2.1.2004
2.1.2004
Tapani Lausti
Suomalainen turvallisuuskeskustelu näyttää juuttuneen ajatukseen, että jokin maa tai jotkut muut voimat saattavat joskus hyökätä maahamme. Jaakko Iloniemi kirjoittaa aluepuolustusjärjestelmän tarpeellisuudesta, "jos maatamme yritetään vallata". Hän jatkaa: "Kykymme torjua strategisia iskuja on välttämätön, jos hyvin varustautunut sotilasvalta yrittäisi lamauttaa johtojärjestelmämme." ("Uusi Kekkosen paradoksi", Suomen Kuvalehti, 10.10.2003)
Tällaiset kuvitelmat perustuvat menneisiin sotiin. Alueellinen laajeneminen on nykyään enimmäkseen vanhentunut tapa ajaa valtioiden etuja. Taloudellinen alistaminen on tämän päivän "sotaa".
Esimerkkejä suomalaisen keskustelun jälkijättöisyydestä löytää melkein päivittäin. Martti Ahtisaari väittää, että Suomen kaikki poliittiset puolueet ovat jääneet ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kylmän sodan aikaisiin asetelmiin. Ahtisaaren väite kuvastaa kuitenkin itse asiassa kylmää sotaa henkivää uskoa läntiseen "arvoyhteisöön", joka kamppailee maailman pimeitä voimia vastaan.
On uskottavampaa siis väittää, että Ahtisaari ja monet muut suomalaiset Nato-mieliset vaikuttajat ovat itse takertuneet kylmän sodan aikaisiin läntisiin myytteihin. Kaikesta tosiasia-aineistosta huolimatta he uskovat Yhdysvaltain edustavan demokratiaa ja ihmisoikeuksia. He eivät suostu näkemään, että Washington on aina osoittanut halveksuntaa YK:ta ja kansainvälistä oikeutta kohtaan ja tukenut valtioterrorismia monissa maailman osissa. Aivan kuten taistolaiset aikanaan omaksuivat Neuvostoliiton arvoyhteisökseen, Nato-mieliset vaikuttajamme ovat valinneet uskollisuuden Washingtonille, horjuttipa se maailman oloja miten vaarallisella tavalla hyvänsä.
Heidän ylläpitämänsä suomalaisen turvallisuuskeskustelun jälkijättöisyys saa toki pontta myös ymmärrettävistä lähteistä. Tutkija Pertti Joenniemi kirjoittaa, että ehkä "vuoden 1917 tapahtumat ja talvisodan 'ihme' ovat saaneet aikaan sen, että muodostamme edelleen syvästi turvallisuusteeman ympärille käpertyvän projektin. Turvallisuus on isänmaan kittiä."
Joenniemi toteaa, että virallisestikin maassamme on todettu, ettei Suomella ole turvallisuusvajetta: "Venäjästä on tullut 'naapuri' tai 'kumppani', ja vihollisen käsitettä vierastetaan jopa niiden piirissä, jotka lämpimästi puoltavat Suomen jäsenyyttä Natossa. Olemme vedenjakajalla. Ensimmäistä kertaa häämöttää mahdollisuus ajatella myös kansallisissa yhteyksissä ohi ja yli turvallisuuden. Koko teema voidaan pudottaa kansallisesti merkittävien kysymysten joukosta ja tehdä politiikkaa muista lähtökohdista käsin."
Joenniemi vetää tämän johtopäätöksen: "Arvokkaimman palveluksensa kansainväliselle turvallisuudelle (ja pienessä määrin myös omalleen) Suomi voisi antaa hakemalla ratkaisua Yhdysvaltojen ja keskeisten eurooppalaisten toimijoiden välisiin kiistoihin. Tehtävä on vaikea ja vaatisi mittavia loikkia myös omassa ajattelussa. Joka tapauksessa: Suomen nykyinen asema antaa varsin hyvät mahdollisuudet yrittää, ja siksi olisikin syytä keskittyä sisällöllisten vastausten etsimiseen ja lopettaa pelkästään yhteen turvallisuusjärjestöön tuijottaminen." ("Suomella ei ole turvallisuusongelmaa", Helsingin Sanomat, 21.11.2003)
Filosofi Marja-Riitta Ollila on pukenut keskustelun jälkijättöisyyden sanoiksi näin: "Olen ällistynyt siitä, että suomalaisessa Nato-keskustelussa ei puhuta erilaisista tulevaisuusvaihtoehdoista. Sen sijaan puhumme kansakunnan henkisestä tilasta. Martti Ahtisaari puhuu jälkisuomettumisesta."
"Mutta jälkisuomettuminen on juuri sitä, että uskaltaa puhua vain omasta suomettumisesta. Muun maailmaan muutoksista vaietaan. Odotetaan selvityksiä ja mietintöjä, joista mikään ei kumoa väistämätöntä: tulevaisuudesta ei voida varmasti tietää paljoakaan." (Jos Yhdysvallat luhistuisi..., Turun Sanomat, 19.12.2003)
Maailma, johon Nato-mieliset vaikuttajamme uskovat, on hitaasti katoamassa. Naton merkitys Yhdysvaltain ulkopolitiikalle on heikkenemässä. Tilalle on tullut "halukkaiden liittolaisten" varaan rakentuva seikkailupolitiikka. Tämän politiikan seuraukset ovat arvaamattomia.
Yhdysvaltain maailmanpoliittinen alamäki ei ole ehkä jyrkkä ja siinä saattaa ilmetä vaarallisia notkahduksia. Maailma on joka tapauksessa syvässä muutoksen tilassa, jonka yksityiskohtia on tietenkin mahdotonta ennustaa. Puhe euroatlanttisesta arvoyhteisöstä ei missään tapauksessa auta meitä ymmärtämään aikamme olemusta.
Ks. myös:
Ks. myös arkiston Nato-osastoa