1.1.2014 **** Etusivulle

Tämä on luku kirjastani Tienviittoja tulevaisuuteen (Like 2008)

Globalisaation kirot

Tapani Lausti

News from Nowhere -tarinassa vanha Hammond kauhistelee aikoja, jolloin suuri osa tuotannosta alkoi palvella ihmisten todellisten tarpeiden sijaan maailmanmarkkinoiden »hirviötä». Ihmiset raatoivat valmistaakseen tuotteita, joita he eivät edes tarvinneet. Hammond jatkoi kuvaamalla, miten maailmanmarkkinoiden ruokahalu kasvoi. Yhä uusia maita pakotettiin järjestelmän piiriin. Ne pakotettiin »avautumaan» maailmanmarkkinoille täysin riippumatta paikallisista olosuhteista tai perinteistä.

Ihmiskunta on maksanut hirvittävän hinnan tästä kehityksestä. Sen sijaan, että kansainvälinen järjestelmä olisi rakentunut ihmisten demokraattisesti hallitsemien talouksien kansainväliseksi federaatioksi, kansainvälinen talous alkoi elää omaa elämäänsä keskittäen valtaa ja vaurautta harvojen käsiin. Valtavat intressit vaativat suuria sotilaallisen voiman keskityksiä. Näin oltiin kierteessä, jota Bertrand Russell kuvasi ensimmäisen maailmansodan lopun aikoihin näin: »Vallan keskittyminen ei ainoastaan aiheuta sotia, vaan vastaavasti myös sodat ja niiden pelko tekevät vallan keskittämisen välttämättömäksi.» (Roads to Freedom)

Kansainvälinen kauppa- ja rahatalous etääntyi kauas todellisten ihmisyhteisöjen tarpeista. Edesmennyt ruotsalainen journalisti ja kirjailija Olof Lagercrantz pohti kirjassaan Ensimmäinen piirini (WSOY 1986) rahan persoonattomuuden historiaa. Hän sanoi osakeyhtiön poistaneen yksityisen ihmisen kohtalon ja rahojen välisen yhteyden:

Osakeyhtiön myötä yhteiskunnat ottivat valtavan askeleen kohti nimettömyyttä. Tuli mahdolliseksi toimia likaamatta käsiään, murhata näkemättä kenenkään kaatuvan, riistää näkemättä kenenkään olevan nälissään. (...) Mutta osakeyhtiölaki oli vielä enemmän. Se oli sivilisaatiomme täydellinen kuolemanloukku, sillä sen mukana oli otettu käyttöön mekanismi, joka ei vain nostanut vastuuta yksityisten ihmisten harteilta, vaan joka ohjasi itseään ilman yksityisten ihmisten tahdonilmaisuja. Se oli täydellinen mylly jauhamaan ihmissuvun tuhoa. Se piti huolen siitä, ettei ollut mitään esteitä maapallon miljoonia vuosia keräämien raaka-aineitten tuhoamiselle nopeimmalla mahdollisella vauhdilla. Se edisti sotia kytkemällä varusteluteollisuuden voitonvaunuihinsa. Se toimi kaikkien rajojen yläpuolella, teki työtään erityisen tehokkaasti sotien aikana, siihen ei vaikuttanut mikään puolueohjelma tai yhdenkään mielenosoituksen iskulause (...) sitä ei voitu pysäyttää, sillä se oli erottamattomasti kytketty edistykseen ja ihmiskunnan onnenkäsitykseen.

Rahan persoonattomuudella luotiin Lagercrantzin mielestä edellytykset kaiken hienotunteisuuden, lempeyden, inhimillisyyden karkottamiseen markkinoilta.

Inhimillisestä otteesta irtautuneen järjestelmän käytyä läpi kaksi hirvittävää maailmansotaa yritettiin taas kerran luoda rauhallisempi maailmanjärjestys, nyt Yhdistyneiden kansakuntien johdolla. Uskottiin, että nyt koitti rauhallisen kehityksen aika ja kansat saisivat rauhassa vaurastua. Toisin kävi. Jälleen suuret aineelliset edut vaativat tuekseen voimatoimia. Yhdysvaltojen ja muiden vauraiden maiden omaneduntavoittelu tuhosi mahdollisuudet riippumattomaan kehitykseen kolmannessa maailmassa. Yhdysvaltojen väliintuloilla on aina ollut sama tavoite, nimittäin riippumattoman nationalismin nousun estäminen. »Demokratia» ja »ihmisoikeudet» ovat amerikkalaisten eliittien silmissä hyviä asioita, mutta vain silloin, kun ne ovat yhteneväisiä Washingtonin etujen kanssa. Etenkin strategisten luonnonvarojen alueilla oli estettävä näiden varojen jääminen asianomaisten maiden omaan hallintaan. Yhdysvaltain presidentit ovatkin kaikki olleet innokkaita valtioterrorismin kannattajia. Maan sotakoneistoa on aina vahvistettu tekaistuilla perusteilla.

Samalla kun amerikkalainen propaganda hekumoi yksityisen yritteliäisyyden siunauksilla, kansalaisten verorahoja on käytetty huipputeknologisen teollisuuden tukemiseen. Amerikkalaisten enemmistöltä ei ole jäänyt huomaamatta, että heidän hyvinvointinsa ei ole hallitusten tärkeysjärjestyksessä kovin korkealla. Yhdysvaltojen joukkotiedotusvälineet jättävät kertomatta, että mielipidetutkimukset osoittavat ihmisten haluavan sotamenojen supistamista ja vaativat roimasti lisää rahaa esimerkiksi opetukseen, ammattikoulutukseen, ympäristönsuojeluun, uudistuvaan energiaan ja muihin sosiaalisesti hyödyllisiin ohjelmiin. He eivät yhdy hallitustensa yk :n vastaisuuteen. He haluavat lisää varoja taloudelliseen ja humanitaariseen apuun. He vastustavat rikkaiden verohelpotuksia.

Nyt Yhdysvaltojen johtama kansainvälinen järjestelmä on syvän epävakauden tilassa. Mieletön sotapolitiikka ja maan talouden ajautuminen ennennäkemättömään kriisiin horjuttavat koko maailmaa. Samalla kapitalistinen globaalisaatio on edelleen lisännyt köyhyyttä ja epätasa-arvoa ja tuhonnut lukemattomien köyhien ihmisten mahdollisuuden elää siedettävää elämää. Filippiiniläinen sosiologian professori Walden Bello uskoo globalisaation mahdottomuuksien ajaneen maailman taloudellisiin ja poliittisiin konflikteihin, jotka muistuttavat ensimmäisen globalisaatiokauden jälkeistä aikaa. Aikakausi alkoi vuonna 1815 ja päättyi ensimmäiseen maailmansotaan. Bello varoittaa, että samanlainen kaaos ja hallitsemattomien konfliktien kierre uhkaa maailmaa, ellei tällaisesta globalisaatiosta kyetä perääntymään jotenkin hallitulla tavalla. (Globalization in Retreat? CounterPunch, 6/7.1.2007)

Suomalaiseliitti kuitenkin ihailee ajattelijoita, joiden sanotaan yhdistäneen vasemmiston sosiaaliset periaatteet maapalloistumisen mukanaan tuomaan markkinoiden vapautumiseen. Teollisuusmaiden työtahdin kiristymisen haittavaikutukset ja palkansaajien jokapäiväinen huoli työpaikan säilymisestä eivät tunnu mahtuvan mukavasti elävien kommentaattoreiden mielikuvituksen piiriin. He ovat pikemminkin huolissaan huollon kohteina olevien kansalaisten lukumäärästä. Näiden ihmisten saamisella »aktiivisiksi toimijoiksi» uskotaan lisättävän yhteiskunnan kansainvälistä kilpailukykyä.

Näin siis vaaditaan ihmisiä polvilleen maapalloistumisen vaatimusten edessä. Vaikuttamisen mahdollisuudet heikentyvät nykyisestäänkin, kun globaalit pääomaa omistavat ja rahaa pyörittävät eliitit irtautuvat maakohtaisista kytkennöistään. Kansainvälisesti toimivat suuryhtiöt ovat entistäkin vähemmän kiinnostuneita työntekijöittensä sosiaalisesta hyvinvoinnista, saati sitten työpaikkojen pysyvyydestä. Yhtiöt eivät kuulu työntekijöilleen vaan osakkeenomistajille. Ne eivät tunne velvoitteita maantieteellisesti rajattuja yhteisöjä kohtaan. Kokonaiset kaupungit, pienemmistä paikkakunnista puhumattakaan, ovat pääoman voitontavoittelun uhreja yhtiöiden siirtyessä paremmin voittoa tuottaville alueille.

Suomessa tällaista maailmanmenoa tarkastellaan yleisesti ottaen oudolla tyyneydellä. Meillä peräänkuulutetaan menestystä globalisaation esiintuomissa »haasteissa». Ihmisiä hiostetaan kansainvälisen kilpailukyvyn nimissä. Maailmantaloutta pidetään kutakuinkin rationaalisena järjestelmänä, jonka vinoutumia viisaat ihmiset voivat kansainvälisin sopimuksin lieventää. Kyllä kai tämä johonkin rajaan asti on mahdollista, mutta julkisuudessa hoetut käsitykset »uusien markkinoiden avaamista mahdollisuuksista», »kilpailukyvystä» ja luvassa olevasta »hyvinvoinnista» ovat paljolti tyhjän päällä.

Kansainvälinen talousjärjestelmä on viime kädessä pääoman etuja ajavien voimien talutusnuorassa. Se sitoo koko maailman arvoihin, jotka ovat ristiriidassa inhimillisen hyvinvoinnin ja kestävän kehityksen kanssa. Järjestelmä on vaarallinen sekoitus seurauksista piittaamatonta taloudellista kilpailua, viimeisen supervallan, Yhdysvaltojen, sumeilematonta omaneduntavoittelua ja teollisuusmaiden kilpailua raaka-aineiden ja -reittien hallitsemisesta.

Mitä rationaalisuuteen tulee, tässä brittiläisen vaihtoehtotaloutta pohtivan New Economics -säätiön pari esimerkkiä järjestelmän mielettömyyksistä: Vuonna 2006 Britanniaan tuotiin muualta maailmalta 14 000 tonnia suklaavohveleita ja maasta vietiin samaa tuotetta 15 000 tonnia; Australiaan vietiin samana vuonna 21 tonnia mineraalivettä ja sieltä tuotiin samaa tuotetta 20 tonnia. Tällaisia esimerkkejä ekologisesti ja taloudellisesti mielettömistä kuljetuksista löytyy vaikka kuinka paljon. Mitä järkeä on siinä, että eurooppalainen maanviljelijä syö Yhdysvalloissa viljeltyjä porkkanoita?

Silti kapitalistisen globalisaation puolustajat uskovat tämän todellisuuden luonnollisuuteen ja lisäksi otaksuvat globalisaation lisääntymisen ja kaupan vapauttamisen jotenkin poistavan kansainvälisen järjestelmän ongelmat. Suomessa on globalisaatiota luonnehdittu jopa »maailman parhaaksi rauhanliikkeeksi». Sanotaan, että mitä suurempi riippuvuus ihmisillä, mailla ja maanosilla on toisistaan, sitä korkeammaksi nousee kynnys konflikteihin.

Edes kansainvälisen kapitalismin korkeimmat vartijat eivät usko tällaisiin ennusteisiin. Yhdysvaltojen tiedusteluvirastot sanovat yhteisissä johtopäätäksissään, että globalisaatio »tulee olemaan kivinen prosessi, jota leimaavat krooniset finanssihorjahtelut ja syvenevät taloudelliset epätasa-arvoisuudet. (...) Jälkeen jääneiksi itsensä kokevat alueet, maat ja ryhmät kokevat syvenevää taloudellista taantumista, poliittista epävakautta ja kulttuurista vieraantumista. Tämä kaikki vahvistaa poliittisia, etnisiä, ideologisia ja uskonnollisia ääriliikkeitä ja niiden usein harjoittamaa väkivaltaa.» Yhdysvallat perustaa sotilaallisen ajattelunsa näille havainnoille. (Ks. Noam Chomsky & Gilbert Achcar: Perilous Power: The Middle East & U.S. Foreign Policy.)

Unkarilainen filosofi István Mészáros sanoo, että sen sijaan että globalisaatio olisi ratkaisu ongelmiin, se päinvastoin päästää valloilleen järjestelmän kontrolloimattoman luonteen. Hänen mielestään globalisaatio ei voi mitenkään poistaa pääoman ristiriitoja. (Socialism or Barbarism: From the »American Century» to the Crossroads)

Mészáros näkee toivon pilkahduksen yksinkertaisessa tosiasiassa: pääoman riippuvuus työstä on ehdoton. Pääoma ei ole yhtään mitään ilman työtä, jota se voi riistää. Sen sijaan työn riippuvuus pääomasta on suhteellista, historiallisessa prosessissa luotua, ja näin ollen historiallisesti poistettavissa.

Maailmankaupan vapauttamista mainostetaan vastoin kaikkia tosiasioita myös nälän ja puutteen poistajana. Intialainen ajattelija Vandana Shiva toteaa tähän, että rikkaissa maissa on tavallista nähdä köyhyyden historiallinen kehitys väärinpäin. Ajatellaan, että ensin on köyhyyttä ja sitten kehitytään yhä vauraammalle tasolle. Itse asiassa taloudellisella kehityksellä on pikemminkin taipumus luoda köyhyyttä. Pitkän historiallisen kehityksen kuluessa vauraat maat ovat köyhdyttäneet muun osan maapalloa. Nyt luullaan, että taloudellisella kehityksellä voidaan lieventää näin aiheutettua köyhyyttä. Itse asiassa nykyisenlainen kehitys vie ihmisiltä mahdollisuuden kehittää omavaraisempaa hyvinvointia, joka ei ole riippuvaista oikuttelevista maailmanmarkkinahinnoista. »Kehitys» vie ihmisiltä mahdollisuuden käyttää omia luonnonvaroja siedettävän elämän aikaansaamiseksi. (How To End Poverty: Making Poverty History And The History Of Poverty, ZNet, 11.5.2005 ; The Polarised World Of Globalisation, ZNet, 27.5.2005 ; ks. myös Jeremy Seabrook: In a world of wealth, poverty has become a necessity, The Guardian, 27.7. 2006 ; Walter Rodney: How Europe Underdeveloped Africa)

Vandana Shiva muistuttaa myös, että taloudellinen köyhyys ei ole ainoa köyhyyden muoto: »Kulttuurinen köyhyys, sosiaalinen köyhyys, eettinen köyhyys, ekologinen köyhyys, henkinen köyhyys ja muut köyhyyden muodot ovat tavallisempia niin kutsutussa rikkaassa pohjoisessa kuin niin kutsutussa köyhässä etelässä. Ja noita muita köyhyyden muotoja ei poisteta dollareilla. Siihen tarvitaan myötäelämisen kykyä ja oikeudenmukaisuutta, toisista ihmisistä huolehtimista ja resurssien yhteistä käyttöä.»

Rikkaassa pohjoisessa silmäillään epäluuloisesti köyhän etelän ongelmien vaikutusta vauraiden maiden elämään. Englannissa vaikuttava puolalaissyntyinen sosiologi Zygmunt Bauman on kirjoittanut nyky-yhteiskuntiin levinneestä pelon kulttuurista. Tässä kulttuurissa pelätään maahanmuuttajia ja turvapaikanhakijoita, kavahdetaan kasvavaa rikollisuutta, vaaditaan »lakia ja järjestystä», kriminalisoidaan köyhyyttä ja jahdataan »siivellä eläviä». Tarjotut ratkaisut vain lisäävät epävarmuuden tunteita. Ihmisiltä vaaditaan »suurempaa joustavuutta». Sosiaalisen solidaarisuuden sijaan hoetaan yksilön vastuuta. Yksityistämisen kulttuureissa sosiaaliset ongelmatkin yksityistetään. Vaikeutesi ovat omaa syytäsi. (Liquid Times: Living in an Age of Uncertainty)

Kun globalisaation vääristymät ajavat ihmisiä köyhistä maista etsimään parempaa elämää, heistä tulee helposti rikkaiden maiden ihmisten pelkojen ruumiillistumia. Ihmisten kykenemättömyys vaikuttaa omaan elämäänsä saa heidät usein kääntymään niitä vastaan, jotka ovat yhtä lailla globalisoituneen maailman valtaeliittien uhreja. Nämä köyhistä maista tulevat uhrit leimataan sitten maailmannäyttämön todellisiksi roistoiksi. Talouspakolaisuus leimataan moraalittomaksi. Turvapaikanhakijoiden vaikuttimia pidetään helposti valheellisina.

Ironista tässä on se, että rikkaidenkin maiden kansalaiset muuttavat mielellään muihin maihin parempaa tulotasoa tai mukavampaa elämäntyyliä etsimään. Usein nämä ihmiset ovat samoja talouspakolaisuuden tuomitsijoita, jotka suhtautuvat aggressiivisen kielteisesti ulkomaalaisten tuloon heidän omaan maahansa. He lähtevät sitten ulkomaille pakoon kotimaansa ulkomaalaisia ja elävät uudessa asuinmaassaan ulkomaalaisten keskuudessa. Kotimassaan he vaativat ulkomaalaisia opettelemaan paikallisen kielen, mutta he itse usein elävät uudessa asuinmaassaan omankielisessä yhteisössään, eivätkä vaivaudu opettelemaan uutta kieltä. Johdonmukaisuus on kovin usein hukassa, kun puhutaan maahanmuutto-ongelmista.

Parecon ja uusliberalismin heikentyminen 

Michael Albertin kritiikki korostaa globalisaation kulttuurisesti yhdenmukaistavaa vaikutusta. Paikallisista oloista kumpuava kulttuuri, varsinkin jos se on ei-kaupallista, joutuu kamppailemaan olemassaolostaan. Politiikan ja yhtiömaailman eliitit suhtautuvat vihamielisesti ajatukseen, että laajat ihmisjoukot voisivat olla jollakin tavalla aktiivisia osallistujia maailmanmenosta päätettäessä.

Albert kirjoittaa: »Tosiaan, kapitalistinen globalisaatio tähtää nimenomaan vähentämään kokonaisten väestöjen ja jopa valtioiden johtajien vaikutusvaltaa keskittäen sen lännen yhtiövallan ja poliitisen vallan voimakkaimmille elementeille.» (Realizing Hope: Life Beyond Capitalism)

Albert tarjoaa nykyisten kansainvälisten instituutioiden tilalle toisenlaista henkeä ilmentäviä laitoksia. Kansainvälisen valuuttarahaston, Maailmanpankin ja Maailman kauppajärjestön tilalle voitaisiin perustaa instituutioita, joiden toiminta ja ajattelu tähtäisivät tasa-arvoon, solidaarisuuteen, erilaisuuksien tunnustamiseen, itsehallintoon ja ekologiseen tasapainoon. Ne yrittäisivät varmistaa, että kaupan ja investointien hyöty menisi ennen kaikkea heikommille ja köyhemmille osapuolille. Ne asettaisivat etusijalle ei-kaupalliset arvot samoin kuin kansalliset tavoitteet, kulttuuri-identiteetin ja tasa-arvoisen kehityksen. Ne eivät rohkaisisi maailmankauppaa, joka ei ota huomioon paikallista taloudellista kehitystä. Ne eivät pakottaisi köyhiä maita avaamaan markkinoitaan rikkaille monikansallisille yrityksille, vaan auttaisivat näitä maita kehittämään omaa teollisuuttaan.

Näin lähestyttäisiin vanhaa unelmaa kansainvälisestä järjestelmästä, joka rakentuu alhaalta ylös eikä päinvastoin. Tätä unelmaa ollaan nyt toteuttamassa ennen kaikkea Latinalaisessa Amerikassa. Argentiinan talouden romahdettua vuonna 2001 kansainvälisten rahalaitosten reseptien jouduttamana maa on kokenut ennenäkemättömän aallon suoran demokratian kokeiluja, lakkoja, sabotaasia ja tehtaiden valtauksia. Palkansaajat ovat kamppailleet oikeuksiensa puolesta sairaaloissa, yliopistoissa, pankkialalla ja teollisuusyrityksissä.

Argentiinan kehitystä seurannut Marie Trigona on raportoinut moniin paikkoihin levinneistä demokraattisista järjestäytymisaloitteista. Maahan on muodostettu laaja keskinäisen solidaarisuuden verkko. Työläiset ovat kamppailleet itsehallinnollisten ratkaisujen puolesta. On syntynyt uudenlainen työväenkulttuuri. (Workers' Power in Argentina, ZNet, 14.9.2007)

Uusissa osuustoiminnallisissa yrityksissä työskentelevät ihmiset puhuvat uudenlaisesta omanarvontunnosta. Osuuskunnissa noudatetaan samapalkkaisuuden periaatetta. Ihmiset kokevat kamppailevansa oman vapautensa puolesta. Aivan kuten espanjalaiset vallankumouksensa aikana, argentiinalaiset työläiset ovat osoittaneet kykenevänsä hoitamaan asioita valtaamissaan yrityksissä paremmin kuin entiset omistajat.

Itsehallinnollisuudella tarkoitetaan, että työyhteisö tai -ryhmä tekee omat suunnittelua ja yritysjohtoa koskevat päätöksensä. Työläiset osallistuvat kaikissa vaiheissa päätöksentekoon. Trigona uskoo nyt meneillään olevan prosessin avaavan tietä seuraaville sukupolville, jotka voivat etääntyä kapitalismin logiikasta, ts. tuotanto palvelee omaa yhteisöä eikä liikevoittoja, se lisää työläisten valtaa sen sijaan että riistäisi heitä.

Tätä ennen uusliberaali talouspolitiikka oli kolmen vuosikymmenen ajan armottomasti köyhdyttänyt Argentiinan työväenluokkaa. Vuosien 19761983 sotilasdiktatuurin aikana katosi 30 000 työläisaktivistia ja opiskelijaa sotilaiden terrorisoidessa väestöä pysymään silloisen talousjärjestelmän kahleissa. Nyt näitä kahleita murretaan monissa muissakin maanosan maissa, ennen kaikkea Venezuelassa, Boliviassa, Ecuadorissa ja hieman varovaisemmin maanosan suurimmassa maassa, Brasiliassa. Viimeksi mainitussa maassa puolitoista miljoonaa maatonta talonpoikaa on järjestäytynyt. On perustettu satoja osuuskuntia, jotka vaativat käyttöönsä käyttämätöntä viljelysmaata.

Venezuelassa Hugo Chávez panostaa osuustoiminnallisten yritysten leviämiseen. Näitä on jo toista sataa tuhatta, työläisiä niissä yli 700 000 . Prosessia helpottaa se, että yhä useammat Latinalaisen Amerikan maat ovat alkaneet irrottautua Washingtonista johdettujen kansainväisten finanssilaitosten otteesta. Rahamaailmaa seuraava lehdistö on jo pannut merkille, että Maailmanpankin asiantuntijoille nauretaan heidän neuvoessaan kehitysmaita vanhoilla, ihmisiä köyhdyttävillä resepteillään. Kaikkialla Latinalaisessa Amerikassa puhutaan 500 vuotta kestäneen sorron vähittäisestä päättymisestä.

Hierarkioista demokraattiseen osallistumiseen

Brasilialaisesta Porto Alegren kaupungista on tullut vaihtoehtoisen globalisaation symboli. Työväenpuolueen tultua valtaan kaupungissa kansalaiset kutsuttiin osallistumaan aktiivisesti budjetin tekoon. Yhtäkkiä tavallisilla ihmisillä oli todellinen mahdollisuus vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon. Poliittisen elämän kirjo alkaa korttelikokouksista ja päätyy kaupungin vuosittaisiin yleiskokouksiin. Kaupunkisuunnittelusta tuli valtava kollektiivinen projekti. Köyhien kaupunginosien elämän parantamiseen on panostettu paljon. Melkein kaikki päätökset sotivat uusliberaaleja oppeja vastaan.

Porto Alegren kaupunginhallintoon perehtynyt brittiläinen vasemmistoveteraani ja Red Pepper -lehden päätoimittaja Hilary Wainwright sanoo, että kansalaisten laajaan osallistumiseen perustuva päätöksenteko on osoittautunut sosiaalisesti tehokkaammaksi kuin perinteinen kunnallishallinto. Kaupungissa on kerta kaikkiaan mukavampi elää. Osallistuva kunnallisdemokratia on levinnyt muihinkin Brasilian kaupunkeihin. (Reclaim the State: Experiments in Popular Democracy)

Uudenlainen vastarinta uusliberaaleja oppeja ja niiden sovelluksia vastaan on leviämässä myös muualla maailmassa. Finanssimarkkinoiden ja kansainvälisten suuryhtiöiden heikennettyä demokraattisia prosesseja kautta 1980- ja 90-lukujen yritetään nyt erilaisilla kansalaisaloitteilla purkaa järjestelmää, jossa miljoonia ihmisiä koskevia päätöksiä on tehty suljettujen ovien takana. Hilary Wainwright kiinnittää huomiota siihen, että suuren rahan edustajat ovat ryhtyneet puhumaan »luottamuksesta» ja »sosiaalisesta vastuusta». Tämä uusi »vastuuntuntoisuus» pitää kuitenkin tarkasti huolen siitä, että rahamaailma ei liiemmin joudu demokraattiseen valvontaan.

Wainwright tarkastelee kirjassaan, miten vanhan järjestelmän uskottavuuden heikentymistä voidaan käyttää uusien demokraattisten käytäntöjen hahmottamiseen, niin paikallisessa kuin kansainvälisessä politiikassa. Kun vanhat instituutiot osoittautuvat epäonnistuneiksi, ihmiset alkavat keksiä uusia. Wainwright kirjoittaa, että uusien organisaatioiden kokeileminen yrityksen ja erehdyksen kautta on olennainen osa sosiaalista edistystä.

Wainwright korostaa yksityisen aloitteellisuuden ja luovuuden merkitystä sosiaalisen yhteistyön kehittämisessä. Tiukat hierarkiat tukahduttavat tällaista aloitteellisuutta. Edustuksellisen demokratian ongelma on nimenomaan hierarkkinen ajattelu, jonka mukaan demokratiaa prosessissa edustaa ainoastaan vaaleilla valittujen edustajen toiminta. Parlamentaarisessa demokratiassa vaaleilla valitut edustajat päättävät politiikasta. Sitten asiantuntijat käyvät läpi yksityiskohdat ja valvovat päätösten täytäntöönpanoa. Tällaista asiantuntijakäytäntöä pidetään poliittisesti neutraalina. Oletetaan, että se on irrallaan muualla yhteiskunnassa esiintyvistä konflikteista ja etunäkökohdista.

Kirjoittaja on sitä mieltä, että 1960-luvun loppupuolella hahmotellut demokraattiset yhteiskunnalliset liikkeet ovat edelleen relevantteja. Niistä löytyy yhä vaihtoehtoja uusliberaaleihin oppeihin perustuvalle ajattelulle. Ne auttavat löytämään keinoja julkisen elämän demokratisoimiselle sen sijaan, että palveluja jatkuvasti yksityistetään.

Kierrettyään monissa maissa ja sitten eri puolilla Britanniaa tutkimassa uusia demokraattisia käytäntöjä Wainwright löysi lukemattomia esimerkkejä siitä, miten hierarkkinen puolue-elämä ja yhtä porrastettu kunnallinen demokratia lannistavat ihmisiä passiivisuuteen. Kun poikkeukselliset konfliktit saavat ihmiset aktiivisiksi, he löytävät helposti ruohonjuuritason toimintamuotoja. Passiivisuus muuttuu nopeasti luovaksi kollektiiviseksi toiminnaksi. Ihmiset löytävät itsestään yllättäviäkin ominaisuuksia.

Porto Alegren ja muiden brasilialaisten kaupunkien osallistuvan demokratian kokeilut eivät Wainwrightin mukaan koske vain päätöksenteon rakenteita vaan vahvistavat kulttuuria, jossa ihmisten itseluottamus kasvaa ja mukanaolemisen kokemus synnyttää voimakkaita keskinäisen solidaarisuuden tunteita. Kunnanhallitukset ovat osoittaneet runsaasti varoja kansan opetukseen, koska vaaleilla valittuja edustajia pidetään vain yhtenä osana demokratiaa. Kaikilla ihmisillä on oikeus ja kyky osallistua monin tavoin hallinnolliseen elämään. Osallistuva päätöksenteko on osoittautunut sosiaalisesti tehokkaaksi tavaksi hallita asioita. Demokraattisemmat kaupungit ovat myös jokapäiväisen elämän kannalta miellyttäviä asuinpaikkoja.

Ihmisten asenteet ovat kaikkialla muuttumassa kriittisempään suuntaan. Asennemuutokset yhdistyvät eri puolilla maailmaa levinneeseen liikkeeseen, jonka tavoitteena on tuotannon palauttaminen palvelemaan paikallista kulutusta

... jotta Manchesterin asukkaat eivät olisi riippuvaisia Chilestä tuoduista vihanneksista, jotta Kalkutan slummien asukkaat eivät olisi pakotettuja käyttämään amerikkalaisten ylikansallisten yhtiöiden salaisella reseptillä valmistamaa saippuaa, jotta Thaimaan pelloilla kasvavien viljalajien geneettinen rakenne ei olisi Tokiossa tai Frankfurtissa päämajaansa pitävien yhtiöiden omaisuutta kaikki nämä liikkeet muodostavat osan yhteistä projektia... (Trevor Blackwell & Jeremy Seabrook: The Politics of Hope)

Monet ihmiset ovat alkaneet aktiivisesti vastustaa investointipolitiikkaa, joka ei ota lainkaan huomioon paikallisia olosuhteita ja tarpeita. Englantilainen tutkija Guy Dauncey on pohtinut paikallisen talousjärjestelmän kehittämistä. Dauncey puhuu laajalle levinneestä myytistä, jonka mukaan taloudellisiin ongelmiimme kykenevät löytämään vastauksen ainoastaan kaukaisissa kaupungeissa toimivat ihmiset, jotka puhuvat talouspolitiikasta muille hämäriksi jäävin käsittein.

Olen nähnyt, miten paikallinen talous, ellei siihen sisälly laajaa valikoimaa paikallisessa omistuksessa ja valvonnassa olevia yrityksiä, on kansainvälisten kauppatuulten armoilla. Ne voivat tuhota yhden tuotteen varaan kasvaneen paikallisen talouden yhdessä yössä. Olen nähnyt, miten paikallinen talous on Tokiossa tai New Yorkissa olevien päätöksentekijöiden armoilla. Nämä voivat sulkea paikallisen tuotantolaitoksen tietämättä edes, missä se sijaitsee. Voimattomuuden tunne on murskaava. Työttömyys voi kolminkertaistua yhdessä ainoassa päivässä. (...) Toisaalta olen nähnyt innostuksen kasvavan paikallisten asukkaiden sydämissä heidän alettuaan ymmärtää, että he voivat ottaa tapahtumien kulun omaan hallintaansa ja vaikuttaa kouriintuntuvalla tavalla paikkakuntansa asioihin. Olen pannut jännittyneenä merkille, miten monet uuden järjestelmän myötä syntyneet aloitteet ylittävät soveltuvuudessaan kansalliset rajat. Ne ovat yhtä päteviä englantilaisessa pikkukaupungissa kuin ecuadorilaisessa kylässä.

Mitä ihmiset siis tekevät?

Ihmiset havahtuvat huomaamaan, että he voivat perustaa elimen, jonka avulla paikalliset asukkaat voivat muodostaa osuuskuntia, tai he voivat ryhtyä alueelliseen energiapoliittiseen kampanjaan vähentääkseen sen rahan ja työn määrää, jonka paikkakunta vuosittain menettää ostamalla muualta kallista polttoainetta. Kun he tämän kaiken huomaavat, heidät valtaa innostus aivan kuten käsivarrestaan halvaantuneen ihmisen, joka huomaa kykenevänsä käyttämään kahta sormea. (A new local economic order, Paul Ekinsin toimittamassa teoksessa The Living Economy: A New Economics in the Making)

Paikallisten aloitteiden merkitys näkyy myös ympäristöpolitiikassa. Hallitusten ollessa kykenemättömiä pakottamaan teollisuutta nopeampiin reformeihin ihmiset luovat monin paikoin omaa ympäristöpolitiikkaa. Monissa Englannin kaupungeissa ja kylissä on pantu alulle kansalaisprojekteja, joilla valmistaudutaan irtautumaan öljyyn perustuvasta taloudesta. Ihmiset suunnittelevat, miten omavaraisuutta lisätään ja miten valmistaudutaan öljyn saatavuuden vähenemiseen.

Taas on ollut havaittavissa, minkälainen ehtymätön luonnonvara ihmisenergia on. Näiden ns. siirtymäkaupunkien projektit ovat heti osoittaneet vääriksi väitteet, etteivät ihmiset viitsi käydä kokouksissa, osallistua toimintaan ja kantaa henkilökohtaista vastuuta tekemisistään. Totnesin kaupungissa on katseltu suurin joukoin filmejä, kuunneltu luentoja ja osallistuttu erilaisiin projekteihin. Yksi niistä on oman valuutan, »Totnesin punnan», käyttöönotto. Rahaa voidaan käyttää vain paikallisissa kaupoissa. Toinen projekti ovat olleet öljyn käyttöä koskevat työpajat. Niissä on keskusteltu paikallisten yritysten kanssa tavoista, joilla ne voivat vähentää riippuvuuttaan öljystä. Asukkaat ovat myös alkaneet hioa unohtuneita taitoja kuten hedelmien ja vihannesten viljelyä, leipomista ja sukkien parsimista.

Projekteja kuvannut toimittaja Julie Ferry sanoo, että jos tämä kaikki kuulostaa 1940 -luvulta, se johtuu siitä, että sieltä inspiraatio tuleekin. Siirtymäkaupungit saavat monet ajatuksensa toisen maailmansodan vuosilta, jolloin Britannia kärsi pitkiä kausia polttoainepulasta. Siihen aikaan ihmiset olivat kuitenkin enemmän omavaraisia. Oli hyviä paikallisia ruuanjakeluverkkoja, käytettiin vähemmän energiaa henkeä kohti, ja ihmisillä oli enemmän käytännön taitoja. Sanalla sanoen, he osasivat tulla paremmin toimeen omine avuineen. (You are now entering an oil-free zone, The Guardian, 19.4. 2007)

Olivatpa yksittäiset liikkeet menestyksellisiä tai epäonnistuneita, viisaita tai huvittavia, yhä useammat ihmiset kaikkialla maailmassa ovat alkaneet reagoida henkilökohtaisen vastuun puuttumiseen taloudellisessa toiminnassa. Heille ei ole samantekevää, mihin rahaa sijoitetaan ja mitä inhimillisiä kärsimyksiä ja sosiaalisia kustannuksia yhteiskuntien aineellisen vaurauden kasvattamiseen liittyy.

Noam Chomsky lainaa Immanuel Kantin varoitusta, jonka mukaan on torjuttava ajatus, että jotkut ihmiset eivät ole kypsiä demokratialle: »Jos hyväksyy tämän ajatuksen, vapautta ei saavuteta milloinkaan; sillä vapauden luomaan kypsyyteen ei päästä, ellei vapautta ole jo hankittu; on oltava vapaa oppimaan, miten omia voimia voidaan käyttää vapaasti ja hyödyllisesti.» (Government in the Future)

Suomen kansainvälinen vastuu 

Maailmassa on siis runsaasti merkkejä uudenlaisen, kriittisemmän ajattelun leviämisestä. Eri puolilla maailmaa ilmenee halua irtautua Yhdysvaltojen johtamasta kansainvälisestä järjstelmästä, jossa Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto tahdittavat päätöksentekoa. Suomalainen länteen rähmällään oleva eliitti kulkee kuitenkin päinvastaiseen suuntaan. Sen tienviitta osoittaa Washingtoniin. Eliitti elää kuvitteellisessa maailmassa. Vaikka Yhdysvallat horjuttaaa maailman oloja, polkee ihmisoikeuksia ja rikkoo kansainvälistä lakia, nämä suomalaisvaikuttajat uskovat Washingtonin olevan demokratian ja ihmisoikeuksien asialla. Nämä ylevät asiat yhdistävät ulkoministeri Ilkka Kanervan mielestä Yhdysvaltoja ja Suomea, kuten hän antoi ymmärtää vieraillessaan Washingtonissa.

Afganistanissa Suomi on pyrkinyt osoittamaan, mihin leiriin se kuuluu. Kerran ulkoministeri Ilkka Kanervalta tiedusteltiin mielipiteitä Suomen roolista Afganistanissa. Koppavasti hän lausui: »Mä olen yrittänyt (...) puhua nimenomaan siitä, että meidän pitää tuntea kansainvälinen vastuumme niin kuin muutkin sivistyneet maat tuntevat täällä Euroopassa (...) johon kuuluu kehitysyhteistyön pitkäjänteisten ohjelmien toteuttaminen siellä, siihen kuuluu siviilikriisihallinnan muodot, vai jätetäänkö se raukka kansa oman onnensa nojaan että siellä saa metelöidä miten tahansa. » (Ylen tv-uutiset klo 20.30, 17.8. 2007)

Entisaikojen siirtomaaherrojen äänensävy paistaa näin yllättäen pienen maan ulkoministerin puhetavassa. Näin käy, kun lähdetään mukaan isojen maiden kuolemanleikkeihin. Suomalaisten poliitikkojen sävy Afganistanista puhuttaessa on enimmäkseen epärealististista. Meillä ei olla juuri tietoisia siitä, että maailman kansojen enemmistö vastusti sotilaallisia toimia Afganistanissa. Yleisesti arveltiin, että Taliban-hallinnon kaatuminen olisi ollut vain ajan kysymys. Yhdysvallat miehitti maan kostaakseen syyskuun 11. päivän iskun, näyttääkseen mahtiaan muulle maailmalle ja valmistautukseen raaka-ainesotien seuraaviin mittelöihin. Washingtonin motiiveista oli sivistyneisyys kaukana.

Sotilaallinen väliintulo vaati kymmenien tuhansien siviilien hengen, ja sittemmin siviiliuhrien määrä on jatkuvasti kasvanut. Yhä useammat afgaanit pitävät vieraiden joukkojen läsnäoloa imperialistisena miehityksenä. Pakistanilais-brittiläinen kommentaattori Tariq Ali kirjoittaa, että Nato ei voi mitenkään voittaa Afganistanissa. Hän sanoo, että lisäjoukkojen lähettäminen vaatisi vain lisää kuolonuhreja. Taistelujen laajentuminen uhkaa naapurimaan Pakistanin vakautta. Benazir Bhutton murhan jälkeen maan olot ovat jo muutenkin käymässä levottomammiksi. Afganistanissa Naton silmittömien pommitusten vaatimat siviiliuhrit ovat lisänneet Talibanin suosiota, ei siksi, että ihmiset riemuitsisivat sen uskonnollisista mielettömyyksistä, vaan siksi, että se vastustaa ulkomaalaisten läsnäoloa maassa. (The Case for Withdrawal from Afghanistan: The Khyber Impasse, CounterPunch, 27.2.2007)

Ilkka Kanerva kirjoittaa: »Suorastaan vastuuttomia ovat ne puheenvuorot, joissa vaaditaan vetäytymistä Afganistanista kokonaan. Taitaa olla niin, että kuvat Kabulin urheilustadionilla toteutetuista viikoittaisista mestauksista näyttävät pyyhkiytyneen monen muistista. » (Itämeren asialla, Turun Sanomat, 24.8.2007) Jyrki Katainen taas on puhunut »hirmuisista seurauksista» etenkin naisille. (Pekka Vuoristo: Katainen otti jyrkästi kantaa Afganistanissa pysymisen puolesta, Helsingin Sanomat, 29.8.2007)

Libanonilais-ranskalainen tutkija Gilbert Achcar toteaa, että tilanne ei Afganistanissa ole miehityksen aikana parantunut juuri lainkaan. Ihmisoikeustilanne on kutakuinkin samanlainen kuin Talibanin hallinnon aikana. Maa on edelleen uskonnollisten taantumuksellisten otteessa. Yhdysvallat on itse asiassa palauttanut valtaan samat sotaherrat, jotka hallitsivat maata epäinhimillisellä tavalla 1990 -luvulla. Useimmilla seuduilla naiset kärsivät edelleen sietämättömästä sorrosta. Achcar muistuttaa myös, että talibanit olivat onnistuneet rajoittamaan unikonviljelyä, miehitysvallan aikana kehitys on sen sijaan kääntynyt entiseen suuntaan. Tutkija pitää ilmeisenä, ettei George W. Bushin hallitus ole ollut kiinnostunut Afganistanin sisäisestä tilanteesta. Kaikki on valtapolitiikkaa. (Noam Chomsky & Gilbert Achcar: Perilous Power)

On siis sinisilmäistä uskoa, että Yhdysvallat on huolissaan afgaanien ihmisoikeuksista. Suomalaiset Nato-mieliset poliitikot elävät unimaailmassa, missä tätä todellisuutta on vaikea hahmottaa. »Eihän Yhdysvaltojen-vastaisuus saa olla syy lopettaa naisten oikeuksien ja ihmisoikeuksien vahvistamista. Tämä olisi myös vastoin YK:n tahtoa», Katainen heitti Helsingin Sanomien mukaan.

Lausahdus kuvastaa monien poliitikkojen huolimatonta asennoitumista maailmanmenoon. Miten naisten oikeuksia vahvistetaan hyökkäämällä maahan ja pommittamalla sitä umpimähkäisesti? YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma joulukuussa 2001 ei sitä paitsi antanut siunausta väkivallan käytölle Afganistanissa. Tyypilliseen tapaansa Yhdysvallat ja Britannia vain tulkitsivat päätöslauselman omalla tavallaan ja tekivät mitä halusivat. Joukkotiedotusvälineet eivät kiinnittäneet asiaan juuri mitään huomiota. (Phyllis Bennis: Before & After: US Foreign Policy and the September 11th Crisis ; Mark Curtis: Web of Deceit)

Ja kun suomalaispoliitikot ja -kommentaattorit ovat nyt niin kiinnostuneita naisten asemasta Afganistanissa, olisi suositeltavaa, että he lukisivat afganistanilaisen naisjärjestön RAWA:n julistuksen vuoden 2007 kansainvälisenä naisten päivänä: »Maailma lähti liikkeelle luvaten 'vapauttaa afgaaninaisen'. Maahamme tunkeuduttiin, mutta afgaaninaisten surut ja hätä eivät ole vähentyneet, vaan itse asiassa sorron ja raakuuden taso on päivä päivältä käynyt yhä pahemmaksi... » (Women's Rights is Human Rights, ZNet, 16.3. 2007) Joulukuussa 2007 RAWA totesi maan ihmisten hädän vain lisääntyneen. Pahimpina ihmisoikeuksien rikkojina järjestö pitää Yhdysvaltoja ja sen paikallisia liittolaisia. rawa sanoi Yhdysvaltojen haluavan jatkaa sotilaallista läsnäoloaan maassa, koska sillä on alueella taloudellisia, poliittisia ja strategisia intressejä. (US and Her Fundamentalist Stooges are the Main Human Rights Violators in Afghanistan, ZNet, 12. 12.2007)

Puhuttaessa naisten asemasta Afganistanissa on myös hyvä muistaa, että tältä osin maassa tapahtui ennennäkemätöntä kehitystä vuonna 1978 hallinnan aloittaneen »kansantasavallan» aikana. Maan oloja huomattavasti parantanut hallitus ei amerikkalaisten väitteistä huolimatta ollut Neuvostoliiton »nukkehallitus», vaan nautti suurta kansansuosiota. Washington alkoi kuitenkin tukea hallitusta vastaan taistelleita islamistisia taantumuksellisia, joille esimerkiksi naisten vapautus oli hirvittävää vääräuskoisuutta. Sittemmin on tullut yleiseen tietoon, että Yhdysvaltojen hallitus halusi tietoisesti vetää Neuvostoliiton sotilaalliseen väliintuloon. Moskova ryhtyikin sitten kohtalokkaaseen aseelliseen väliintuloonsa vedoten maassa riehuneeseen uskonnolliseen terrorismiin. Näinhän sitten Yhdysvallat puolestaan puolusti omaa väliintuloaan marraskuussa 2001. (John Pilger: The New Rulers of the World ; Jean Bricmont: Humanitarian Imperialism)

Noam Chomsky muistuttaa edellä mainitussa teoksessa, ettei Yhdysvallat organisoinut islamistisia mujahidin-taistelijoita 1980-luvulla vapauttamaan Afganistania. Washingtonin motiivit olivat puhtaasti itsekkäitä. Tämä vahingoitti maata valtavasti. Chomsky sanoo, ettei Afganistanissa saisi olla amerikkalaisia joukkoja lainkaan. Yksi mahdollisuus olisi hänen mielestään antaa kriisinhallinta yk :n yleiskokouksen valvonnassa oleville rauhanturvajoukoille; turvallisuusneuvosto on liiaksi suurvaltojen talutusnuorassa.

Suomen roolista Afganistanissa on vaikea käydä asiallista väittelyä, kun poliitikot heittävät kommentteja, joiden vaikuttimet tuntuvat viime kädessä poliittisilta. Samassa puheessa, missä Katainen esitti näkemyksiään Afganistanista, hän luonnehti Natoa »meidän kanssa samanmieliseksi joukoksi», jonka kanssa on oltava »mahdollisimman tiiviissä yhteistyössä».

