10.10.2003
10.10.2003
Tapani Lausti
Samana päivänä, kun Anna Lindh murhattiin, Bertrand Russellin rauhansäätiö sai kuolemaa edeltäneen viestin. Säätiölle kirjoittamassaan kirjeessä Lindh kertoi Hans Blixin nimeä kantavan komission perustamisesta "rohkaisemaan uutta ajattelua aseidenriisunnan edistämiseksi ja joukkotuhoaseiden leviämisen estämiseksi". Lindh sanoi myös Ruotsin hallituksen virittäneen EU:ssa keskustelua siitä, miten unioni voisi ryhdistäytyä näissä asioissa. (Red Pepper, October 2003)
Vaikutelmaksi jää, että Ruotsissa on vielä kiinnostusta sellaisen kansainvälisen politiikan rohkaisemiseen, joka yrittäisi jarruttaa meneillään olevaa vaarallista kehitystä. George W. Bushin fanaattinen hallitus ei ole osoittanut minkäänlaista kiinnostusta ydinaseiden rajoittamista kohtaan lukuunottamatta "pahan akseliksi" nimittämiään maita. Bush on vastustanut ydinaseiden koekieltosopimuksen ratifioimista. Mannertenvälisten ohjusten torjuntajärjestelmiä rajoittanut Yhdysvaltain ja Venäjän välinen ABM-sopimus purkautui viime vuoden kesäkuussa, kun Bushin hallinto irtisanoutui siitä yksipuolisesti. Yhdysvallat on myös ryhtynyt kehittämään uusia ydinaseita.
Jos siis Ruotsissa on vielä kriittistä henkeä, mitä voimme sanoa suomalaisista vaikuttajista. Johtavat kommentaattorit ja hallitus näyttävät kantavan pääasiallisesti huolta "transatlanttisen yhteyden" heikkenemisestä. Yhteyttä pidetään olennaisena Suomen turvallisuudelle. Tätä ei ole perusteltu juuri millään, mutta ajattelun takana täytyy olla Venäjän hyökkäyksen pelko. Tällainen hyökkäys nykymaailman aikaan on kuitenkin mitä epätodennäköisin.
Ruotsin ulkopolitiikassa on kenties siis vielä nähtävissä perinteisen liittoutumattomuuden henkeä — henkeä, jota Suomen Nato-mieliset vaikuttajat pitävät vain suomettumisen jäänteenä. Yhä mielettömämmäksi käyvässä maailmassa tarvittaisiin kuitenkin kipeästi leiriä, joka voisi Ranskaa ja Saksaa tehokkaammin esittää kriittisiä kysymyksiä maailmanmenosta.
EU:n liittoutumattomien maiden tulisi suhtautua myös kriittisemmin unionin turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan, joka henkii sekin perinteistä sotilaallista ajattelua. On korkea aika pohtia Euroopan kansalaisten turvallisuudelle ilmaantuneita todellisia uhkia, sen sijaan että ylläpidetään Kylmän sodan vuosilta periytyvää ajattelua aseellisista hyökkäyksistä.
Suomalaisten enemmistö vastustaa Nato-jäsenyyttä. On havaittavissa tervettä epäluuloa läntisten suurvaltojen otteita kohtaan. Yleisönosastoista löytyy kriittistä henkeä. Vantaalainen Pasi Toivonen kirjoitti hiljattain: "Nato vie huomion sivuasioihin turvallisuuskysymyksissä. Eurooppaa eivät uhkaa aseelliset riidat vaan kiristyvän kilpailutalouden aiheuttama taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus ja hyvinvoinnin epätasaisuus. Veroja tarvitaan hyvinvoinnin jakamiseen kansalaisille, ei Natolle." (Nato liian kallis Suomelle, Helsingin Sanomat 5.10.2003)
Suomalaiset Nato-mieliset kommentaattorit sen sijaan puhuvat jatkuvasti Atlantin yli ulottuvasta arvo- ja etuyhteisöstä, "joka on taannut Euroopalle vapauden ja vaurauden yli puolen vuosisadan" (Leif Blomqvist, "Kaikki Pohjoismaat EU:hun ja Natoon", Suomen Kuvalehti 16.5.2003). Kyösti Karvonen kirjoittaa: "Kylmän sodan ja terrori-iskujen jälkeisessä maailmassa linkki Euroopan unionin ja Naton jäsenyyksien välillä on objektiivisesti yhä kiistattomampi. Yhdestä seuraa toinen, ennemmin tai myöhemmin." (Puolustuskeskustelu yltyy Kaskealan koplauksesta, Kaleva, 25.9.2003)
Suomen Nato-mieliset eivät näe Washingtonin politiikan kyynisyyttä. Muut maat ovat pelinappuloita Yhdysvaltain maailmanlaajuisessa omaneduntavoittelussa. Liittoutumattomuus on Kylmän sodan tapaan kirosana Bushille. Joka ei seiso hänen rinnallaan, ei kuulu sivistyneeseen maailmaan, kuuluu hänen mieletön viestinsä. Tolkuttomalla politiikallaan Bush ajaa maailmaa uuteen asevarustelukierteeseen. Lähi-idässä Washington lietsoo yhä vaarallisempia konflikteja.
Yhdysvaltain ulkopolitiikka on kansainvälisen lain vastaista ja moraalitonta. Bushin terrorismin vastaiseen rintamaan liittyminen on lyhytnäköistä politiikka, joka osoittaa heikkoa moraalintajua ja puutteellista tietoa kansainvälisen politiikan todellisuudesta.
Ks. myös: