin tuloksiin. Albert pitää tätä selvästi parempana kuin alistumista omistajille, jotka etsivät liikevoittoa taiteilijan työn tuloksista.

Taiteilijan tulot olisivat suorassa suhteessa siihen ponnistuksen määrään, jonka hän uhraa sosiaalisesti hyödylliseen työhön. Tulot olisivat varmaankin pienempiä kuin joidenkin taiteilijoiden kapitalismin oloissa saamat rahat, mutta suurempia kuin taiteilijoiden enemmistön tulotaso. Järjestelmä parantaisi yksittäisten taiteilijoiden asemaa, koska he osallistuisivat monipuolisiin työtilanteisiin, jotka antaisivat heille yhteisöllistä vaikutusvaltaa.

Vaikutusvallasta puhuttaessa taiteilijat kysyvät, kuka päättää työn sisällöstä. Äänestävätkö kansalaiset siitä, onko taiteilijan työ mielekästä? Albert vastaa, että pareconissa taiteilijaneuvostot toimivat samalla tavalla kuin muiden työntekijöiden neuvostot. Taiteilijoille taataan kunnolliset työolosuhteet, jos he osoittavat tekevänsä työtä, joka vastaa sosiaalisia tarpeita.

Mutta kuka tästä sitten päättää? Albert uskoo taiteilijayhteisön arvostelukykyyn ja olettaa myös taidetta kuluttavien kansalaisten ymmärtävän taiteen edistämisen merkityksen siinä kuin esimerkiksi tieteen kunnollisen rahoittamisen tärkeyden. Hän ei usko yleisön suhtautuvan torjuvasti taiteelliseen innovaatioon. Parecon tekisi myös mahdolliseksi pieneen yleisöön vetoavan taiteen tuottamisen.

Kaikissa järjestelmissä esiintyy virhearvioita, mutta parecon tekee koko päätösprosessin niin läpinäkyväksi, että demokraattisessa prosessissa kypsynyt suvaitsevaisuus on ominaista myös taiteentekoa koskeville asenteille. Sosiaalisen hyödyllisyyden sisältöä tulkittaisiin väljästi. Muiden alojen työntekijöiden näkemyksiä avartaa myös oman työn luovien puolien vahvistuminen.

Palkkatyön tuolle puolen

Myös Euroopasta löytyy paljon vaihtoehtoista ajattelua, joka ei juuri pääse esiin joukkotiedotusvälineissä. Työskennellessäni Lontoossa 1980 - ja 90 -luvuilla olin yhteydessä moniin vaihtoehtoisia ajatuksia pohtineisiin talousteoreetikoihin. Yksi heistä oli Paul Ekins, joka nykyään toimii Policy Studies Institute -nimisessä ajatushautomossa. Haastattelin häntä BBC:n suomenkielisen toimituksen radio-ohjelmaan. Koska ohjelman sisältö valaisee silloin virinnyttä keskustelua ja kuvastaa sittemminkin esitettyjä ajatuksia, käytän seuraavassa ohjelman käsikirjoitusta kutakuinkin sellaisenaan.

Teollinen vallankumous tehtaineen ja täsmällisyyttä vaativine työmenetelmineen pani alulle hätkähdyttävän prosessin, jonka lopputulosta pohdimme enää vain harvoin. Emme juuri ihmettele, miten oli mahdollista opettaa miljoonat ja taas miljoonat ihmiset elämään kellokortin orjuudessa, miten työnantajien tarjoama palkkatyö korvasi vapaamman työrytmin, omien mielialojen tahdittaman työnteon. Aika ennen teollista vallankumousta ei ollut ruusuilla tanssimista, varsinkaan köyhien keskuudessa. Mutta köyhienkin tuvissa oli mahdollista tahdittaa työntekoa muiden siihen puuttumatta.

Viime vuosisadan loppuun mennessä ihmisten mielistä katosi ajatus omaehtoisesta työnteosta tai se jäi elämään vain pieniin maaseutukyliin. Kaupungeissa työ oli työnantajan omaisuutta. Työnteko rakentui hierarkioille, käskyille ja tottelemiselle.

Väestön valtaenemmistön työ oli piinallisen yksitoikkoista. Myöhäisteollisten yhteiskuntien monet mukavuudet ovat kenties piilottaneet tajunnaltamme tuon yksitoikkoisuuden aiheuttaman henkisen piinan. Mutta nyt, kun työtä ei näytä enää riittävän kaikille, patoutuneet kysymykset ovat purkautumas-sa esiin. Jos tämä on tie onnelliseen ja täysipainoiseen elämään, miksi emme ole näiden vuosisatojen jälkeenkään tämän onnellisempia. Onko arkitodellisuutemme todella täysipainoista elämää?

Kysymyksille antaa myös uutta painoa tietoisuus yhteiskuntien jakautumisesta työtätekevien, silloin tällöin työtä tekevien ja täysin työtä vailla olevien ihmisten kolmeen luokkaan. Kysymyksiä sävyttää myös tietoisuus työmme ja sen tulosten ympäristölle aiheuttamista tuhoista. Monien mielestä kapitalismi on osoittautumassa utopiaksi, joka ei kykenekään lunastamaan lupauksiaan alati paranevasta elämänlaadusta.

Markkinataloutta ohjaavat lainalaisuudet, joita edes taloustieteilijät eivät näytä ymmärtävän. Aikamme epävarmuudet ovat syvenemässä peloksi siitä, mitä tulevaisuudella on tarjottavanaan.

Yhteiskunnallinen keskustelu näyttää nyt rypälöityvän työtä koskevien kysymysten ympärille. Onko täystyöllisyys mahdollista? Onko palkkatyön instituutio ajautunut lopulliseen kriisiin?

Paul Ekins sanoo, että työnantajien tarjoama palkkatyö on pahasti epäonnistunut instituutiona sikäli, ettei se kykene saattamaan yhteen tekemistä odottavaa työtä ja ihmisiä, jotka teoriassa ovat käytettävissä näiden töiden tekoon. Hänen käsityksensä mukaan tähän ongelmaan on olemassa vain kaksi mahdollista ratkaisua. Yksi on tietysti se, että kaikki suostuvat suuriin palkanalennuksiin, jolloin samalla rahamäärällä voidaan palkata niin yksityisellä kuin julkisella sektorilla enemmän ihmisiä. Yksityisellä sektorilla tämä ei vaikuta kovin uskottavalta ratkaisulta, sillä siellä on meneillään rakennemuutoksia, jotka uuden teknologian käyttöönoton myötä eivät itse asiassa edellytä suuria työntekijämääriä. Julkinen sektori selvästikin voisi palkata suuria määriä ihmisiä, eritoten jos nämä suostuisivat alempiin palkkoihin. Tämä kohtaisi kuitenkin ymmärrettävistä syistä vastarintaa julkisen sektorin ammattiliittojen taholta.

Ekins muistuttaa myös, että veronmaksajat ovat erityisesti Britanniassa alkaneet pitää alhaisia veroja saavutettuna oikeutena. Julkisten varojen käyttäminen uusien ihmisten palkkaamiseen olisi mahdollista vain veroja korottamalla.

Paul Ekins toteaakin, että jos asiaa tarkastelee viileän objektiivisesti, on nähtävä palkkatyön tuolle puolen. On ymmärrettävä, että palkkatyö on vain yksi tapa organisoida työtä. Tämä tapa on ollut tehokas, eikä siitä ole syytä hänen mielestään vieläkään luopua. Työvoimamarkkinoita on kuitenkin kehitettävä niin, että niiden piiriin saadaan enemmän työtä haluavia ihmisiä. Mutta samalla on ymmärrettävä, että on muitakin tapoja organisoida työtä. Itse asiassa näitä tapoja on aina ollut olemassa. Ne on kuitenkin aina työnnetty yhteiskunnallisen elämän laitamille, eikä niitä ole sisällytetty kansantaloudellisiin laskelmiin. Palkkatyön ulkopuolella työtä tekeviä ihmisiä luonnehditaan taloudellisesti ei-aktiiviseksi, ei-tuottavaksi väestöksi. Ekinsin mielestä on aika myöntää, että yhteiskunnassa luodaan virallisen kansantalouden ulkopuolella suuri määrä uutta arvoa. Tällaista työtä tekeviä ihmisiä tulisi rohkaista ja palkata, Ekins sanoo, ja ottaa esimerkiksi suomalaisen kyläprojektin.

Ekins kertoo käyneensä Suomessa tutkimassa suomalaista kylätoimintaliikettä. Tutkimus johti sittemmin -vaihtoehtoisen Nobel-palkinnon eli elämäntapapalkinnon myöntämiseen tälle liikkeelle. (http://www.rightlivelihood.org/) Kyläprojekti oli Ekinsin mielestä hyvä esimerkki siitä, miten elävän yhteisön luominen motivoi ja aktivoi ihmisiä työskentelemään omaksi ja yhteisönsä eduksi. Jos tämän työn arvoa lasketaan markkinoitavien tuotteiden määrässä, liikkeen aktivoimien suomalaiskylien luoma vauraus lasketaan todella suurissa summissa. Mutta koska tämä kaikki on kansantalouden laskelmien ulkopuolella, sitä ei lueta osaksi Suomen bruttokansantuotetta, sitä ei pidetä vaurauden luomisena. (http://fi.wikipedia.org/wiki/Kylätoiminta)

Ekins sanoo, että niin kauan kuin palkkatyön ulkopuolella olevaan työhön suhtaudutaan kansantaloudellisella välinpitämättömyydellä, riippumattomat yhteisöt ja liikkeet eivät kykene antamaan yhteiskunnalle elävää panostaan, johon ne periaatteessa kykenisivät. Ne joutuvat työskentelemään ikään kuin näkymättömissä. Niitä ei rohkaista millään tavalla. Niissä työskentelevät osoittavat urheaa organisointikykyä ja heillä on usein hauskaakin. Mutta työ on äärimmäisen vaativaa. On helppo masentua ja menettää uskonsa, kun virallinen yhteiskunta leimaa näin tehdyn työn marginaaliseksi, taloudellisesti ei-aktiiviksi, ei-tuottavaksi. Tällaiset termit ovat olennainen osa aikamme hallitsevaa talousteoriaa, Ekins valittaa.

Kansantaloutta, budjetti- ja rahapolitiikkaa hallitsevat poliittinen kieli ja käytäntö, jotka on muutettava. Ekins pitää tätä muutosta senkin vuoksi kiireellisenä, että suuri osa siitä työstä ja toiminnasta, joka liittyy ympäristöystävälliseen kehitykseen, edellyttää juuri tällaista virallisen yhteiskunnan ja palkkatyön ulkopuolella olevaa toimintaa. Tältä yhteiskunnan hylkimältä sektorilta löytyvät työtavat ja ratkaisut, jota ylittävät kuilun tekemättömän työn ja työtä etsivien ihmisten välillä.

Paul Ekins sanoo, että ratkaisu ympäristöystävällisen, kestävän talouskehityksen ongelmaan liittyy läheisesti tapaamme organisoida työtä. Ekinsin mielestä on selvää, ettei ympäristön elvyttämiseen tarvittavaa työtä kyetä organisoimaan työvoimamarkkinoilla ja julkisen sektorin tavanomaisilla menetelmillä. Sen sijaan tällainen työ voidaan organisoida ja tähän on jo siellä täällä ryhdyttykin epävirallisten yhteisöjen ja vapaaehtoisvoimien organisoimalla työllä.

Paul Ekins on kolmen vuoden ajan tutkinut talouskasvun ja ympäristövaikutusten keskinäistä suhdetta. Hänen johtopäätöksensä saattavat kuulostaa yllättäviltä. Ekins ei näet näe välttämättä ristiriitaa talouskasvun ja ympäristöystävällisyyden välillä. Mutta — hän korostaa — talouskasvu on kanavoitava uudella tavalla.

Ekinsin mielestä tuotannon painopistettä on muutettava teknologian nopealla muuttumisella. On kiihdytettävä ympäristöystävällisempien tuotteiden valmistusta. Voimme esimerkiksi etsiä arvonlisää autojen valmistuksen sijaan kestävän metsäteollisuuden tai kalatalouden tuottamasta arvonlisästä. Voimme panostaa enemmän energiaa säästävien eristysvalmisteiden tuottamiseen.

Ekinsin mielestä meidän ei tarvitse välttämättä puhua tuotannon määrällisestä vähentämisestä. Tietysti ihmiset tulkitsevat tämän elintasonsa alentamiseksi, jos he ovat riippuvaisia ympäristölle vahingollisista tuotteista. Mutta meidän ei välttämättä tarvitse köyhtyä. Jos tuotteiden hintaan lisätään niiden todelliset sosiaaliset ja ympäristökustannukset, niistä kyllä tulee kalliimpia ja siksi niitä kulutetaan vähemmän. Mutta teknologiset keksinnöt voivat korvata tällaiset vahingolliset tuotteet uusilla, joiden ei tarvitse olla sen kalliimpia. Mutta kaikki tämä edellyttää uutta ajattelua ja kansalaisten aktiivisempaa panosta kulutustottumustemme, työtapojemme ja arvojemme uudelleen arvioimisessa.

Paul Ekins on kipeästi tietoinen siitä, että nämä uudet ajatukset eivät ole vielä tunkeutuneet päivänpoliittiseen keskusteluun. Mutta hitaasti keskusteluun on tunkeutumassa tietoisuus siitä, ettei ihmisten tarvitse olla ns. taloudellisten lainalaisuuksien armoilla. He voivat organisoida yhteisönsä ja työntekonsa uudelleen http://fi.wikipedia.org/wiki/Kylätoiminta ja näin löytää tien täysipainoisempaan elämään. Ihmisen ei tarvitse olla niin voimaton kuin oikeaoppiset talousajattelijat meille uskottelevat. Teollinen vallankumous on saavuttanut lakipisteensä. Työn uudelleen arvioiminen voi alkaa.

Uutta demokratiaa etsimässä

Englantilaisessa keskustelussa on todettu, että hyvinvointivaltio ja parlamentaarinen demokratia ovat kriisissä. Niiden lupaukset alati kasvavasta vauraudesta ja kansalaisten osallistumisen mahdollisuuksista ovat täyttyneet kovin puutteellisesti. Ihmisten mieliä jäytää epäilys, että kaikki ei ole aivan kohdallaan yhteiskunnissamme. Elämme demokratioissa, mutta sananvaltamme yhteisissä asi oissa vaikuttaa kovin heikolta. Ja jos saisimme lisää osallistumisen mahdollisuuksia, mitä itse asiassa haluamme yhteiskunnalliselta elämältä? Mitä oikeastaan haluamme elämältä yleensä?

Olemme kuin heräämässä Ruususen unesta kylmän sodan nukutettua avoimen keskustelun demokratian kehittämisestä. Sodanjälkeinen vastakkainasettelu pakotti yhteiskunnallisen keskustelun kahteen muottiin. Yksi muotti pakotti uskomaan kapitalismin kykyyn pitää yllä kansalaisvapauksia ja tuottaa alati kasvavaa aineellista vaurautta. Toinen muotti julisti uskoa kommunistien holhoaman valtion kykyyn lisätä sosiaalista tasa-arvoa. Olihan mallien välissä harmaata välimaastoakin, mutta silti nämä mallit sanelivat uskottavan keskustelun rajat. Kun valtiososialismi romahti mahdottomuuksiinsa, läntinen markkinatalousmalli sai nauttia vain hetken voitonriemusta. Pian senkin epävarmuudet syvenivät. Se ei voi enää viitata kilpailevan järjestelmän kauheuksiin, sen on nyt vakuutettava kansalaiset omilla ansioillaan.

Herääminen vuosikymmenten kuvitelluista varmuuksista on hidasta. Mutta vähitellen on viriämässä keskustelua siitä, miten demokratiaa aikamme yhteiskunnissa voitaisiin syventää. Olemme nähneet, että tämä ei ole aivan uutta keskustelua, sillä teollisuusyhteiskuntien synnyn aikoihin oli paljon ajattelijoita, jotka suhtautuivat epäillen uuden teollisen organisaation kykyyn tyydyttää ihmisten osallistumisen ja vapauden tarpeita. Palkkaorjuus ei heidän mielestään vaikuttanut kovin lupaavalta tavalta lähestyä uutta aikakautta.

Monissa Euroopan maissa etsitäänkin nyt uusia demokratian malleja. Englannissa nyt jo edesmennyt professori Paul Hirst kehitteli yhdyskuntademokratian mallia. (Associative Democracy : New Forms of Economic and Social Governance) Hirst oli sitä mieltä, että viime vuosisadalta periytyvät edustuksellisen demokratian muodot kenties palvelivat tuon ajan yhteiskuntia. Sen sijaan oman aikamme byrokratisoituneita julkisen palvelun yhteiskuntia ne palvelevat äärimmäisen huonosti.

Hirst piti jo pelkkää nykyaikaisen hallinnon kokoa syynä edustuksellisen demokratian huonoon toimivuuteen. Kansanedustuselimellä on mahdoton tehtävä sen yrittäessä selvitä nykyisenlaisesta valtiokoneistosta. Koneisto on yksinkertaisesti aivan liian suuri, tehtävää on aivan liikaa. Hirst sanoo, että tehtäväkentän monimutkaisuus, puutteen helpottamiseen ja kansallisen tehokkuuden lisäämiseen tarvittavien palvelujen suuri määrä sekä modernin liiketoiminnan valtiolta odottamat tukitoimet ovat sälyttäneet valtiolle yhä enemmän tehtäviä. Niiden hallitseminen on yhä vaikeampaa. Byrokratioiden ei tarvitse edes olla korruptoituneita tai epäpäteviä, kun ne jo uhkaavat kansalaisten demokraattisen osallistumisen mahdollisuuksia.

Vaikka 1980 -luvun uusliberalismi — ennen kaikkea englantilainen thatcherismi — yrittikin työntää valtion rajoja kauemmas, aikamme poliittiset aatteet uskovat enimmäkseen modernin valtion keskeisyyteen yhteiskunnan ohjaamisessa. Margaret Thatcherkään ei kyennyt lopulta murtamaan valtion otetta. Valtion ohjaavaa roolia onkin pidetty niin itsestään selvänä, että toiseen maailmansotaan mennessä kaikki vanhat yhdyskuntademokraattiset ajatukset olivat kadonneet. Nyt, neuvottomuuden levitessä läntisiin yhteiskuntiin, onkin yhtäkkiä pantu merkille, että valtiokeskeisestä perinteestä huolimatta yhteiskunnissa toimii lukemattomia kansalaisjärjestöjä, joiden kyky motivoida ihmisiä on aivan toisenlainen kuin kansalaistoimintaa lamauttavien valtion byrokratioiden.

