12.1.2014 **** Etusivulle

Tämä on luku kirjastani Tienviittoja tulevaisuuteen (Like 2008)

Aavistuksia tulevaisuudesta

Tapani Lausti

Tietoisuus toisenlaisen yhteiskunnan, toisenlaisen elämän mahdollisuudesta elää aivan jokapäiväisen elämän pinnan alla. Ihmiset ymmärtävät joko tietoisesti tai vaistomaisesti, että siedettävässä yhteiskunnassa kansalaisten on voitava vaikuttaa mahdollisimman suuressa määrin omaan ja yhteisönsä elämään.

Sokeimpia tällaisia aavisteluja kohtaan tuntuvat olevan mukavasti elävät kommentaattorit, jotka ovat indoktrinoineet itsensä liki perusteellisesti ja uskovat nykyisen menon jatkuvan ikuisesti. Tavallisemmassa työelämässä puurtavat ihmiset taas eivät voi päivittäin murehtia maailmanmenoa. Useimmat ihmiset pyrkivät maksimoimaan sopeutumisensa kyetäkseen jotakuinkin tasapainoiseen elämään. Vähäpätöisenäkin pidetty työ saattaa edellyttää taitoja, joiden harjoittaminen tuo jonkinasteista tyydytystä, vaikka vaarana on samanlaisena toistuvan työn aiheuttama stressi. Niin tai näin, jokapäiväistä elämää ei pääse pakoon; siksi me kaikki yritämme tehdä siitä mahdollisimman siedettävää.

Silti ei ole vaikea törmätä ihmisissä haluun kokea kauneutta, etsiä uusia kokemuksia ja esteettistä tyydytystä. He etsivät mielekkäämpää yhteisöllistä ja yksilöllistä elämää. Historiallinen kehitys on kuitenkin vienyt yhteiskuntia suuntaan, jossa tämä on vaikeaa ja rajoittuu lähinnä enemmän tai vähemmän passiivisiin harrastuksiin ja taidenautintoihin.

William Morris seurasi 1800-luvun lopulla taiteilijan herkkyydellä, miten kaupallistuva konekulttuuri tuhosi menneiltä vuosisadoilta periytynyttä kauneutta. Ihmisten omasta arkielämästä kummunneen kauneudentajun tuotteet olivat hyökkäyksen kohteena, olipa kyse rakennuksista, taideteoksista, maisemista tai luonnosta. Morris oli historian varhaisia ympäristönsuojelijoita sanan mahdollisimman laajassa merkityksessä. Hän seurasi levottomana, miten kaupallistuva rahakulttuuri tuhosi ihmisessä piileviä mahdollisuuksia rikkaaseen, yhteisölliseen elämään ja tyydytystä tuovaan työntekoon.

Morrisia kauhistutti väestön enemmistön alistaminen sisällyksettömän työn raatajiksi. Monien muiden 1800-luvun yhteiskuntakriitkkojen tavoin hän piti luovaa vapautta ihmisen onnellisuuden lähteenä, sieluton raataminen oli rikos ihmisyyttä vastaan. Morrisin mielestä jopa feodalismi oli sallinut yhteiskunnan alimpien kerrosten elämälle sellaista arvokkuutta, mitä kapitalismi ei enää kyennyt tarjoamaan.

Morrisin elämäkerran kirjoittaja Fiona MacCarthy sanoo, että omana aikanamme Morrisin kuvaamat ongelmat ovat entistäkin polttavampia. Teknologian kehitys on tuhonnut ihmisten arkisia taitoja ja kyvyn tuntea ylpeyttä omista aikaansaannoksista. On kuin elämä olisi luisunut ihmisten otteesta.

Vapauden ja kauneuden tajumme voivat heikentyä, mutta niitä ei sittenkään voi meissä täysin tuhota. Morrisin tuotanto niin sanoina kuin kuvina muistuttaa meitä vuosisataisista haaveista, joilla on vieläkin voimaa asettaa nykyisyys kyseenalaiseksi.

Seuraavan sukupolven huomattava filosofi ja yhteiskunnallinen ajattelija Bertrand Russell oli sitä mieltä, että elämä oli parhaimmillaan, kun luovat impulssit olivat päällimmäisiä ja omistushaluisuutta ilmentävät impulssit heikkoja. Hän lisäsi kuitenkin, että vain harvat ihmiset kykenevät luovuuteen maailmassa, joka perustuu kilpailulle.

