10.11.2013 **** Etusivulle 10.11.2013 **** Etusivulle
Julkaisen seuraavina viikonloppuina lukuja kirjastani Tienviittoja tulevaisuuteen (Like 2008)
Tapani Lausti
On kuin eläisimme miehitetyssä maailmassa. Miehittäjät edustavat kasvottomia taloudellisia etuja. Suurin osa olennaisesta vallankäytöstä on karannut ihmisten todellisista yhteisöistä demokraattisen valvonnan ulottumattomiin. Vaikka saamme äänestää rajallisista poliittis-taloudellisista vaihtoehdoista, elämämme sisältö määräytyy enimmäkseen suurten taloudellisten instituutioiden tarpeiden mukaisesti. Maapalloistunut kauppa- ja finanssijärjestelmä on vienyt meiltä mahdollisuuden demokraattisesti päättää elämäntavastamme, taloudellisista järjestelyistä ja poliittisista rakenteista.
Miehitys ei tapahtunut ilman vastarintaa. Tätä vastarintaa innoitti käsitys, että kansalaisille aikoinaan tyrkytetty palkkaorjuus oli yhtä kammoksuttavaa kuin kahleorjuus. Vasta kun miehityksen propaganda ja väkivalta olivat tehneet tehtävänsä ja miehitys ulottui ihmisten ajatteluun, olot alkoivat vakiintua siksi »normaaliudeksi», joka nyt tunkee tietoisuutemme kaikkialla: tiedotusvälineissä, poliittisessa elämässä, jokapäiväisessä työelämässä ja kansainvälisissä suhteissa. Tämä normaalius ahdistaa mieliämme, mutta koska meiltä on viety tietoisuus siitä, miten tähän on tultu, emme oikein näe, miten pääsemme nykyisen näköalattomuuden tuolle puolen. Meiltä on viety tienviitat tulevaisuuteen. On tullut aika kaivaa ne esiin historian kätköistä.
Vastarinta on taas nousussa. Kaikkialla maailmassa pohditaan monin tavoin, miten ihmiset voisivat rakentaa demokraattisia yhdyskuntia ja työyhteisöjä, jotka kollektiivisesti päättävät yhteisestä elämästä, työn järjestelyistä ja työn palkitsemisen tavoista. Tällaiset tavoitteet ovat jatkuvasti toistuneet ihmiskunnan historiassa, eivätkä ne ole kokonaan kadonneet silloinkaan, kun epädemokraattiset olot on julistettu »normaaliudeksi».
Tätä normaaliutta kutsutaan kapitalismiksi. Amerikkalainen kielitieteilijä ja yhteiskuntakriitikko Noam Chomsky sanoo, että kyseessä on pikemminkin yhtiömerkantilistinen järjestelmä, jossa valtavat, enimmäkseen demokraattisen kontrollin ulottumattomissa olevat yksityiset tyranniat käyttävät valtaa taloudessa, poliittisissa järjestelmissä, sosiaalisessa ja kulttuurielämässä. Ne ovat yhteistyössä voimakkaiden valtioiden kanssa, jotka hallitsevat aggressiivisesti niin kansallista elämää kuin kansainvälisiä suhteita. Chomsky on Anarchism)
Me kaikki tiedämme, että talous ei palvele ihmistä vaan ihmiset taloutta. Aikamme virallinen ideologia yrittää kuitenkin ikuistaa tämän asiaintilan. On kuin valtaa pitävät eliitit olisivat tietoisia vapaudenhenkisten ajattelijoiden toteamuksesta, että järjestelmän voima ei ole niinkään poliittisessa vallankäytössä kuin olemassaolevien olojen yleisessä hyväksynnässä. Vasta kun järjestelmän uskottavuus alkaa horjua, tullaan uuteen historialliseen vaiheeseen. Espanjalais-kalifornialainen yhteiskuntatieteilijä Manuel Castells toteaa: »Mutta jos kansa muuttaa radikaalisti tapaansa nähdä asiat ja alkaa ajatella itse ja toisin, ei ole olemassa valtaa, joka voi sen pysäyttää.» (Yksilöiden joukkoviestintä, Le Monde diplomatique, suomalainen painos, 1/2007)
Nykyisissä olosuhteissa järjestelmän pysyvyys ei siis perustu pakkovaltaan vaan vakuutteluun olosuhteiden normaaliudesta. Järjestelmän horjuvuus on kuitenkin viime aikoina syventynyt. Kun tapahtumat ovat liikkeessä, myös toisenlaiset ajatukset alkavat liikkua ihmisten mielissä. Ja jostain kaukaa kuuluu uudenlaisen kehityksen huminaa. Latinalaisessa Amerikassa miljoonat ihmiset ovat kääntäneet selkänsä Yhdysvaltojen johtamalle maailmanjärjestykselle. Suomen länsimieliset vaikuttajat sen sijaan pitävät Yhdysvaltoja maailman turvallisuuden takaajana. Näin siitä huolimatta, että Washingtonin johtama maailmanjärjestys on väkivaltaisen kaaoksen tilassa. Tämän eliittimme on otaksuttavasti mahdotonta ymmärtää esimerkiksi amerikkalaisen kommentaattorin Mike Whitneyn yhteenvetoa Yhdysvaltojen luonteesta: »Yhdysvallat ei ole toivon ja valon majakka muulle maailmalle. Se on kasvava uhka maapallon eloonjäämiselle. Amerikan poliittinen ja sotilaallinen uho on vain hallitsevan taloudellisen järjestelmän uloke, järjestelmän, joka palvelee yksinomaan rikkaiden ja valtaa omaavien etuja.» (The Central Bank: Silent partner in the bloodletting, Information Clearing House, 7.12.2007)
Suomen julkisessa keskustelussa vallitsee merkillinen tyyneys, vaikka maailmaa ravistelevat syvät kriisit. Joukkotiedotusvälineet ilmentävät enimmäkseen kansainvälisessä kilpailussa menestyneen maan turvallisuudentunnetta, olipa tämä turvallisuus miten väliaikaista hyvänsä. Liian harvoin kysytään, miksi vauraassa yhteiskunnassa on niin paljon ahdistuksen ja turvattomuuden tunteita. Kriittiset puheenvuorot eivät ole virittäneet kovin paljon keskustelua. Esimerkiksi Juha Siltala, Kaisa Kautto-Koivula ja Marita Huhtaniemi ovat kirjoillaan avanneet näkymiä nyky-yhteiskuntien pahoinvoinnin syntyhistoriaan. Heidän kirjansa eivät kuitenkaan ole aiheuttaneet huomattavia murtumia vallitsevaan vaihtoehdottomuuden ideologiaan. Yhteiskuntahan näyttää toimivan melko sutjakkaasti. Kaupoissa on tavaraa ja ihmiset parveilevat tyytyväisen näköisinä tarjousten keskellä. Tätä teollis-kaupallista toimintakykyä pidetään riittävänä osoituksena järjestelmän kelvollisuudesta. Näin annetaan ymmärtää, että ihmisten pahoinvointi ilmentää heidän sopeutumiskyvyttömyyttään, ei jotakin peustavanlaatuista vinoutumaa ihmisen ja yhteiskunnan välisessä suhteessa.
Ihmiskunnan tulevaisuutta on mahdotonta ennustaa. Yksi tapa pohtia vaihtoehtoisia tulevaisuuden tienviittoja on tarkastella historian saatossa esiintyneitä liikkeitä ja ajatuksia. Tämä tarkastelu paljastaa yhden eri muodoissa toistuvan teeman. Ihmisillä on luontainen taipumus rakentaa yhteisöjä, joissa kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa omaa ja lähiyhteisön elämää koskeviin päätöksiin. Tällaisen demokraattisen vallankäytön puuttuminen vahingoittaa selvästi ihmisten mielentasapainoa, pahimmillaan mielenterveyttä. On myös mahdollista olettaa, että epädemokraattiset, hierarkkiset sosiaaliset rakenteet sotivat ihmisen perimmäistä lajiolemusta vastaan. Sosiaalisina olentoina ihmiset haluavat yhdessä hahmotella elämää ja tulevaisuutta. Yksityiseen voitontavoitteluun perustuva yhteiskunta tekee tällaisen yhteisöllisyyden vaikeaksi.
Vallitsevan kritiikittömän yhteiskuntanäkemyksen vastapainoksi tarjoan tässä kirjassa toisenlaista yhteiskuntaa kuvailevia haaveita. Käyn läpi ajatuksia ja kokemuksia, joiden sivuuttamisen hinta on ollut hirveä niin ihmishenkien menetyksinä, elämän sisällön yksipuolistumisena kuin rationaalisemman maailmankuvan katoamisena. Tarkastelemalla vapaudenhenkistä aatehistoriaa pyrin samalla hahmottamaan vaihtoehtoisen sosiaalisen elämän ulottuvuuksia. Mitään varsinaista suunnitelmaa tulevaisuuden yhteiskunnaksi en yritä hahmottaa, koska eteneminen toteutuu askel askeleelta, kokeilemalla ja muodostamalla uudenlaisia demokraattisia yhteisöjä, jotka kuvastavat paikallisia historiallisia kokemuksia. Siksi tarkastelen kirjassa enemmän menneisyyden kokemuksia ja kokeiluja, vaikka yritänkin myös tutkailla tulevaisuuden mahdollisuuksia.
Historiaa voi pitää laboratoriona, jossa on kokeiltu mahdollisuuksien rajoja. Nykyisenlaisiin yhteiskuntiin päätyminen ei tarkoita, että ne ovat ainoita vaihtoehtoja tai että niiden synty on vääjäämättömien luonnonlakien tulosta. Hävinneet ajatukset eivät olleet huonompia, pikemminkin päinvastoin. Ne tuhoutuivat pienten ihmisryhmien omaneduntavoitteluun, joka usein sai väkivaltaisia piirteitä. Nämä ajatukset eivät siis kukistuneet siksi, että ne olivat mahdottomia, vaan siksi, että niiden vastustajilla oli enemmän rahaa ja valtaa, usein pakkovaltaa. He tuhosivat heille epämieluisat tienviitat ja pystyttivät tilalle uudet omia etujaan pönkittämään.
Englannin työväenluokan historiaa kuvaavassa mahtavassa kirjassaan The Making of the English Working Class E.P. Thompson sanoi haluavansa pelastaa teollisessa vallankumouksessa häviölle jääneet ihmiset ja liikkeet jälkipolvien ylenkatseelta: »Teollisen vallankumouksen aikaisten ihmisten häviölle jääneet tavoitteet saattavat auttaa meitä ymmärtämään yhteiskunnallisia vitsauksia, joista meidän on vielä selvittävä.»
Oman aikamme ihmiset tuntevat sisimmässään, että kaikki ei ole elämässä kohdallaan. Niin kutsuttu markkinatalous pitää kuitenkin yhteiskunnallista keskustelua tiukasti otteessaan. Tästä talousjärjestelmästä on tullut oman aikamme suuri uskonto, sanoo brittiläinen yhteiskuntakriitikko Jeremy Seabrook kirjassaan Myth of the Market: Promises & Illusions. Markkinatalous on saanut tämän aseman, koska lännen vauraissa yhteiskunnissa mikään muu taho ei ole kyennyt kilpailemaan sen kanssa moraalisen ja uskonnollisen auktoriteetin asemasta. Markkinatalous on näin päässyt puoliuskonnollisen kultin asemaan. Me palvomme sen vaikuttavia temppeleitä, olivatpa ne kimaltelevia ostoskeskuksia tai upeita pankkisaleja. Markkinatalousideologian papit saarnaavat tämän järjestelmän ihmeellisestä toiminnasta, siitä miten kaikki tarpeemme — myös ne joiden olemassaolosta emme edes tienneet — tulevat tyydytetyiksi. Ja siitä, miten poikkeaminen markkinatalouden tieltä johtaa auttamatta jonkinlaiseen hirmuvaltaan. Markkinat ovat yhtä kuin yksilön vapaus.
Seabrook ei usko tämän vapauden todellisuuteen. Me olemme rahan orjia. Koska rahasta riippumaton toiminta on jatkuvasti supistunut, myös inhimillisen toiminnan ala on kutistunut. Vapaudestamme ostaa yhä enemmän tavaroita on tullut jonkinlainen korvike kaikille menettämillemme vapauksille. Seabrook sanoo, ettei meidän välttämättä tarvitse luopua kaikista markkinoista, mutta markkinatalous tulisi rajata ehdottomaan minimiin. Tällä hetkellä sen annetaan vapaasti tunkeutua yhä syvemmälle ihmisten sydämen, mielikuvituksen ja hengellisyyden kätköihin. Vastustamalla tätä prosessia saatamme hyvinkin löytää autonomian, itsenäisyyden ja mielikuvituksen saarekkeita, jotka ovat vaipuneet uneen antauduttuamme ihmistä ja hänen ympäristöään tuhoavan vauraudentavoittelun syleilyyn. Saatamme hyvinkin herätä huomaamaan, ettei mielekäs elämä vaadi välttämättä paljon rahaa.
Tämä kaikki kuulostaa kuin hiljaiselta rukoukselta. Mutta markkinatalouden ideologien korviin se on kumouksellista pauhua. Seabrook sanookin, että kun aikamme markkinatalous kehitteli ideologiaansa toisen maailmansodan jälkeen, hiljaiseenkin kulutusyhteiskunnan kritiikkiin reagoitiin aggressiivisesti. Oli kuin arvostelija olisi syyllistynyt jumalanpilkkaan tai pyhäinhäväistykseen. Tuohon aikaan hyvin harvat näkivät ahneutta ruokkivan taloudellisen kehityksen vääristymiä. Silloin kun epäilyksiä esitettiin, epäilijöiltä kysyttiin, mitä markkinatalouden tilalle sitten olisi ajateltavissa. Seabrook on sitä mieltä, että kysymys on singottava takaisin markkinatalouden puolustajille. Mitä he aikovat panna nopeasti tuhoutuvan ympäristömme tilalle? Seabrook toteaakin, että jos ihmiskunnan tarkoituksena olisi ollut tuhota planeettamme, tehokkaampaa mekanismia olisi tuskin ajateltavissa kuin hillittömästi energiaa ja raaka-aineita käyttävä markkinatalous.
Varoituksia talouselämän arvojen tunkeutumisesta kaiken inhimillisen elämän hallitsijaksi on esitetty suomalaisessakin keskustelussa. Kasvatusfilosofit Veli-Matti Värri ja Olli-Jukka Jokisaari kirjoittavat:
Kun talouselämä on korotettu uskonnon, isänmaan ja moraalisen auktoriteetin rooliin, myös kasvatus on mukautumassa pelkäksi hyödyn välineeksi. Kilpailukyky ja tehokkuus ovat lastenkasvatuksenkin välineellistäviä moraalinormeja.