Hirst etsikin tältä suunnalta lääkkeitä yhteiskunnallisen ajattelun lamaannukseen. Hän uskoi yhdyskuntajärjestelmän ja julkisista varoista rahoitetun hyvinvointijärjestelmän voivan yhdessä jonkinlaisen kansalaispalkan avulla luoda perustan uudentyyppiselle hyvinvointivaltiolle. Hirstin mukaan yksilön vapautta ja ihmisten hyvinvointia palvellaan parhaiten, kun mahdollisimman suuri osa yhteiskunnan tehtävistä hoidetaan vapaaehtoisuuteen perustuvissa, demokraattisesti itsehallinnollisissa yhdyskunnissa. Tällaisten organisaatioiden tulisikin asteittain muodostua taloudellisten ja sosiaalisten asioiden hoidon ensisijaisiksi foorumeiksi. Valtion tulisi vähitellen luovuttaa tehtäviä tällaisille yhdistyksille ja yhdyskunnille. Samalla olisi luotava mekanismit niiden toiminnan rahoittamiseksi. Valtiosta tulisi toissijainen, mutta silti äärimmäisen tärkeä vallan keskus, sillä se pitäisi yllä sopua eri yhdyskuntien välillä ja suojelisi yksilöiden oikeuksia.

Yhdyskuntademokratia tähtää Hirstin mukaan aikamme yhteiskuntien uudistamiseen ja demokratisoimiseen hahmottamalla uudella tavalla julkisen ja yksityisen välisen rajan. Kansalaisyhteiskunnalle annetaan keskeinen sija. Valtion yhdenmukaistava luonne väistyisi moniarvoisuuden tieltä. Yhteiskunnallisten toimintojen hallinta annettaisiin yhdistyksille tai yhteisöille. Julkisesta sektorista muodostuisi näin yhdyskuntien yhdyskunta siinä mielessä, että se valvoisi itsehallinnollisten instituuttien rahoitusta ja sääntöjä. Kun ihmisten arkielämän hyvinvointi on sellaisten yhdistysten käsissä, joiden jäseniä he itse ovat, he kykenevät valvomaan niiden toimintaa ja vaikuttamaan niissä vallitsevaan ajatteluun. Kansalaisyhteiskunnan yhdyskuntien ottaessa tehtäviä valtiolta demokratian luonne paranee, Hirst uskoo.

Hirst sanoo, että itsehallinnolliset yhdistykset lisäisivät ihmisten valinnanmahdollisuuksia. He kykenisivät valvomaan tehokkaammin omaan elämäänsä vaikuttavia päätöksiä. Heidän ei tarvitsisi koko ajan osallistua yhteiseen toimintaan. He äänestäisivät halutessaan, mutta he voisivat aina luopua yhdyskuntansa jäsenyydestä. Eroaminen onkin Hirstin mielestä tehokkain demokraattinen valvontakeino. Jos ihmiset eroavat kouluyhteisöstä, sairaalayhteisöstä tai muusta heidän hyvinvointiinsa liittyvästä yhteisöstä sen kelvottomuuden vuoksi, tätä tehokkaampaa epäluottamuslausetta ei voi kuvitella.

Olennaista yhdyskuntademokratialle siis olisi se, että kansalaiset pääsevät hyvin lähelle heidän elämäänsä koskevaa päätöksentekoa. Sosiaalipalveluja tarjoaisivat yhdyskunnat, joiden jäseniä he itse ovat. Näitä yhdyskuntia voisivat olla kirkot, ammattiliitot, hyväntekeväisyysjärjestöt. Kaikki vapaaehtoisjärjestöt voisivat kehittää haluamansa laajuisia sosiaalipalvelujärjestelmiä. Kansalaispalkkajärjestelmällä taattaisiin se, että yhdyskunnilla on aina riittävästi työvoimaa, sillä ihmiset voisivat vapaammin liikkua erilaisten työtehtävien välillä, kun heidän toimeentulonsa ei ole sidottu yhteen työpaikkaan. Varoja vapaaehtoisjärjestöt saisivat suhteessa jäsenmääräänsä. Suositut yhteisöt kasvaisivat ja kykenisivät tarjoamaan parempia palveluja. Kansalaiset byrokraattien sijaan päättäisivät, minkälaisia palveluja he tarvitsevat ja haluavat.

Hirstin malli ei edellytä luopumista markkinataloudesta. Painopiste tosin siirtyisi alueellisen ja paikallisen talouden suosimiseen. Osuustoiminnan, yritysten yhteisomistuksen ja uudentyyppisten, alueellisuutta korostavien rahalaitosten avulla kerätyt pääoman uudet muodot merkitsisivät sitä, että pääoma tukisi alueellista työtä ja vaurautta. Se ei karkaisi rikastuttamaan kaukana asuvia sijoittajia.

Tämä olisi Paul Hirstin suosittelema tie demokraattisempaan yhteiskuntaan, jonka asukkaat kokemansa turvallisuuden vuoksi olisivat valmiita kokeilemaan uudenlaisia elämänmuotoja, etsimään uutta vapautta. Hirst haluaa yhteiskuntaa, jossa ihmiset voivat itse kehittää yhteisöjään. Tällainen yhteiskunta sallisi monenlaista yhteisöllistä elämää.

Hirst ei ole mallinsa kehittelemisessä yksin. Samansuuntaisia ajatuksia hahmotetaan useissa maissa eri puolilla maailmaa. Kansalaisten alati parantunut koulutustaso ja valistunut yksilöllisyys loitontavat yhä suurempia ihmismääriä perinteellisen holhousyhteiskunnan kulttuurista. Yksi useissa maissa kokeiltu ajatus ovat erilaiset kansalaisfoorumit. Britanniassa on kokeiltu kansalaislautakuntia, joihin valitaan ihmisiä samalla tavalla kuin oikeudenkäyntien juryihin, siis umpimähkäisellä valinnalla. Viime aikoina ajatusta on kokeiltu yhä useammissa maissa. Tunnetuin projekti on ehkä kanadalaisessa Brittiläisen Kolumbian osavaltiossa. Näissä projekteissa on käynyt ilmi, että tavalliset ihmiset ymmärtävät hyvin vaikeina pidettyjä poliittisia kysymyksiä. Ihmisten aktivoituminen on antanut poliittiselle päätöksenteolle uudenlaista demokraattista ulottuvuutta, kun asioita ovat arvioimassa ihmiset, jotka tuntevat päätösten vaikutukset omassa elämässään.

Vapauden lapset

Päättynyt vuosisata oli mullistusten aikaa. Siitä huolimatta aina kun olot vaikuttavat rauhallisilta, intellektuellit valtaa merkillinen älyllinen levollisuus. Nykyhetki projisoidaan kauas tulevaisuuteen. Kapitalismi on ikuinen järjestelmä; meneillään olevat häiriöt ovat vain kuoppia tiellä lopulliseen globalisoitumiseen. Monet uskoivat tosissaan Tony Blairin ja Bill Clintonin »kolmannen tien» sisältävän jotakin sosiaalisesti jännittävää. Suuntauksen uskottavuuden romahdus on nyt yksi oire aikamme yhteiskuntien syvenevästä kriisistä.

Kenties käsitystämme sosiaalisesta todellisuudesta köyhdyttää vimma lokeroida kaikki elämä teollisuusyhteiskunnan varhaisemmasta vaiheesta periytyviin kategorioihin. Tosiasiassa yhä useammat ihmiset ovat haaveissaan jo karanneet karsinoistaan ja uhkaavat myös toteuttaa unelmiaan toisenlaisesta elämästä. 1960 -luvulla alkanut asennevallankumous elää ja on voimissaan, vaikka jälkijättöisesti organisoitu yhteiskunta vahvistaa kuvitelmaa sosiaalisten rakenteiden ja järjestelyjen ikuisuudesta. Mielipidetutkimukset 1980 -luvulla kertoivat vähälle huomiolle jääneestä asennevallankumouksesta. Työ ei enää ollut ihmisten mielissä elämän tärkein osa. Monet palkansaajat jopa jättivät virkansa ja yrittivät elättää itsensä oman mielensä mukaisella työllä. Tätä asennemuutosta monet tutkijat pitivät kaikista kulttuurissa tapahtumassa olleista muutoksista merkityksellisimpänä. Asennemuutokset näet koskettivat teollisuusyhteiskunnan moraalista ja aatteellista perustaa.

Saksalainen ajattelija Ulrich Beck lähestyy näitä kysymyksiä esseekokoelmassa Democracy without Enemies . Vaikka Beckin tekstejä paikoin rasittavat tarpeeton käsiteviidakko ja koukerokielisyys, niistä syntyy vaikutelma, että hänellä on sormi ajan hermolla. Hän ymmärtää ihmisten vapaudenkaipuun. Kun konservatiivit puhuvat »arvojen rappiosta», Beck leimaa tämän »vapauden peloksi, myös vapauden lasten peloksi, lasten, joiden täytyy kamppailla sisäistetyn vapauden nostattamien uusien ja erilaisten ongelmien kanssa». Beck ymmärtää nuorempien ikäluokkien näennäisen epäpoliittisuuden takana piilevää syvää tyytymättömyyttä. Nuoria arveluttaa poliitikkojen vaisu reaktio polttaviin kysymyksiin, olipa kyse globaalista ympäristötuhosta, työttömyyden synnyttämästä toivottomuudesta tai aidsin aiheuttamasta uhasta. Nuoret ovat Beckin mukaan epäpoliittisia varsin poliittisella tavalla. He kavahtavat järjestäytyneen politiikan äärimmäistä ikävystyttävyyttä, mutta ovat valmiita ottamaan osaa mielenosoituksiin ja tapahtumiin, joissa yhdistyvät poliittiset kysymykset ja mielikuvitus:

»Vapauden lapset harjoittavat etsiskelevää, kokeilevaa moraalia, joka sitoo yhteen näennäisesti toisensa pois sulkevia asioita: egoismin ja altruismin, itsensä toteuttamisen ja aktiivisen myötäelämisen. Lopulta näin asetetaan kyseenalaiseksi julkisen edun haltijoiden yksinoikeus määritellä mitä julkinen etu on.»

Näin kovasti mainostettu »arvojen rappio» itse asiassa luo suuntauksia ja edellytyksiä, jotka auttavat yhteiskuntaa hallitsemaan tulevaisuutta. Itsensä kehittämistä korostavien arvojen ja demokratian ihanteen välillä on Beckin mielestä piilevä sukulaisuussuhde. Uudessa asennemaailmassa vanhojen pinttymien ote on heikentynyt. Vaurauden kasvua ei nähdä enää yksipuolisesti kaiken määrällisenä lisäämisenä. Aineelliset uhrautumisetkin siedetään, kun niihin liittyy mahdollisuus itsensä kehittämiseen ihmisenä. Suvaitsevaisuus erilaisuutta kohtaan on lisääntynyt.

Työelämän muutosten ymmärtämistä hämärtävät joukkotyöttömyys ja työsuhteiden epävarmuus. Pelon ja toivottomuuden takana piilee kuitenkin mahdollisuus vähittäiseen vapautumiseen palkkaorjuudesta.

Esseessä työn kulttuurisen evoluution näkymistä Beck muistuttaa, että toisen maailmansodan jälkeinen konsensus piti itsestään selvänä tietynlaisia odotuksia työn organisaatiosta. Työntekijät eivät pitäneet minään omien luovien pyyteittensä alistamista työelämän yhdenmukaistetuille vaatimuksille ja standardisoiduille työprosesseille. Vastineeksi odotettiin koko työiän kestävää täysipäiväistä työsuhdetta.

Teknologian korvatessa kasvavassa määrin ihmistyövoimaa työnantajat ja ammattiliitot ovat pakotettuja arvioimaan uudelleen työn organisoimiseen liittyviä ongelmia. Työn ja työttömyyden raja alkaa hämärtyä ja työsuhteet saavat yhä yksilöllisemmän sisällön. Samalla elämänodotukset monipuolistuvat. Vaikka työsuhteiden epävarmuus aiheuttaa stressiä, ihmiset kokevat olevansa oikeutettuja itsenäisempiin elämäntapoihin. Yksi-ilmeisen työvoiman tilalle alkaa tunkeutua elämää laaja-alaisemmin pohtivia ihmisiä, jotka haluavat saada tyydytystä työstä, eikä sen tarvitse välttämättä olla perinteistä palkkatyötä. Yhä useammilla ihmisillä on rohkeutta valita itselleen sopiva elämäntyyli. Tylsä elämä on stressaavaa.

Espanjan aikapankit

Edellisessä kirjassani Toisinajattelun tiekartta kerroin englantilaisista paikallistalousprojekteista nimeltä Local Exchange Trading Scheme, LETS. Nykyisessä asuinmaassani Espanjassa toimii samantapaisia projekteja »aikapankin» nimellä. Toimittaja Andrés Aguayo kuvaa toimintaa tähän malliin (»Yo te doy masaje; tú me das inglés» [Sinä annat minulle hierontaa, minä annan sinulle englanninopetusta»], El País, 28.5.2006):

José Carlos Valseralla on musta vyö kung-fussa ja hän opettaa taichi'ta 30 keski-ikäisen naisen ryhmälle San Javierissa, Murcian maakunnassa. Valsera opettaa ilmaiseksi, mutta hänen panoksensa merkitään aikapankin tilille. Projektin periaatteena on, että ihmiset vaihtavat taitoja ja tavaroita ilman rahaa. Osanottajien panokset palvelusten tai tavaroiden tarjoajina merkitään tunteina lasketuiksi saataviksi aikapankkitilille.

»Television tuijottaminen tylsistyttää meidät ja irrottaa meidät ihmissuhteista», Valsera selittää. Samalla hänen kännykkänsä soi. Puhelimessa on Maureen, englantilainen eläkeläinen, joka osallistuu taichi-tunneille ja vastineeksi opettaa englantia tälle 36 -vuotiaalle murcialaiselle. Aikapankin käyttäjien joukossa on 50 englantilaista eläkeläistä, joita toiminta auttaa integroitumaan ympäröivään yhteisöön. Palveluksia saadessaan vastaanottaja kirjoittaa shekin, jossa palveluksen arvo on laskettu työtunteina. Shekki viedään aikapankkiin, missä se merkitään saatavaksi palveluksen tarjoajalle.