On historiallinen tragedia, että aikamme kehittyneiden yhteiskuntien yllettyä nykyiseen vaurauden tasoon ne kaventavat edelleen ihmisenä olemisen kokemusta rutiininomaiseen raatamiseen. Miten toisenlaiseksi ihmiskunnan olemus olisikaan voinut kehittyä, jos yhteiskunnat olisivat edenneet rauhallisesti todelliseen demokratiaan. Kehityksen kaappasi kuitenkin itselleen omistava luokka, jonka tarpeita yhteiskunta edelleen ennen kaikkea palvelee. Eihän tämäkään luokka voi tietenkään täysin jättää huomiotta muiden ihmisten tarpeita, koska heitä tarvitaan työn tekemiseen. Siksi porvarillinen propaganda kiinnittää niin paljon positiivista huomiota palkkatyön ajatukseen, että tilaa jää vähän toisenlaisen työn kuvittelemiseen.

Nykyiselle poliittiselle kulttuurille on ominaista mielikuvituksen köyhyys. Kaikki tulevaisuuden visiot on pakotettava kapitalismin sallimiin muotteihin. Ihmiselämää on mahdotonta organisoida muulla tavalla, meille vakuutetaan. Suuri osa joukkotiedotuksesta viestii rivien välissäkin samaa ideologiaa. Toimeentulon pakko sitoo kansalaiset tähän väistämättömyyden henkeen.

Silti ihmiset näyttäisivät yhä suuremmassa määrin ymmärtävän palvelijan roolinsa, kun tuotantolaitoksia siirretään halvempien tuotantokustannusten maihin. Aiemmin toitotettu yhteinen etu osoittautuu propagandaksi. Tuotanto siirretään sinne, missä se tuottaa eniten voittoa kansainvälisen kilpailukyvyn säilyttämiseksi.

Ihmiskunta lienee myös pikkuhiljaa kypsymässä kollektiiviseen tietoisuuteen tähänastisen menon umpikujasta. Aavistuksia toisenlaisesta elämästä ilmaistaan monilla tahoilla. Samalla kypsyy ajatus, että yhteiskunta on juuri niin epädemokraattinen kuin ihmiset sallivat sen olevan, toisin sanoen eliitit pyrkivät maksimoimaan omat etunsa väestön enemmistön kustannuksella niin pitkälle kuin vallitsevat ideologiat tekevät mahdolliseksi. Kun olemassa oleva yhteiskunta menettää uskottavuutensa, avautuu uusia jännittäviä mutta varmaaankin myös levottomuutta herättäviä mahdollisuuksia.

Radikaalilla vasemmistolla on usein ollut taipumus uskoa nopeisiin vallankumouksellisiin muutoksiin. Uskottavampi suuntaus sen sijaan kuvittelee hidasta prosessia, jossa kokeillaan uusia ratkaisuja, puretaan erilaisia hierarkioita, etsitään tapoja, joilla ihmiset saavat suurempaa tyydytystä työstä ja elämästä. Pikkuhiljaa hahmotellaan yhteisöllisempiä elämäntapoja, joissa saatavilla olevat resurssit ja tuotannon tulokset jaetaan oikeudenmukaisesti ja joissa itse yhteisöllisyyden prosessit tuottavat tyydytystä. Toisaalta on tietysti mahdollista, että kapitalismin syvenevät kriisit lisäävät uuden ajattelun kiireellisyyttä.

Tässä prosessissa voimme nykyään hyödyntää entistä syvempää ihmismielen ymmärtämistä. Kuten olemme aiemmin tässä kirjassa nähneet, moderni kielitiede on tarjonnut aavistuksia ihmisen käyttämättömistä älyllisistä ja henkisistä mahdollisuuksista. Tiedämme, että ihmismieli perustuu rikkaaseen ja monimutkaiseen perimään. Noam Chomsky on sanonut, että »jos voimme eritellä ihmisen kognitiivisen rakenteen ominaisuuksia esimerkiksi hermoverkon termein, siis sen rakenteen, joka tekee lapselle mahdolliseksi omaksua näitä monimutkaisia järjestelmiä, niin ainakaan minä en epäröi kuvata noita ominaisuuksia ihmisluonteen perusominaisuuksiksi». (Noam Chomsky and Michel Foucault: The Chomsky - Foucalt Debate on Human Nature) Chomsky korostaa lapsen kykyä loikata verrattain nopeasti — hänen saamansa tiedon hajanaisuudesta ja puutteellisuudesta huolimatta — korkeasti organisoituun tietoon. Ihmismieli kykenee näin kehittämään rikkaita ja ilmaisukykyisiä tiedon, ymmärtämisen ja arvioinnin järjestelmiä, jotka enimmäkseen ovat kaikille ihmisille yhteisiä ja jotka antavat mahdollisuuden syvempään ymmärtämiseen kuin mihin pelkkä kokemuspohjainen oppiminen näyttäisi viittaavan. (Ks. Chomsky on Anarchism)

Tämä ihmismielen rikkaus on räikeässä ristiriidassa yhteiskunnallisen ajatelun mielikuvituksettomuuden kanssa. Hierarkkinen yhteiskunta puolestaan on otaksuttavasti ristiriidassa ihmisen myötäsyntyisen moraalitajun kanssa. Tähän viittaa esimerkiksi se, että kaikki väittävät olevansa demokraatteja ja kannattavansa tasa-arvoa, nekin jotka todellisuudessa halveksivat näitä arvoja.

Chomsky ja monet muut vapaudenhenkiset ajattelijat uskovat ihmisten olevan sisimmältä olemukseltaan oikeudentuntoisia. Tätä ominaisuutta kapitalismi ja sitä edeltäneet epädemokraattiset järjestelmätkään eivät ole kyenneet tuhoamaan. Tämä ihmisen sisimmäinen olemus on myös se kivijalusta, jolle uutta yhteiskuntaa voidaan rakentaa. Tämän toteaminen ei auta löytämään täsmällistä tulevaisuuden yhteiskuntamallia, mutta se tekee mahdolliseksi uskoa ihmisten kykenevän yhdessä suunnittelemaan ja kokeilemaan elämää, jossa nuo sisimmät oikeudentunnot saavat ilmaisunsa. Aiemmat sukupolvet ponnistelivat kohti oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa vaikeissa olosuhteissa ja kokeilut tukahdutettiin usein väkivaltaisesti.

Väite, että nyky-yhteiskunnat vastaavat enemmän tai vähemmän ihmisluonteen perimmäistä olemusta, on siis kaiken edellä sanotun valossa kyseenalaista vakuuttelua. Historiankirjoitus osoittaa melko luotettavasti, että ihmiskunta on väkisin raahattu mukaan järjestelmään, joka palvelee ennen muuta kapean eliitin etuja. Yhteiskunnan luonne vääristää kuitenkin myös näiden eliittien elämää, koska järjestelmä ei kykene muuhun kuin taloudellisen tuoton lisäämiseen, henkisiä tarpeita se ei voi kunnolla tyydyttää. Aikamme ihmiset etsivätkin henkistä tyydytystä työelämän ulkopuolelta, työelämästä kun on tehty enimmäkseen kuivaa raatamista.

Kuitenkin työelämä on ihmiselämän tärkeä osa-alue, josta tietä uuteen yhteiskuntaan on ehkä eniten etsittävä. Sieltä ruohonjuuritasolta alkaa kollektiivinen pohdinta siitä, miksi työn on aina palveltava ennen kaikkea jotakin muuta kuin ihmisen tarpeita. Ammattiyhdistysliikekin tuntuu keskittyvän työelämän kytkemiseen globalisaation haasteisiin. On tietysti totta, että elämme vahvasti kansainvälisessä järjestelmässä. Siksi uudistusten alkuun pääsemiseksi tarvitaan lujia kansainvälisiä verkostoja. Yksi malli ovat maailmalle Porto Alegresta levinneet sosiaalifoorumit.

