5.1.2014 **** Etusivulle
Tämä on luku kirjastani Tienviittoja tulevaisuuteen (Like 2008)
Tapani Lausti
News from Nowhere -tarinan Hammond kertoo vuoden 1952 vallankumouksen aikaisten sanomalehtien olleen kuten aina ennenkin hallitsevan luokan käsissä. Vallankumousta edeltäneiden levottomuuksien aikana lehdet kiihottivat hallitusta repressiivisiin toimiin. Monet päätoimittajat olivat mukana valtuuskunnassa, joka kävi vaatimassa hallitukselta ratkaisevia iskuja liikehtivien työläisten lannistamiseksi. Seuraavana päivänä hallitus julisti Lontooseen poikkeustilan.
Todellisessa maailmassa joukkotiedotusvälineiden kehitys on ollut vivahteikkaampaa. Kaupallisen ja muun harvainvallan edustajat ovat kuitenkin aina pyrkineet saamaan yliotteen mielipiteisiin vetoavasta tiedotuksesta.
Kansalaisaktiivisuuteen perustuvan demokratian puutteessa joukkotiedotusvälineillä on eräänlainen korvikerooli. Median kautta monet ihmiset kokevat jäsenyytensä yhteiskunnassa ja usein osallistuvat sitä kautta julkiseen keskusteluun. Huomattava osa joukkotiedotusvälineistä omaa kuitenkin liikevoittoa tavoittelevan yhtiömuodon, mikä asettaa kaupallisia rajoja ilmaisunvapaudelle. Vaihtoehtoiset ajatukset leimataan epärealistisiksi tai niiden kannattajia luonnehditaan ylenkatseellisesti idealisteiksi. Vallitsevat olot normalisoidaan näennäisesti asiallisella tiedonjaolla, jonka propagandistisuus kätkeytyy näkyvistä. Kapitalismia tukeva poliittinen ideologia eri muodoissaan on enemmän tai vähemmän virallinen totuus. Tämä rajoittaa kansalaisten mahdollisuutta saada asiallista tietoa.
Joukkotiedotusvälineiden objektiivisuuden käsite on näissä oloissa ongelmallinen. Brittiläiset mediatutkijat David Edwards ja David Cromwell toteavat, että käsite ilmaantui tiedonvälitykseen vasta noin sata vuotta sitten: »Sanomalehtien puolueellisuutta ei pidetty suurena ongelmana niin kauan kuin yleisö saattoi vapaasti valita omansa suuresta mielipidekirjosta. (...) Tasapuolisuutta tarjosi (...) hyvin menestyvä työväenluokan lehdistö. Viime vuosisadan alussa lehdistön teollistuminen ja tähän liittynyt lehtien tuottamisen kalleus merkitsi sitä, että mainostajien tukemat vauraat yksityiset teollisuuspohatat saivat hallitsevan otteen joukkotiedotusvälineistä.» (David Edwards & David Cromwell: Balance in the service of falsehood, The Guardian, 15.12.2004 )
Radikaalin lehdistön jouduttua tappiolle kilvassa suuren rahan talutusnuorassa olleiden lehtien kanssa oli tärkeää luoda mielikuvaa ammattimaisesta objektiivisesta journalismista. Kaupallisen median kaventaessa sallittua melipidekirjoa lukijat oli saatava luottamaan päätoimittajien ja rivitoimittajien ammattitaitoon ja riippumattomuuteen.
Myös Yhdysvalloissa oli 1800-luvun puolivälissä riippumatonta työväenlehdistöä. Se vastasi levikiltään hyvinkin kapitalistista lehdistöä. Erilaisia intressipiirejä edustavia lehtiä oli satoja. Niitä oli työväenluokalle, etnisille ryhmille ja kaikenlaisille yhdyskunnille. Lukijat olivat aktiivisia vaikuttajia. Vielä 1950 -luvulla Yhdysvalloissa oli arviolta 800 työväenlehteä, joilla saattoi olla 30 miljoonaa lukijaa viikossa. Lehdet suhtautuivat kriittisesti yhtiövaltaan ja luonnehtivat yhtiöiden omistuksessa olleita lehtiä sielunsa myyneiksi propagandisteiksi, jotka tyrkyttivät suuren rahan maailmankuvaa.
Englannissa oli työväenhenkisiä tabloideja vielä 1960-luvulla. Suurin niistä oli The Daily Herald, joka romahti mainosten ja pääoman puutteeseen.
Nyt media on uuden kuohunnan tilassa. Jotakin uutta on ilmassa. Internet on herättänyt henkiin vanhan haaveen ihmisten keskinäisestä tiedonvälityksestä, johon kaikki voivat osallistua. Kukaan ei voisi puuttua taloudellisen tai poliittisen vallan avulla tiedonkulkuun. Mitään mielipiteitä ei kyettäisi sensuroimaan.
Tarkastellessaan median kehityksen ja sananvapauden historiaa Ranskan vallankumouksesta internet-kauteen brittiläinen mediatutkija Richard Barbrook muistuttaa, että absoluuttisen monarkian kukistuttua Ranskan vallankumouksessa yksilöt saattoivat painaa omia sanomalehtiään ja kirjoja ilman valtion sensuuria. (Media Freedom: The Contradictions of Communications in the Age of Modernity) Tähän kykenivät kuitenkin vain harvat Pariisissa asuvat journalistit ja kirjanpainajat. Kehitys johtikin väistämättä siihen, että sanomalehtien julkaisemisesta tuli yksi teollisen tuotannon muoto. Kansalaiset kykenivät vaikuttamaan lehtien sisältöön vain vaaleilla valittujen edustajiensa välityksellä tai päättämällä, mitä lehtiä ostaa.
Kansalaisaktiivisuuteen perustuvan viestinnän vaikeus on rinnastettavissa edustuksellisen demokratian rajoituksiin. Moderneissa yhteiskunnissa on ollut vaikea kehittää pidemmälle meneviä kansalaisdemokratian muotoja kuin tuntemamme edustuksellinen eli parlamentaarinen demokratia. Tiedonvälityksen kahlitseminen on sekin johtunut osittain vallanpitäjien haluttomuudesta luopua tuntemiemme poliittis-taloudellisten järjestelmien harvainvaltaisesta luonteesta. Osittain esteenä ovat olleet tiedotusvälineiden yksityisomistus ja yleisön osallistumista edesauttavan teknologian puuttuminen.
Sähköisen viestinnän kehittyminen muutti asetelmaa. Uusoikeiston nousu 1980-luvulla sai myös ns. uusliberaaleihin oppeihin uskoneet ajattelijat kiinnostumaan kansalaisten vapaasta, sähköisestä foorumista. Tässä kaupallisessa osallistumisen mallissa kansalaiset kertoisivat sähköisillä markkinoilla omista tuotteistaan. Tämä malli tukehtui kuitenkin suurten mediayritysten otteeseen. Kansainvälinen kilpailu loi kansainvälisiä mediajättejä, joille kansalaiset ovat pelkkiä kuluttajia.
Barbrook uskoo, että tämä säännellyn joukkotiedottamisen mallikin jää kuitenkin joskus historiaan. Yhteiskunnat muuttuvat alati politiikaltaan, taloudeltaan ja teknologialtaan. Tulevaisuudessa pyritään todennäköisesti jälleen ratkaisemaan uusin keinoin ristiriitaa kansalaisten ilmaisunvapauden ja muiden mielipiteille alistumisen välillä. Barbrook uskoo, että uusissa olosuhteissa joudutaan taas kysymään, jääkö joukkotiedotusvälineiden vapaus harvojen yksilöiden etuoikeudeksi vai koko ihmiskunnan oikeudeksi.
Internet voi vielä tukehtua kaupallisuuteen tai hermostuvien vallanpitäjien kurinpalautukseen. Historiallisesti mielenkiintoinen internet on kuitenkin juuri siksi, että se on herättänyt henkiin kaikesta kontrollista vapaan tiedonvälityksen.
Media ja kontrolloimaton vallankäyttö
Toisenlaisista lähtökohdista viestinnän tulevaisuuden kehitystä on tarkastellut australialaissyntyinen, lontoolaisen Westminsterin yliopiston professori John Keane (The Media and Democracy). Julkisen palvelun joukkotiedotus on viime vuosina joutunut monissa maissa puolustusasemiin uusliberaalien viestintäteorioiden vallattua alaa. Australialaissyntyinen mediamiljönääri Rupert Murdoch ennustaa aikakautta, jossa »vapaan valinnan oikeus astuu sääntelyn ja tarjonnan niukkuuden tilalle». Murdoch sanoo markkinavoimien vapauttavan lehdistön, radion ja television valtion holhouksesta.
Keane pitää yhtenä syynä näiden teorioiden suosioon julkisen palvelun viestinnän vanhentuneita olettamuksia. Korostaessaan »laatua», »tasapainoa» ja »yleistä hyväksyttävyyttä» julkisen palvelun filosofia vahvistaa mielikuvaa vastaanottavan yleisön holhoamisesta. Tämän konservatiivisuuden rinnalla markkinaliberalismi vaikuttaa vapaudenhenkiseltä luvatessaan vapautta valtion valvonnasta, yksilöllistä valinnanvapautta ja laatua moninaisuuden avulla.
Keane pitää markkinaliberalismin lupaamia vapauksia kuitenkin näennäisinä. Vapaat viestintämarkkinat tarjoavat suurempia vapauksia sijoittajille kuin kansalaisille. Omistuksen keskittyminen rajoittaa yksilöiden valinnan vapautta. Mielipiteiden kaupallinen julkaiseminen päästää julki vain kaupallisesti kestävät vaihtoehdot. Markkinoiden vapaus luo oman sensuurijärjestelmänsä.
Uusliberaalien vapaudenhenkisyyden uskottavuudelta vie pohjaa myös kykenemättömyys nähdä aikamme demokratioissa piilevää sensuurimielialaa. Markkinavoimien kannattajat hyväksyvät yleensä mielihyvin kansallisen turvallisuuden nimissä toimeenpannut sananvapauden loukkaukset. Heitä ei liiemmin näytä huolestuttavan poliittisen sensuurin lisääntyminen. Keane varoittaa, että aikamme demokratioihin on levinnyt vaarallinen määrä kontrolloimatonta vallankäyttöä.
Keane pitää huolestuttavana, että juuri kukaan ei pohdi demokraattisten ihanteiden ja instituutioiden suhdetta aikamme joukkotiedotukseen. Keane on muissa teoksissaan kehitellyt kansalaisyhteiskunnan teoriaa. Joukkotiedotus on tässä tärkeässä osassa, koska se on valtiosta riippumattoman kansalaisyhteiskunnan keskeisiä keinoja vallankäytön valvomisessa.
Keanen hahmottama, radikaalisti uusi joukkoviestinnän julkisen palvelun malli loitontuisi holhoavista asenteista ja ottaisi huomioon uuden teknologian tarjoamat mahdollisuudet demokraattisesti hajakeskitettyyn viestintään. Se tekisi mahdolliseksi elämäntapojen, makujen ja mielipiteiden aidon moninaisuuden. Tavoitteena tulisi olla moniarvoinen yhteiskunta, jossa määrääjänä eivät olisi sen enempää epädemokraattiset valtiot kuin epädemokraattiset markkinavoimat.
Sekä valtiovallan että markkinavoimien otetta tulisi heikentää kehittämällä viestintävälineiden moninaisuutta ilmentävää verkkoa. Uuden julkisen palvelun mallin olennainen osa olisivat julkisesti rahoitetut, epäkaupalliset ja lain suojaa nauttivat kansalaisyhteiskunnan viestintäinstituutit. Jotkut niistä perustuisivat vapaaehtoiseen työvoimaan ja olisivat suoraan vastuussa yleisölleen demokraattisten prosessien avulla.
Osuustoiminnallisilla julkaisuilla ja jakeluyhtiöillä, yhteisöllisillä radioasemilla ja muilla epäkaupallisilla joukkoviestinnän välineillä olisi paljon merkitystä moniarvoisen kansalaisyhteiskunnan perustan vahvistamisessa. Joukkoviestintä koettaisiin enemmänkin tiedonvirraksi yleisöjen keskuudessa kuin tuotteina, jotka voidaan omistaa ja joita voidaan valvoa yksityisesti ikään kuin tavaraa.
Suurilta viestintäyhtiöiltä tulisi edellyttää erilaisten ohjelmantuotantoryhmien päästämistä käyttämään niiden fasiliteetteja. Näiden yhtiöiden absoluuttista valtaa tulisi pyrkiä rajoittamaan demokraattisen päätöksenteon kehittämisellä.
Professori John Keane näkee julkisen palvelun mallin olennaisena osana avointa, suvaitsevaa ja vireää yhteiskuntaa, joka suhtautuu epäluuloisesti virallisiin totuuksiin.
Keanen ajatukset muistuttavat kuulun edesmenneen walesilaisen ajattelijan Raymond Williamsin analyysejä. Jo kauan ennen kuin joukkotiedotusvälineiden omistuksen keskittyminen eteni murdochilaiseen vaiheeseensa, Williams vaati tiedonvälityksen demokratisoimista. Kommunikaatio kuuluu koko yhteiskunnalle, hän kirjoitti. Jotta se olisi muodoiltaan ja toiminnaltaan tervettä, yhteiskunnan yksilöiden tulee voida osallistua siihen mahdollisimman suuressa määrin. Koska kommunikaatio on ihmiskunnan kasvun kirjaamista, välitettävän tiedon on oltava mahdollisimman moni-ilmeistä. Jos on totta, että ihmiselämän sisällön luominen on toimintaa, johon kaikki ihmiset osallistuvat, on Williamsin mielestä järkyttävää tavata yhteiskuntia, jotka kulttuurissaan vaientavat kokonaisten kansalaisryhmien arvojen ilmaisun. Williams oli vakaasti sitä mieltä, että sekä yhteiskunnallisen työn että ihmisten keskinäisen tiedonvälityksen organisoiminen yksityisten omistajien ehdoilla merkitsee kansalaisten enemmistön valjastamista palvelemaan vähemmistön päättämiä tavoitteita. (Resources of Hope: Culture, Democracy, Socialism)
Mediatarkkailua
John Keanen teos ilmestyi vuonna 1991 ja Richard Barbrookin teos 1996. Sittemmin internetin käyttö on kasvanut valtavasti. Brittiläinen mediatarkkailuryhmä Media Lens (www.medialens.org) kiinnittääkin huomiota internetin rooliin joukkotiedotuksen potentiaalisena demokratisoijana (David Edwards & David Cromwell: Guardians of Power: The Myth of the Liberal Media).
Internetissä aktivoituneet kansalaiset ovat monasti päihittäneet ammattimedian tutkivassa journalismissa. Ammattitoimittajat ovat myös joutuneet pohtimaan omaa paikkaansa maailman todellisuuden viestijöinä. Media Lensin aloittaessa työnsä valtamedian arvostelijana joitakin vuosia sitten monien päätoimittajien ja muiden journalistien ylenkatse uutta hanketta kohtaan oli pöyristyttävää. He olivat tottuneet pitämään itseään liberaalien arvojen itseoikeutettuina ylläpitäjinä. Kun he joutuivat kiinni tosiasioiden vääristelystä, heidän raivollaan ei ollut rajoja. Heidän oli vaikea myöntää yhtyvänsä paljolti Britannian hallitsevan eliitin maailmankuvaan. Huvittavaa oli, että he kokivat hallituksen kritiikin olevan uutisten »kommentoimista», kun taas hallituksen kehuminen ei sitä ollut.
Sittemmin tilanne on vähän rauhoittunut ja jotkut päätoimittajat ovat olleet valmiita dialogiin Media Lensin kanssa. Rivitoimittajat ovat viestineet, että ulkopuolelta tullut kritiikki on auttanut heidän työtään, kun he ovat olleet tyytymättömiä lehtensä linjaan. Kirjassaan Edwards ja Cromwell toteavat, että näytämme elävän aikaa, jolloin ensimmäisen kerran »kansalaisreportterit» pystyvät vaikuttamaan ns. valtamedian uutisvalintoihin.
Media Lens sanoo pyrkivänsä osoittamaan joukkotiedotusvälineiden yleisöille, miten rajoittunutta heille välitetty tieto on ja miten paljolti se myötäilee vauraiden eliittien maailmankuvaa. Edwards ja Cromwell toivovat, että yleisön tietoisuus poliittisen ja mediavapauden rajoista johtaa joukkotiedotuksen demokraattisempaan organisaatioon. Heidän käyttämänsä internet-esimerkit osoittavat, että valtamedia on menettänyt yksinoikeuden tiedonvälitykseen. Yhä useammat ihmiset panevat merkille uutisvirran yksipuolisuuden ja analyysien propagandistisuuden. He ymmärtävät myös, että silloinkin, kun toimittajat tuntevat olonsa epämukavaksi vallitsevassa toimitusilmapiirissä, heidän mahdollisuuksiaan avartavampaan journalismiin rajoittavat yhtiömuotoisen median piiloaatteelliset lähtökohdat.
Media Lens sanoo lähtevänsä siitä, että totuuden kertomiseen yllyttää myötätunto ihmisten kärsimyksiä kohtaan. Totuudellista raportointia ei synny, jos uutistoiminnan taustalla on arvostetun aseman tai etuoikeuksien tavoitteleminen. Silloin toimittajat elävät maailmassa, jossa teeskennellään demokratian jo saapuneen mahdollisuuksiensa ääripäähän. Meille tarjotaan illuusiota, että elämme jo vapaassa maailmassa. (Gandhi-säätiö myönsi hiljattain Media Lensille Gandhin nimeä kantavan kansainvälisen rauhanpalkinnon.)
Kriittisistä asenteistaan tunnettu - ja monien kollegojenkin inhoama - australialaissyntyinen John Pilger on kiinnittänyt huomiota siihen, että yksikään brittiläinen päivälehti ei arvioinut Edwardsin ja Cromwellin kirjaa Guardians of Power. Pilger kommentoi monien toimittajien ylimielistä asennetta kritiikkiin: »Sanoma on: kuinka uskallatte haastaa meidät tavalla, joka saattaa paljastaa virheemme? Kuinka uskallatte harjoittaa kunnollista journalismia ja korostaa tosiasiapohjaisen raportoinnin tärkeyttä?» (The cyber guardians of honest journalism, New Statesman, 29.11.2007)
Pilger uskoo suuren yleisönkin kuitenkin tulleen kriittisemmäksi ammattitoimittajia kohtaan: »Läntisten demokratioiden ihmiset eivät enää luota lukemaansa, näkemäänsä ja kuulemaansa. Enemmän kuin koskaan he asettavat journalismin kyseenalaiseksi, erityisesti internetin avulla. He kysyvät, miksi suurimmassa osassa uutisista käytetään lähteinä vallankäyttäjiä ja viitekehyksenä heidän etujaan. Miksi niin monet journalistit ovat vallan eivätkä ihmisten asialla?»
Pilger itsekin on valtamedian epäsuosiossa. Angloamerikkalaiset joukkotiedotusvälineet enimmäkseen vaikenivat hänen muutaman vuoden takaisesta kirjastaan The New Rulers of the World. Hänen analyysinsä maailman valtasuhteista eivät sovi kaupallisiin arvoihin sitoutuneen lehdistön maailmankuvaan. Hänen johtopäätöksiään sanotaan mustavalkoisiksi.
Pilgerin esiin vyöryttämää todistusaineistoa on kuitenkin vaikea osoittaa vääräksi. »Sivistyneen maailman» johtajat hurskastelevat ihmisoikeuksilla, mutta eivät epäröi aiheuttaa tuhoa ja kärsimystä siellä missä maapallon rikkaan vähemmistön edut tätä edellyttävät.
Teoksen keskeisiä toteamuksia on, että ihmiskuntaa jaetaan kahteen ryhmään, joista yhdelle annetaan enemmän ihmisarvoa kuin toiselle. Terrorismin newyorkilaiset uhrit ovat sympatiamme arvoisia, mutta surmansa saaneet viattomat ihmiset kolmannnessa maailmassa vain väistämättömiä uhreja. Tässä kahtia jaetussa maailmassa Yhdysvallat on asettunut kansainvälisen lain ulkopuolelle julistaen valmiutta ryhtyä sotilaallisiin toimiin kaikkialla, missä se katsoo turvallisuutensa uhatuksi.
Peräänantamattomalla tavallaan Pilger pakottaa toimittajatkin alinomaa tarkastelemaan arviointiensa syvimpiä vaikuttimia. Etenkin angloamerikkalaisessa maailmassa toimittajat joutuvat usein valitsemaan uralla etenemisen ja totuuden puhumisen välillä, olipa tämä tiedostettua tai ei.
Tasapuolisuus ja todellisuus
Nykyisenkaltaista journalismia puolustettaessa vedotaan mielellään tasapuolisen journalismin perinteeseen. Harvoin pohditaan tämän käsityksen ongelmallisuutta. Tarkastelkaamme asiaa vaikkapa seuraavan esimerkin valossa.
Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin vuonna 2007 Yhdysvaltojen entiselle varapresidentille Al Gorelle. Uutisotsikko olisi saattanut kuulua: »Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin taas sotarikolliselle.» Kysymys kuuluu, sisältäisikö tuollainen otsikko tosiasian vai mielipiteen? Oletettavasti useimmat lukijat pitäisivät sitä mielipiteenä. Joka tapauksessa sen laatija olisi arvatenkin saanut potkut.
Gore sai palkinnon ympäristötyöstään. Mutta rauhanpalkinnon myöntäminen hänelle myös viestii maailmalle, että Nobel-komitea pitää miestä kunniallisena ihmisenä. Tämä on jälleen yksi dramaattinen esimerkki siitä, miten paljon Yhdysvaltojen ulkopolitiikka saa anteeksi kansainväliseltä eliitiltä ja medialta. Merkkejä järkytyksestä löytyi vain internetin toisinajattelevilta sivuilta. Rauhan- ja konfliktintutkija Jan Øberg arvosteli palkinnon myöntämistä Gorelle muistuttaen, miten Bill Clinton ja Al Gore kansainvälistä lakia rikkoen lähettivät pommikoneita tuhoamaan Serbiaa ja Kosovoa, Afganistania ja Sudania. (A Grand Misjudgement: Gore's Peace Prize, CounterPunch, 12.10.2007)
Amerikkalaisen CounterPunchin päätoimittaja Alexander Cockburn piti palkinnon myöntämistä Gorelle yhtä naurettavana kuin jos se olisi myönnetty Göbbelsille vuonna 1938. Cockburn luettelee useita muita esimerkkejä sotaintoilijoista, jotka ovat rauhanpalkinnon saaneet, Henry Kissinger mukaan lukien. (It's As Ridiculous As If They'd Given Goebbels One in 1938, CounterPunch, 13/14.10.2007)
Tällainen suora puhe on kuitenkin vierasta valtamedialle. Joukkotiedotusvälineiden enemmistö suhtautuu kansainvälisen politiikan mielettömyyksiin tyynesti. Yhdysvaltojen kansainväliset rikokset saavat suomalaisessakin mediassa merkillisen vähän kritiikkiä. George W. Bush koetaan näköjään enimmäkseen vain häirikkönä, joka tahraa Irakissa Yhdysvaltojen erinomaista mainetta demokratian ja ihmisoikeuksien airueena. Analyyseistä puuttuu historiallinen tausta, joka osoittaisi Bushin seuraavan pitkäaikaista, kansainvälistä lakia halveksivaa ulkopoliittista linjaa, vaikka hän onkin mennyt monissa asioissa uusiin äärimmäisyyksiin.
Monet toimittajat ovat kuitenkin sokeita Yhdysvaltojen rikoksille, ehkä poliittisista sympatioista johtuen. Jotkut toimittajat saattavat pelätä tulevansa leimatuiksi »mielipidejournalisteiksi». On kuitenkin epäselvää, mitä mielipidejournalismilla tarkoitetaan. Ehkä vähimmäisvaatimus on, etteivät toimittajan omat näkemykset saa näkyä työn jäljessä. Vain kolumnistit saavat tuoda esiin mielipiteitään. On tuossa hiven järkeäkin, mutta neutraali uutiskieli on ongelmallinen asia. On oltava tarkkana, minkälaisia mielikuvia näennäisesti neutraalit virkkeet synnyttävät. Jos esimerkiksi Bushin sanotaan »auttavan» Lähi-idän »rauhanprosessia», katoaa näkyvistä se tosiasia, että Yhdysvallat on yhdessä Israelin kanssa sabotoinut rauhan mahdollisuuksia vuosikymmenten ajan.
Tasapuolisuutta on kuvattu myös niin, ettei toimittaja saa ryhtyä minkään asian ajajaksi. Jos siis analyysini viittaa vaikkapa siihen, että Yhdysvaltojen ulkopolitiikka on rikollista (ja politiikan rikollisuuden osoittaminen on mahdollista, koska meillä on YK:n peruskirjaan nojaavaa säännöstöä), on tämän katsannon mukaan ilmeistä, että olen lähtenyt ajamaan jotakin asiaa. Kenties työni ilmentää »amerikkalaisvastaisuutta» - huvittava ilmaisu, kun ajattelee, että useimmat arvostamistani kommentaattoreista ovat amerikkalaisia. Tasapuolisuuden sääntö näyttäisi edellyttävän suurta varovaisuutta ilmiselvien valheiden paljastamisessa, varsinkin jos valheiden takana on paljon valtaa. Kansainvälisestä oikeudesta ei ole toisin sanoen tässä katsannossa apua. Totuudellisuus ja valheellisuus eivät ole keskeisiä kriteereitä. Toimittajan ei tule väsyttää päätään kysymyksellä, mikä on uskottavaa ja mikä ei. Näin tulkittuna journalistisen tasapuolisuuden käsite on samaa kuin kritiikittömyys.
Lähestykäämme kysymystä hieman toisella tavalla. Yhdysvalloissakin on kiinnitetty huomiota siihen, että Bush tuntuu elävän omaa »todellisuuttaan». Miten tähän on tultu? Osittain siksi, että Yhdysvaltojen media ei ole vuosikymmenten kuluessa uskaltanut, osannut tai halunnut kiinnittää huomiota siihen tapaan, jolla maan ulkopolitiikan päätöksentekijät ovat jatkuvasti muokanneet omaa todellisuuttaan. Median myötäilevän roolin seurauksia on esimerkiksi se, että vasta syyskuun 11. päivän iskut havahduttivat monet amerikkalaiset kysymään, miksi maailmasta löytyy niin paljon kielteisyyttä Yhdysvaltojen politiikkaa kohtaan. Mitä heidän edustajansa ovat oikein puuhanneet maailmalla? he kysyivät. Media ei ollut antanut asiasta selvää kuvaa. Amerikkalaisilla oli taipumus uskoa johtajiensa olleen maailmalla demokratian asialla.
Nobel-luennossaan brittiläinen näytelmäkirjailija Harold Pinter totesikin, että Yhdysvaltojen ulkopolitiikan rikokset on kätketty näkyvistä: »Yhdysvaltojen rikokset ovat olleet järjestelmällisiä, jatkuvia, raakoja, armottomia, mutta hyvin harvat ihmiset ovat itse asiassa puhuneet niistä. On myönnettävä, että Amerikka on tässä onnistunut. Se on harjoittanut kaikkialla maailmassa vallan kliinistä manipulointia teeskennellen ajavansa koko maailman parasta. Tämä on loistava, jopa nokkela, ja erittäin onnistunut hypnoottinen akti.»
Yksi tapa hyökätä totuudellisuuteen pyrkivää journalismia vastaan on sanoa, että sen johtopäätökset vaikuttavat vasemmistolaisilta tai terrorismin hyväksymiseen kallistuvalta. Brittiläisen The Independent -lehden Lähi-idän kirjeenvaihtaja Robert Fisk sai kokea tämän uskallettuaan kysyä syyskuun 11. päivän jälkeen: »Miksi?» Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikan kriittinen tarkastelu osoittautui niin vaaralliseksi, että Washingtonin eliitti näki paljon vaivaa leimatakseen kysyjät ensin terrorismin ymmärtäjiksi ja pian sen jälkeen terrorismin kannattajiksi. Fisk sai osakseen paljon aggressiivista parjausta.
Monet kriittiset journalistit ovat sitä mieltä, että hallitusten valehtelu ja historian vääristely ovat menneet niin pitkälle, että tavanomainen tasapuolinen (tai sellaiseksi kuviteltu) journalismi ei saa asiasta juuri minkäänlaista otetta. Fisk onkin artikkeleissaan avoimesti arvostellut Tony Blairin vastuuttomuutta, valheellisuutta ja historiallista tietämättömyyttä. Bushin ja Blairin otteet ovat aiheuttaneet niin hirvittäviä inhimillisiä kärsimyksiä, että »neutraali» journalismi ei auta ihmisiä ymmärtämään, miten syvälle Washingtonin ja Lontoon vallanpitäjät ovat vajonneet valheellisuudessaan ja kyynisyydessään. (Ks. esim. Stephen Zunes ja Erik Leaver: Annotate This. President Bush's Sept 13 Speech to the Nation on Iraq, Foreign Policy in Focus, 14.9.2007)
Suomalaisessa mediassa on kuitenkin harrastettu jonkinlaista Blairin henkilöpalvontaa. Häntä on luonnehdittu »yhdeksi Britannian merkittävistä pääministereistä» ja »yhdeksi Britannian suurista poliittisista johtajista». Tällaiset näkemykset perustuvat kesyn brittimedian analyyseihin. Vakavampien analyysien valossa Blair liittyy historiallisessa katsannossa aikakautemme opportunistisimpien, itsekeskeisimpien ja vaarallisimpien poliitikkojen suureen joukkoon. Tultuaan valtaan Blair petti käytännöllisesti katsoen kaikki vaalilupauksensa. Äänestäjät olivat luulleet häntä vasemmistolaiseksi ja tyrmistyivät sittemmin ymmärrettyään, että he olivat valinneet pääministeriksi suurta rahaa liehittelevän opportunistin. Julkisia palveluja alettiin kaupallistaa, työmarkkinoille vaadittiin yhä enemmän »joustavuutta». Epätasa-arvoisuus syveni. Yleinen ahdistus lisääntyi. Suuri osa työväenpuolueen jäsenistä oli tyytymätön »Uuden Labourin» linjaan. Jäsenmaksujen putoaminen ajoi puolueen hankkimaan rahoitusta kyseenalaisin ellei peräti laittomin keinoin.
Kansalaisten tyrmistystä lisäsivät ne valheet, joilla Blair vei britit mukaan Irakin miehittämiseen. Täysin moraalittomana ihmisenä hän ei ole menettänyt yöuniaan Irakin helvetin takia, helvetin, johon hän osaltaan auttoi tuota onnetonta maata syöksymään. Blairin valtakautta käsitelleessä televisio-ohjelmassa entinen pääministeri näytti etääntyneen tyystin rationaalisesta ajattelusta. Hän oli ylpeä »sisäisestä voimastaan», jonka turvin hän sulki korvansa muiden mielipiteiltä ja tosiasioilta.
Vaikka brittimedia arvosteli usein Blairia, sen kritiikki oli kuitenkin kovin lievää, etenkin mitä tuli Irakiin. Kriittisen journalismin tulisi pitää tärkeänä vallankäytön lähtökohtien paljastamista. Jos uutiskieli ei analysoi vallan keskusten huimaavaa propagandistista vyörytystä, varovaisuus vääristää raportointia. On kuin toimittaja kuvailisi keisarin vaatteita, vaikka keisari on alasti.
Parecon ja journalismi
Michael Albert näkee journalismin tehtävän uudenlaisessa yhteiskunnassa näin: »Journalismin kannustimena tulee olemaan todellisuuden täsmällinen kuvaaminen ja sen viisas kommentointi. Tämä ei tarkoita, että kaikki ihmiset olisivat asioista samaa mieltä, tai edes aina onnistuisivat erinomaisesti työssään, tai onnistuisivat aina välttämään omien tottumustensa ja mieltymystensä vaikutuksen. Tällaiset ongelmat eivät kuitenkaan olisi säännönmukaisia ja siksi niiden haittavaikutukset eivät olisi niin suuria.»
Toimitukset olisivat demokraattisia työpaikkoja, joissa ei ole vaurauteen ja valtaan perustuvia hierarkioita. Toimittajien työ suunniteltaisiin niin, että siinä olisi työmotivaatiota ylläpitävää vaihtelua ja haastavuutta. He eivät kuvittele olevansa jollakin tavalla tavallisten ihmisten yläpuolella. Totuudenmukaista raportointia edesauttaa se, että toimittajan työssä ei jouduta tasapainoilemaan totuuden ja eliitttien etujen huomioon ottamisen välillä.
Toimittajat eivät joudu rajoittamaan uteliaisuuttaan kapitalismin oloissa vallitsevien yhteiskunnallisten valtasuhteiden puristuksessa. Ei ole enää rakenteellisia esteitä tapahtumien rehelliseen kuvaamiseen ja arvioimiseen. Journalistien ja mediaorganisaatioiden arvot kyllä vaikuttavat raportoimiseen. Yleisö taas saattaa eri syistä arvostaa yhtä kommentaattoria toisia enemmän. Erilaista uudessa yhteiskunnassa olisi kuitenkin se, että vaikka konfliktit eivät katoa sen enempää kuin raportoinnin subjektiivisuuskaan, niiden syyt ovat rehellisesti omaksutuissa näkemyksissä ja arvoissa, eivät - kuten niin usein nykyisin - vallan ja vaurauden keskusten aiheuttamissa rakenteellisissa vinoutumissa.
Albert uskoo vielä yhden ominaisuuden olevan keskeinen uusissa olosuhteissa. Toisinajattelun arviointi ja vähemmistömielipiteiden huomioon ottaminen perustuisivat avoimuuteen ja suvaitsevaisuuteen. Joukkotiedotusvälineet antaisivat tilaa ja resursseja näkemyksille, joilla ei ole laajaa kannatusta.
Tietenkin uudenlaisessakin journalistisessa työssä tehdään virheitä. Toimittajat saattavat ymmärtää tapahtumia väärin, heiltä jää huomaamatta tärkeitä asioita, tai sitten he saattavat liioitella joidenkin asioiden merkitystä. Toimittajien tavoissa painottaa asioita on tietenkin eroja. Valistunut yleisö valitsee omat tietolähteensä. Ajan mittaan tapahtumista hahmottuu paikkansa pitävä kuva. Olennaista on se, että ulkoiset paineet ja uraa edistävä itsesensuuri eivät pääse vaikuttamaan raportointiin. Aineisto saa vapaasti vaikuttaa raportoinnin johtopäätöksiin.
Muut luvut:
Lue arvioita kirjasta