Aikapankki on toiminut San Javierissa kolmen vuoden ajan kunnanvaltuutettu Querubina Meroñon vapaaehtoisessa valvonnassa. »Jos terveys määritellään fyysiseksi, psykologiseksi ja sosiaaliseksi hyvinvoinniksi, viimeksimainittu jää usein toteutumatta. Aikapankit tuottavat sosiaalista pääomaa, jota ei voi mitata rahassa. Ne luovat ilmapiirin, josta kaikki hyötyvät», vakuuttaa Meroño, joka on ammatiltaan lääkäri.

Rafael Gonzálezin ja Ana Molinan panos oli keskeinen projektin hahmottumisessa. González on 37 -vuotias informaatikko, joka muokkasi tietokoneohjelman, jolla osanottajat pääsevät internet-tiedostoon tutustumaan tarjolla oleviin palveluksiin ja tulossa oleviin tapahtumiin. González ja Molina valvovat aikapankin saatavia ja velkoja. He tekevät myös tiivistä tiedottamistyötä kulkemalla talosta taloon ja radioimalla joka viikko 20 minuutin ohjelman paikallisella radioasemalla. He toimittavat myös aikapankkisivua kunnanhallituksen kuukausijulkaisussa.

Molina ja González aloittivat myös kokeiluohjelman »aikakouluilla». He haluavat saada kouluja mukaan projektiin ja näin luoda kontakteja nuorten ja aikuisten välille. San Javierissa on jo järjestetty tilaisuuksia, joissa on kokeiltu vastavuoroista toimintaa. Näin nuoret ja varttuneemmat asukkaat ovat voineet hyödyntää toistensa erilaisia kykyjä ja kokemuksia. Vaikka projekti aloitettiin vasta noin kuukausi sitten, mukana oli jo 50 koululaista.

Naima Khlifi saapuu Adriana Martínezin asunnolle pitämään oppituntia arabian kielestä ja Naiman kotimaan Marokon kulttuurista. Tunnin ajan Adriana lausuu ääneen arabian kielen aakkosia ja Naima opastaa häntä täydellisellä espanjan kielellä, vaikka hän on ollut maassa vain vajaan vuoden. Adriana opettaa puolestaan Naimaa hölkkäämään. He menevät rannalle aamuvarhaisella, sillä Naiman hiyab ei oikein sovellu murcialaisen keskipäivän kuumaan aurinkoon.

Espanjan ensimmäinen aikapankki perustettiin 90 -luvun puolivälissä Barcelonassa, Gracen kaupunginosassa. Kataloniassa projekteihin osallistuu noin tuhat ihmistä. San Javierissa osanottajia on noin 300 . »Pelkästään informaatioteknologian tunneilla tuotamme 500 tuntia kuukaudessa», kertoo Ana Molina. Osanottajien määrä saattaa hyvinkin kasvaa lähikuukausina, sillä Molina ja González aikovat kääntyä useiden järjestöjen puoleen ja ehdottaa näille mukaantuloa. Yksi ryhmä ovat Santiago de Riberan kotirouvat, jotka jo osallistuvat informaatioteknologian, golfin ja viininmaistamisen tunneille. »Aiemmin miehet ostivat viinin, koska naiset valitsivat aina halvimman. Nyt kun naiset ymmärtävät enemmän viinin päälle, he ovat sangen tuhlaavaisia», Meroño nauraa. Omana panoksenaan kotirouvat antavat tunteja keittämisessä, silittämisessä ja pyykinpesussa.

San Javierin aikapankkiprojektiin osallistuu taiteilijoita, lääkäreitä, insinöörejä ja arkkitehtejä. Aikuisia, nuoria, espanjalaisia ja ulkomaalaisia. He vaihtavat laajaa valikoimaa toimintoja, hieronnasta maalauskursseihin (joita pitää Manuel Llamazares). »Kyse on toisenlaisesta taloudesta, joka hyödyttää perheitä, asuinalueita ja yhteisöjä. Se toimii toisin kuin rahatalous: sen periaatteita ovat solidaarisuus, luottamus, kiintymys ja keskinäinen avunanto», vakuuttaa Ana Miyares, joka edustaa Yhdysvaltojen aikapankkeja. Miyares vieraili Murciassa tutustumassa sikäläisen projektin toimintaan.

LETS-projektit ja aikapankit kertovat ihmisten halusta todellisempaan yhteisölliseen elämään, jota rahatalous ei rohkaise.

 

Muut luvut:

Lue arvioita kirjasta

 

[home] [archive] [focus]

Site Meter