Tämä ei kuitenkaan estä yhden maan, yhden alueen ja yhden työyhteisön ihmisiä kokoontumasta pohtimaan mitä mielikuvituksellisempia vaihtoehtoja nykymenolle. Jos löytyy jonkinlainen yhteisymmärrys, mihin suuntaan voitaisiin edetä, voidaan pohtia, miten nykyistä työyhteisöä voitaisiin muuttaa niin, että se pystyisi edes jossain määrin ennakoimaan tulevaa. Saksalainen anarkisti Rudolf Rocker kirjoitti anarkismin klassikoksi muodostuneessa kirjassaan Anarcho-Syndicalism, että uudistusliikkeet eivät kohoa abstrakteista ajatuksista vaan yhteiskunnallisen elämän välittömistä ja käytännöllisistä välttämättömyyksistä. Rocker lisäsi kuitenkin, että vastustamaton voima niistä tulee, kun ne yhdistyvät ajatteluun, joka antaa niille eloa ja älyllistä sisältöä.

Uudistuksia ei siis pidä nähdä kapeana yhteiskunnan talouden uudistamisena. Kyse on laajemmin ottaen sosiaalisen elämän uudenlaisesta hahmottamisesta. Olennaista on demokraattinen henki. Sen soveltamista voidaan pohtia myös laajemmissa sosiaalisissa yhteyksissä aina perhe-elämästä kulttuurielämään ja kaikkeen mitä ihmisenä olemisen kokemukseen sisältyy.

Kuten edellä olemme nähneet, Michael Albert on varoittanut antamasta tässä prosessissa valtaa ns. koordinaattoriluokalle. Jo nykyisissä yhteiskunnissa vaikutusvaltaa on kasaantunut tälle kerrokselle. Suomessakin on merkkejä koordinaattoriluokan järjestäytymisestä. Erilaiset think tankit eli ajatushautomot tai -pajat ovat yleistymässä. Sinänsä tämä ei ole huono asia, onhan asioita mietittävä kaikenlaisilla foorumeilla. Enimmäkseen ajatuspajoihin ilmantuu luultavasti väkeä, joka on valmis ajattelemaan suurten kansanjoukkojen puolesta. Ajatus, että suuresta osasta väestöä tulisi paikallisten työ- ja muiden yhteisöjen avulla kansallinen ajatusliike, on vielä kaukana koordinaattoriluokan hengestä.

Myös päivänpolitiikka on koordinaattoriluokan asenteiden mukaista. Puolueaktiivitkin ovat enimmäkseen irrallaan ihmisten arkielämästä siinä mielessä, että he samaistuvat helposti puoluekoneiston rutiininomaiseen ajatteluun, eivätkä välttämättä saa innoitustaan laajapohjaisesta kosketuksesta alueensa jokapäiväisiin kokemuksiin. Tämä ei tarkoita, etteikö puolueillakin ole roolia uudessa ajattelussa. Niiden olisi kuitenkin päästävä eroon keskitetystä organisaatiosta, joka tekee poliittisesta toiminnasta tylsistyttävää rutiinia. Byrokratia ei koskaan innoita uutta etsivää aloitteellisuutta. Rocker varoitti tekemästä organisaatiosta itsetarkoitusta. Näin tukahdutetaan rivijäsenten intoa ja rohkaistaan kaikkien byrokratioiden sisältämää keskinkertaisuutta.

Koordinaattoriluokkahenki on aina vaivannut työväenliikkeen puolueita. Taannoisesta Neuvostoliitosta mallia ottanut »marxismi» hyväksyi enimmäkseen tuotantoelämän hierarkkisen organisoimisen joko komentotalouden tai jonkinlaisen markkinasosialismin muodossa. Bolshevikit tuhosivat väkivalloin nopeasti työläisneuvostoihin perustuneen demokratian. Michael Albert valittaa, että marxismi ei muissakaan muodoissa ole juuri yrittänyt estää koordinaattoriluokan valtaa. Hän korostaa, että sosiaalisen muutoksen strategian täytyy tietoisesti välttää tällaista luokkavaltaa. Albert näkee pareconin tulevaisuuden visiona, jossa kapitalismin ja koordinaattoritalouden tilalle rakennetut talouden rakenteet edistävät solidaarisuutta, elämisen monimuotoisuutta, tasa-arvoa ja itsehallintoa.

Albert toteaa uusimman kirjansa loppulauseissa: »Parecon ei ole koko talouden ja vielä vähemmän koko yhteiskunnan pohjapiirustus. Se on institutionaalinen ehdotus, kuinka taloudet voivat elää rinnan korkeimpien talouselämää koskevien tavoitteidemme mukaisesti ja samalla radikaalisti uudistaa sosiaalisen elämän muita puolia.»