Kun lapsia koulutetaan tuleviksi superosaajiksi, kasvuympäristö on vailla etiikan perinteisiä hyveitä, joiden tavoittelu on ollut kasvatusajattelun ehkä kestävintä perustaa. Perushyveitä ovat ennen kaikkea kohtuullisuus, oikeudenmukaisuus, rehellisyys, lempeys ja toisen kunnioittaminen. (Hyytävä viha heikkoutta kohtaan kumpuaa kilpailuyhteiskunnasta, Helsingin Sanomat, 17.11.2007)
Kansainvälistä kilpailukykyä palvovissa yhteiskunnissa ei ole helppoa saada ihmisiä kiinnostumaan vaihtoehtoisen yhteiskunnan mahdollisuuksista. Vaihtoehtoinen ajattelu on helppo leimata moderniin elämään sopeutumattomien ihmisten turhanpäiväiseksi haaveiluksi. Vaihtoehtojen ajatteleminen ei ole kuitenkaan vain ajattelemisen huvia. Toisenlaisen tulevaisuuden hahmottaminen on ihmiskunnan kiireellisimpiä tehtäviä. Alamäkeen jo kääntyneen amerikkalaisen imperiumin horjuttaessa maailman oloja myös nykyisten kaltaisten yhteiskuntien yhteys kaiken maailmanmenon vaaralliseen ennalta-arvaamattomuuteen on käymässä yhä ilmeisemmäksi. Ajatus, että nykyinen meno voi jotenkin jatkua hamaan tulevaisuuteen, on epärealistinen. On olemassa niin paljon merkkejä monenlaisten kriisien kumuloitumisesta, että rauhallinen tulevien päivien odottelu on tuudittautumista illuusioihin. Ilmastonmuutos ja muut ympäristöongelmat, kansainvälisen politiikan militarisoituminen ja kansainvälisen talouden jonkinasteisen romahtamisen mahdollisuus ovat kaikki hälytyskelloja, joiden hiljentäminen on mahdotonta. Siksi olemassa olevan maailman propagandistien on teeskenneltävä, että näiden kriisien ehkäisemiseksi ollaan tekemässä tähdellistä työtä.
Yritän tässä kirjassa asettaa tämän päivän kriisit historialliseen yhteyteensä samalla tarkastellen ajassamme ilmeneviä mahdollisuuksia toisenlaisen tulevaisuuden hahmottamiseen. Tässä mielessä kirja on jatkoa aiemmalle kirjalleni Toisinajattelun tiekartta (Like 2004). Yritän puhdistaa vapaudenhenkisyyttä edustavien ajattelijoiden työtä unohduksen pölystä. Esittelen myös oman aikamme toisinajattelijoiden ajatuksia verraten niitä sovinnaisen yhteiskunta-ajattelun pysähtyneisyyteen. Esittelemäni ajattelijat lähestyvät samoja ongelmia erilaisista lähtökohdista, eivätkä heidän tienviittansa tietenkään ole samanlaisia.
Toivonkin kirjan osoittavan, miten paljon mielekästä pohdintaa jää nykyään lähes kokonaan vaille huomiota tai aktivistipiirien tai yliopistomaailman sisäisiksi väittelyiksi. Toimittajana tämä on minusta erityisen ikävä huomio. Journalismin tulisi pohtia ristiriitoja yhteiskunnan eliittien ja poliitikkojen keinotekoisesti rakentaman »todellisuuden» ja tosiasia-aineistoon perustuvan todellisuuden välillä. Tehtävä ei kieltämättä ole aina helppo. Nyt joukkotiedotusvälineet myötäilevät kuitenkin liikaa eliitin etuja pönkittäviä mielipiteitä. Niiden sallima mielipidekirjo on aivan liian kapea. (Toimittajat opiskelevat turhan paljon tiedotusoppia. Enemmän painoa pitäisi panna yhteiskuntatieteille, historialle ja kansainväliselle politiikalle.)
Kutsun siis lukijan yhteiseen ajattelun seikkailuun. Toisenlaisen tulevaisuuden pohtiminen ei ole turhanpäiväistä haaveilua. 1800 -luvun lopulla vaikuttaneella englantilaisella taiteilijalla, kirjailijalla ja yhteiskunta-ajattelijalla William Morrisilla oli tapana sanoa, että vastuuntunto alkaa haaveilusta.
Muut luvut:
Ks. arvioita kirjasta