Näin Suomea taas kangetaan rintamaan, jota maailman väestön enemmistö pitää uhkana, ei turvana. Voi olla, että poliitikot ovat todella huolissaan afgaanien ihmisoikeustilanteesta, mutta heidän tietonsa Afganistanin todellisesta tilanteesta ovat puutteellisia. Kansalaisilla on oikeus edellyttää heiltä ja heidän avustajiltaan parempaa perehtymistä maailman todellisuuteen.

Suomalainen Nato-mielinen eliitti siis profiloi uutterasti maatamme Yhdysvaltojen johtaman rintaman auliiksi jäseneksi. Luultavasti suomalaisten enemmistö pitäisi luonnollisempana liittoutumattomuutta. Siinä asemassa maamme voisi olla suurvalloista riippumaton välittäjä ja uskottava yhteistyökumppani siellä, missä suuntaudutaan tulevaisuuteen demokraattisia menetelmiä käyttäen, oli sitten kyse poliittisesta tai taloudellisesta kehityksestä. Euroopan unionissa tulisi etsiä yhteistyökumppaneita, jotka eivät näe maailman tulevaisuutta militaristisin silmin. Suomen tulisi eu :ssa ajaa linjaa, joka uskaltaa sanoutua jyrkästi irti Washingtonin seikkailupolitiikasta.

Suomen Nato-mieliset vaikuttajat luonnehtivat Yhdysvaltoja maamme ja muun maailman turvallisuuden takaajaksi, vaikka mielipidetiedustelujen mukaan maailman väestön enemmistö pitää Yhdysvaltoja uhkana maailmanrauhalle. Jopa Yhdysvaltojen entinen puolustusministeri Robert McNamara on varoittanut, että nykyisellä menolla Yhdysvallat saattaa provosoida ydinsodan. McNamara luonnehtii Yhdysvaltojen tämänhetkistä ydinasepolitiikkaa »moraalittomaksi, laittomaksi, sotilaallisesti turhaksi ja äärettömän vaaralliseksi». Hän pitää vahingossa puhkeavan ydinsodan vaaraa sietämättömän korkeana. (Apocalypse Soon, Foreign Policy, May-June 2005)

Sen sijaan, että kavahtaisivat Yhdysvaltojen otteita, länsimieliset suomalaisvaikuttajat ennustelevat kriisejä ja uhkia Venäjän suunnalta. Kun kriisejä ei nyt ole näkyvissä, on kuin niitä yritettäisiin manata esiin. Mitä järkeä on pitää Yhdysvaltoja turvallisuuden takaajana, kun Washington jatkuvasti lisää kansainvälistä jännitystä? Washington on esimerkiksi rikkonut aiemmat lupauksensa, ettei Natoa laajenneta »tuumaakaan itään». Natoa alettiin työntää yhä lähemmäksi Venäjän rajoja samanaikaisesti, kun amerikkalaisia tukikohtia perustettiin Venäjän lähialueille. Yhdysvallat on myös lisännyt jännitystä Euroopassa uusilla ohjussuunnitelmillaan. Myöskään Yhdysvaltojen ilmoitusta uusien ydinaseiden kehittämisestä ei maailmalla otettu riemulla vastaan. Ohjelmaa pidetään uutena osoituksena Washingtonin pyrkimyksestä ehdottomaan sotilaalliseen ylivoimaan. Venäläiset upseerit ovat jo ilmaisseet kantansa, että Yhdysvallat provosoi tahallaan vastakkainoloa Venäjän kanssa.

Tietysti Venäjä vastaa näihin haasteisiin omalla vastenmielisellä sapelinkalistelullaan, mutta mitä muuta voidaan odottaa, suurvallat ovat suurvaltoja. (Tosin Venäjän sotilasmenot ovat vain kymmenesosa Yhdysvaltojen vastaavista menoista.) Joka tapauksessa Yhdysvaltoihin nojaaminen turvallisuuskysymyksissä sysäisi Suomen osaksi suurvaltojen sotilaallisia laskelmia, joilla ei ole mitään tekemistä maamme todellisen turvallisuuden kanssa.

Globalisoituneessa maailmassa Suomen tulisi etsiä demokraattisia yhteistyökumppaneita. Miksi heittäytyä ehdoin tahdoin mukaan alamäessä olevan imperialistisen vallan kouristuksenomaisiin yrityksiin hallita koko maailmaa? Yhdysvaltojen otteet ns. terrorismin vastaisessa sodassa itse asiassa provosoivat terrorismia. Lisäksi on osoitettavissa, että Yhdysvallat on aiemmin tukenut johdonmukaisesti fundamentalistisia islamilaisia ryhmiä tukahduttaakseen nousemassa olleen maallisen nationalismin.

Jos maailma selviää tästä kaikesta mielettömyydestä tuhoutumatta, Suomella voisi olla uskottava rooli toisennäköisessä maailmassa, edellyttäen että maamme hallituksilla on riittävästi viisautta pitää yllä etäisyyttä suurvaltojen etuihin. Olemme pieni maa suuren maan naapurissa. Heittäytyminen toisen suurvallan syliin on mielettömyyttä.

Suomalaista päätöksentekoa auttaisi, jos ymmärrettäisiin ns. sivistyneen maailman tuhoisa politiikka köyhiä maita kohtaan. Epäoikeudenmukaisen kauppapolitiikan lisäksi läntiset suurvallat ovat systemaattisesti turvautuneet väkivaltaan ajaessaan etujaan kolmannessa maailmassa. Näitä maita johtavat eliitit ovat kuitenkin onnistuneet aika hyvin todistellessaan, että ne tarkoittavat koko maailman hyvää, vaikka otteet vaatisivat hirvittäviä määriä ihmisuhreja. Valitettavasti joukkotiedotusvälineet ovat auliisti auttaneet tämän propagandan onnistumista.

Kuinka moni vauraissa maissa asuva ihminen tietää, että läntiset sotilaalliset väliintulot vuosina 19451990 vaativat 1215 miljoonaa kuolonuhria? Lisäksi satoja miljoonia ihmisiä kuoli sen seurauksena, että köyhien maiden talouksia tuhottiin ja niiltä vietiin mahdollisuus huolehtia kansalaistensa hyvinvoinnista. Tätä hirveätä historiaa tutkinut J.W. Smith sanoo, ettei mikään yhteiskunta suvaitsisi tällaista väkivaltaa, jos ihmiset ymmärtäisivät oman vastuunsa. (J.W. Smith: Economic Democracy: The Political Struggle of the 21st Century, lainaus Nafeez Mosaddeq Ahmedin artikkelissa The Hidden Holocaust Our Civilizational Crisis, Part 2 : Exporting Democracy, Media Monitors Network, 9.12.2007)

 

Muut luvut:

Lue arvioita kirjasta

 

[home] [archive] [focus]

Site Meter