Onko muutos siis mahdollista? Uskoisin, että se ei ole mahdotonta ja että se on itse asiassa välttämätöntä. On merkkejä siitä, että kansalaisten enemmistö monissa maissa ei usko nykyisen menon voivan jatkua loputtomiin. Maailmantalous horjuu, ympäristöongelmat voivat lähitulevaisuudessa syventyä ja yhteiskuntarauha saattaa vaarantua taloudellisen eriarvoisuuden murtaessa kansalaisten keskinäisiä solidaarisuuden tunteita. Siksi toisenlaisen tulevaisuuden kuvitteleminen ei ole vapaa-ajan huvitusta vaan kipeän kiireellistä tarvetta uusien ajatusten kollektiiviseen pohdintaan. Se, että emme voi suunnitella uutta yhteiskuntaa jonkin kaavan mukaiseksi, ei estä asian pohtimista ja vaihtoehtojen punnitsemista.

Myöskään mitkään historialliset kokemukset eivät sinänsä tarjoa selviä tienviittoja. Vapaudenhenkisen ajattelun ja historiallisten kokemusten ja kokeilujen tutkiminen antaa kuitenkin vihjeitä siitä hengestä, jolla uuden ajan haasteita tulisi lähestyä. Uuteen yhteiskuntaan ei varmaankaan marssita selvien teorioiden tahdissa. Kehitys on todennäköisesti sekavaa, täynnä odottamattomia käänteitä, pettymyksiä, uudelleen yrittämistä, onnistumisten vahvistamaa optimismia, kokeilua, mutta ennen kaikkea demokraattisen hengen vahvistamista.

William Morrisin ajattelua analysoinut Stephen Coleman kirjoittaa: »Paremmista ajoista haaveilevan ihmisen pahin vihollinen on nykyhetken ideologi, joka puolustaa olevien olojen surkeuksia aseenaan väite, että vallitsevat sorron suhteet ovat muuttamattomia.» Coleman jatkaa: »Historia voi räjähtää. Ja kun näin käy, räjähdyksen laukaisevat ihmiset, jotka ovat uskaltaneet haaveilla, joilla on ollut rohkeutta käydä näennäisesti ylitsepääsemättömiä esteitä vastaan, jotka ovat olleet riittävän rohkeita vaatimaan mahdottomia.»

Jos tätä ei tulkita etujoukko-ajatteluksi vaan suurten ihmismäärien kyllästymiseksi oleviin oloihin, toteamuksessa on voimaa. Bertrand Russell muotoili asian näin: »Harvat ihmiset näyttävät ymmärtävän että monet epäkohdat, joista kärsimme, eivät ole väistämättömiä, ja että niistä päästäisiin eroon yhteisvoimin muutamassa vuodessa. Jos jokaisen sivistyneen maan enemmistö niin haluaa, voisimme kahdessakymmenessä vuodessa poistaa surkean köyhyyden, vähentää puoleen maailman taudit, tehdä lopun koko taloudellisesta orjuudesta, johon on sidottu yhdeksän kymmenesosaa väestöstämme; voisimme täyttää maailman ilolla ja taata yleismaailmallisen rauhan. Vain koska mielikuvitus on hitaanlaista, oletetaan, että mikä on aina ollut, tulee aina olemaan. Hyvällä tahdolla, auliudella, älyllä noihin kaikkiin tavoitteisiin voitaisiin päästä.» (Political Ideals)

Ei voi myöskään jättää huomiotta sellaista mahdollisuutta, että maailmantalouden horjuminen kiihtyy taloudellisten rakenteiden romahdukseksi. Silloin kansalaiset joutuvat kiireellisesti pohtimaan, miten yhteiskunnallinen elämä organisoidaan uudelleen. Kansan enemmistö tuskin haluaisi palata entiseen yhteiskuntamalliin.

Kapitalistinen tai yhtiömerkantilistinen kulttuuri ei ehkä katoa pian, mutta sen loppu on alkanut. Sen uskottavuus on viimeisillään.

 

Muut luvut:

Lue arvioita kirjasta

 

 

 

[home] [archive] [focus]

Site Meter