28.5.2003
28.5.2003
Tapani Lausti
Hiljattaisessa Ytimen (3/2003) artikkelissa peräänkuulutin todellisen liittoutumattomuuden elvyttämistä ja esitin hurskaan toivomuksen, että Suomenkin korkein johto tekisi todellisuuspohjaisia johtopäätöksiä kansainvälisen politiikan tilasta Irakin tapahtumien jälkeen. Tuskin itsekään uskoin, että näin kävisi. Silti olin pettynyt tapaan, jolla Tarja Halonen tervehti ilolla YK:n turvallisuusneuvoston uutta Irak-päätöslauselmaa. Se osoitti täydellistä kykenemättömyyttä ymmärtää viimeaikaisen kehityksen merkitystä. Ei että Halonen oli tässä yksin. Hallitukset ovat nöyrtyneet Yhdysvaltain mahdin edessä. Eivätkä ne alunperinkään vastustaneet hyökkäystä Irakiin moraalisista syistä. Kaikilla on omat valtioedut ajettavanaan.
Suomen korkein johto on nyt siis monien muiden tavoin antanut siunauksensa Irakin laittomalle ja moraalittomalle miehitykselle. Perusteluna on YK:n toimintakyvyn ja lännen leirin yhteistyökyvyn palauttaminen. Washingtonin ja Lontoon painostaessa maailmaa uuteen "järjestykseen" YK:n lyhyen tähtäimen yhteistyökykyä pidetään kansainvälistä oikeutta ja peruskirjaa tärkeämpänä. Kansainvälisen laittomuuden tila on nyt siis hyväksyttävä lopputulos.
Yli 150 rauhanliikettä ja ei-valtiollista järjestöä esitti vastalauseen tavalle, jolla turvallisuusneuvosto hyväksyi YK:n yhden jäsenvaltion miehityksen. Amerikkalaiset rauhanaktivistit totesivat, että jälleen kerran Yhdysvallat sai tahtonsa läpi uhkauksin ja lahjuksin. Turvallisuusneuvostossa istuvia kolmannen maailman maita uhkailtiin ja rikkaille maille luvattiin osuuksia Irakin jälleenrakentamisessa. Periaatteista ei tarvitse täst'edes puhua. Ainoan suurvallan mahti sanelee nyt kansainvälisen toiminnan puitteet.
Mikä sitten olisi ollut vaihtoehto? Alkuun voitaisiin kai edes myöntää tosiasiat. Mahtinsa tunnossa Yhdysvallat vähät välittää YK:n peruskirjasta ja kansainvälisestä oikeudesta. Tästä sitä tulisi julkisesti arvostella. Yhteistyötä ei voi kehittää ilman kaikkia sitovia käyttäytymissääntöjä. Yhdysvaltain Lähi-idän politiikka taas on suurin uhka maailmanrauhalle, vaikka tämänkin itsestäänselvyyden myöntäminen näyttää olevan monille vaikeata. Minkäänlaista uskottavaa turvallisuuspolitiikkaa ei voida rakentaa Washingtonin tarjoamalle pohjalle.
Eurooppalainen turvallisuuspoliittinen ajattelu on jonkinasteisesta kriittisyydestä huolimatta turvallisesti "reaalipolitiikan" otteessa. On epäselvää, minkälaisiin uhkiin EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa valmistetaan. Toistaiseksi EU on itse laukaissut suurimman eurooppalaisen turvallisuuspoliittisen kriisin. Vastuuttomalla politiikallaan se edesauttoi Jugoslavian hajoamista ja omalta osaltaan provosoi maan kansallisia ryhmiä silmittömiin väkivallan purkauksiin. Bosnia ja Kosovo ovat edelleen vailla uskottavaa tulevaisuutta, kiitettiinpä Naton rikollisia pommituksia miten paljon hyvänsä.
Suomen kaltaisen pienen ja liittoutumattoman maan kannattaisi pysytellä erillään näistä mielettömyyksistä ja etsiä järkevään tilanneanalyysiin kykeneviä kumppaneita. Jossain tulisi olla mahdollista keskustella rationaalisesti kansainvälisen politiikan syvästä kriisistä.
Nato-mieliset vaikuttajamme sulkevat kuitenkin silmänsä Yhdysvaltain roistovaltioluonteelta ja jatkavat kirjoitteluaan "Atlantin yli ulottuvasta arvoyhteisöstä". Entinen EU- ja Nato-lähettiläämme Leif Blomqvist kirjoittaa: "EU:n ja Naton ulkopuolella epävarmuus vain lisääntyy, eikä Pohjolan mailla voi enää olla perusteltua syytä pitää niihin etäisyyttä." ("Kaikki Pohjoismaat EU:hun ja Natoon", Suomen Kuvalehti 16.5.2003)
Blomqvistin maailmassa on ilmeisesti mahdotonta kuvitella, että EU:n ja Naton ulkopuolella esiintyvä epävarmuus johtuu ennen kaikkea Yhdysvaltojen harjoittamasta voimapolitiikasta. Miksi ihmeessä Suomen tulisi liittyä Yhdysvaltain otteessa olevaan sotilaalliseen liittoutumaan? Suomen kyky (ja halu?) ajaa rauhanomaisempaa politiikkaa EU:n ja Naton "ytimissä" olisi varmaankin kutakuinkin nolla.
Mitä siis tehdä? Yhdysvaltalaisen vasemmiston veteraani, historioitsija Jeremy Brecher kirjoittaa, että uudella maailmanlaajuisella rauhanliikkellä on nyt tilaisuus hahmottaa toimintansa uudelleen. Sen tulisi keskittyä toimimaan Yhdysvaltain sanelu- ja hyökkäyspolitiikkaa vastaan. "Siitä voi tulla liike, joka ajaa kansainvälistä yhteistyötä ja sellaisia maailmanlaajuisia normeja, sääntöjä ja instituutioita, jotka rajoittavat valtioiden sodankäyntimahdollisuuksia — myös mahtavimpien valtioiden."
Brecher kirjoittaa edelleen: "Maailmanlaajuinen rauhanliike voi tehdä kaikista hallituksista näyttämön, jolla vastustaa Yhdysvaltain sanelupolitiikkaa. Ihmiset voivat sanoa hallituksilleen, että he haluavat niiden vastustavan Yhdysvaltain vaatimuksia, vetäytyvän joissakin asioissa yhteistyöstä Yhdysvaltain kanssa ja harjoittavan aktiivista yhteistyötä muiden maiden kanssa Yhdysvaltain mahdin hillitsemiseksi. (The New Global Movement vs. the Bush Juggernaut, ZNet, 23.5.2003)
Ks. myös: