Ydin,
2/2003 Ydin,
2/2003
Teksti: Tapani Lausti
Kuva: Sanna Kannisto
Vain aatteen voima voi selittää vimmaa liittää Suomi kansainvälistä oikeutta halveksivan valtion johtamaan "arvoyhteisöön". Tapani Laustin mukaan Nato-mielisiä vaikuttajia miellyttää amerikkalais-kapitalistinen maailmankuva.
Juuri kun Suomen Nato-mieliset vaikuttajat olivat päässeet hyvään vauhtiin maamme johdattelemiseksi Yhdysvaltain johtamaan "arvoyhteisöön", propagandistinen mielikuva hyvää tarkoittavasta ja epäitsekkäästä suurvallasta on romahtamassa kansalaisten silmien edessä. Sotakiihkollaan Washigtonin seikkailupoliitikot ovat ajamassa maailmaa arvaamattomiin vaaroihin. Miljoonat ihmiset eri puolilla maailmaa osoittivat helmikuun 15. päivän mielenosoituksissa vastenmielisyyttään Yhdysvaltain otteita kohtaan. He pitävät Yhdysvaltoja suurimpana uhkana maailmanrauhalle.
Miljoonien ihmisten marssi osoitti, miten heikoissa kantimissa Yhdysvaltain perustelut Irakiin hyökkäämiseen ovat. Vaikka Euroopankin joukkotiedotusvälineet ovat ottaneet merkillisen vakavasti väittelyn Irakin joukkotuhoaseista, valistuneet kansalaiset pitävät absurdina ajatusta, että pommituksin ja sanktioin heikennetty maa voisi olla uhka muulle maailmalle.
Todellinen uhka maailmalle on ajautuminen täydelliseen laittomuuden tilaan. Yhdysvaltain hyökkäys Irakiin romahduttaisi lopullisesti kansainvälisen oikeuden ja YK:n peruskirjan periaatteet. Suomenkin hallituksen näennäisesti kriittinen kanta, joka korostaa sotaa vasta viimeisenä keinona, lisää Washingtonin mielettömyyksien uskottavuutta. Suomi korostaa YK:n valtuutuksen tärkeyttä, mutta Ranskan ja Saksan jarruttavaan rintamaan liittyminenkään ei ole periaatteellinen kannanotto väkivallan käyttämistä vastaan. Militarisoitumassa oleva kulttuuri, joka uskoo konfliktien sotilaalliseen "ratkaisuun", on heikentänyt vakavalla tavalla uskoa rauhanomaisiin menettelytapoihin. Kaduille tulvivat kansalaiset yrittävät nyt palauttaa tätä uskoa.
Harvat eurooppalaisetkaan poliitikot kykenevät näkemään — tai uskaltavat sanoa ääneen — että Yhdysvallat on luonut koko kriisin keinotekoisesti edistämään omia intressejään. Se on käyttämässä syyskuun 11. päivän terrori-iskujen synnyttämää ilmapiiriä muokatakseen maailman lopullisesti amerikkalaisjohtoiseen muottiin — ihmisuhreista välittämättä.
Yhdysvaltain teeskentelyä
Bushin moraaliselta tasoltaan vastenmielinen avustajajoukko yrittää teeskennellä olevansa demokratian ja ihmisoikeuksien asialla. Samat ihmiset, jotka väsymättä muistuttavat ihmisiä Saddam Husseinin kammottavista otteista, luonnehtivat yhtä lailla pelottavaa Ariel Sharonia "rauhan mieheksi". Samat ihmiset, jotka puhuvat nyt uhkasta YK:n arvovallalle, ovat tehneet vuosien mittaan kaikkensa maailmanjärjestön auktoriteetin heikentämiseksi. Samat ihmiset, jotka nyt pelottelevat ihmisiä Irakin aseilla, osallistuivat aiemmin maan aseistamiseen.
Yhdysvaltain ulkopolitiikan valheellisuuden ilmeisyys on ainakin vähäksi aikaa hillinnyt Suomen Nato-mielisten vaikuttajien uhoa. Max Jakobson kirjoitti tyhjänpäiväisen artikkelin ("Sotaa enää vaikea estää", Helsingin Sanomat, 25.1.2003), jossa hän ei ottanut kantaa juuri mihinkään, vaikka kriisi menee kansainvälisen järjestelmän juuriin. Washingtonin piittaamattomuutta muun maailman mielipiteistä on vaikea sovittaa näiden ihmisten maailmankuvaan. He ovat osaltaan johtaneet ihmisiä harhaan kieltäytymällä näkemästä, että Yhdysvallat käyttäytyy juurin niin kuin suurvallat ovat aina käyttäytyneet. Valtavat maailmanlaajuiset edut vaativat aggressiivista ulkopolitiikkaa. Suomalaista Nato-keskustelua käydään kuitenkin ikäänkuin kysymys olisi liittymisestä jonkinlaiseen hyvien herrojen klubiin.
Nato-kirjoittelu on jatkunut samassa sävyssä huolimatta siitä, että amerikkalaiset strategit puhuvat avoimesti Yhdysvaltain aikeista käydä sotaa hengessä, jota he luonnehtivat ilmaisulla "Shock and Awe", ts. heikkojen vihollisvaltioiden kimppuun käydään sellaisella vimmalla ja voimalla, että — erään Pentagonin virkailijan sanoin — "sellaista ei ole koskaan aiemmin nähty, eikä edes harkittu". Julkisuuteen vuotaneiden tietojen mukaan Yhdysvaltain hyökkäyssuunnitelmat tähtäävät tietoisesti Irakin siviiliväestön terrorisoimiseen.
Läntiseen arvoyhteisöön
Vain aatteen voima voi selittää vimman liittää Suomi kansainvälistä oikeutta halveksivan valtion johtamaan "arvoyhteisöön". Nato-mielisiä vaikuttajia miellyttää amerikkalais-kapitalistinen maailmankuva. Näin he ovat sokeita Yhdysvaltain hallitsevien eliittien pyrkimysten tuhovoimalle. Kuviteltuja yhteisiä arvoja on alettu avoimesti pitää Nato-jäsenyyden todellisena kriteerinä. Jäsenyyden kannattajatkin ovat alkaneet myöntää, ettei sotilasliittoon liittymiseen lopultakaan ole varsinaisia turvallisuuspoliittisia syitä.
Entinen Nato-suurlähettiläs Leif Blomqvist kirjoitti miltei runollisesti Natosta arvoyhteisönä: "Vielä tänä päivänä Naton jäsenmaat muodostavat demokraattisen maailman ytimen, jonka poliittiset, taloudelliset ja sotilaalliset voimavarat ovat kysyttyjä, kun 'kansainvälinen yhteisö' lähtee ratkomaan maailman ongelmia." ("Nato on perimmäiseltä olemukseltaan arvoyhteisö", Helsingin Sanomat, 20.12.2002)
Tämä herkkäuskoisuus lännen pyyteettömyyteen on outoa, kun jopa Yhdysvalloissa myönnetään avoimesti, että amerikkalaiset pyrkivät hallitsemaan yksipuolisesti maailmaa sotilaallisella ylivoimalla. Maailman ongelmien ratkominen on mahdotonta liittoutumalle, jonka johtava jäsen horjuttaa oloja monissa osissa maailmaa, mutta ennen kaikkea Lähi-idässä.
Naton sisäistä riitelyä Turkin puolustamisesta ehdittiin meilläkin väittää todisteeksi siitä, että liittoutuma ei ole Yhdysvaltain otteessa. Mutta kriisi puhkesi nimenomaan siksi, että jotkut jäsenmaat eivät automaattisesti alistuneet Washingtonin määräysvaltaan. Yhdysvalloille "oikea asenne" voi merkitä vain Valkoisen talon siunaaman politiikan noudattamista.
Nato Suomen suojelijana
Suomalaisten kielteinen asenne Nato-jäsenyyteen kiusaa tietenkin Yhdysvaltain myötäjuoksijoita. Blomqvistin mielestä "Nato itse asiassa ansaitsee hyvän maineen maassamme". Syy tähän on se, että Yhdysvallat tuli "vastahakoisesti vakuuttuneeksi siitä, että sen kaiken kattava tuki Länsi-Euroopalle voisi hillitä Neuvostoliiton laajentumishalua, joka Tshekkoslovakian haltuunoton valossa näytti jatkuvan". ("Nato varjeli Suomeakin", Helsingin Sanomat, 21.4.2002)
Fiksu kenraalimme Gustav Hägglund sanoo Helsingin Sanomien haastattelussa (8.9.2002): "Yhdysvaltojen panos aggressiivisen kommunismin patoamisessa oli aivan ratkaiseva. Ilman amerikkalaisia Stalinin joukot olisivat varmasti vyöryneet ainakin Englannin kanaalille asti. Siitä Eurooppa on amerikkalaisille suuressa kiitollisuudenvelassa."
Tutkimukset ovat osoittaneet kuitenkin, etteivät edes amerikkalaiset strategit uskoneet Neuvostoliiton olleen sodan jälkeen vyörymässä länteen. Monet CIA:n tutkijat pitivät aina Moskovan toimia luonteeltaan ennen kaikkea puolustuksellisina. Yhdysvaltain hallitukset käyttivät kommunismin uhkaa tekosyynä etujensa tiellä olevien väestöjen terrorisoimiseen.
Suomalaiset amerikkalaiseliittien hännystelijät luovat kuitenkin jatkuvasti kuvaa, jonka mukaan Yhdysvallat ja Nato edustivat hyvää maailmassa, jota neuvostoliittolainen paha uhkasi. Tällä ajatustavalla on vaikea ymmärtää, että kylmässä sodassa oli vastakkain kaksi vaarallista suurvaltaa, jotka molemmat aiheuttivat paljon kärsimystä ja tuhoa, Yhdysvallat Neuvostoliittoakin enemmän.
Neuvostoliitto keskittyi oman väestönsä ja satelliittivaltioidensa sortamiseen. Yhdysvallat taas pyrki ennen kaikkea epäämään etelän köyhiltä valtioilta mahdollisuudet itsenäiseen kehitykseen. Nämä maat oli alistettava lännen taloudellisille eduille, olivatpa seuraukset niiden kansoille miten tuhoisia hyvänsä. Samalla Yhdysvallat piti tarkkaa huolta siitä, ettei Euroopassa kehittynyt poliittisesti liian itsenäistä henkeä. Atlantin liitto oli tässä hyvä työrukkanen.
Jopa Nato-mieliset ovat myöntäneet liittoutuman valtasuhteet. Risto Hyvärinen, Paavo Laitinen ja Ilkka Pastinen kirjoittivat: "Yhdysvallat pitää yllä omaa suoraa toimintaa. Se on kiinnostunut Natosta lähinnä valvoakseen Brysselissä sitä, että Natossa ei tapahdu sen kannalta kielteistä kehitystä." ("Olemmeko nyt rähmällämme kohti Washingtonia?", Suomen Kuvalehti, 10.5.2002)
Häggman puolestaan kiistää, että Nato-jäsenyys avaisi suomalaisille ovia "sinne missä asioista päätetään". Näin Häggman: "Se on aivan virhekäsitys. Keskeiset päätökset tehdään Washingtonissa eikä Brysselin Nato-elimissä. Sinne meillä pitää olla hyvät suhteet."
Ihmisiä pelotellaan
Washingtonia ei siis pidä lähteä arvostelemaan. Suomen on oltava mukana "terrorismin vastaisessa sodassa". Yhdysvaltain ulkopolitiikan kyyninen olemus on kuitenkin alkanut valjeta yhä useammille ihmisille. Tätä politiikkaa sanelee häikäilemätön omaneduntavoittelu, joka lietsoo vihaa ja epätoivoa Washingtonin eduille alistettujen väestöjen keskuudessa.
Irak on vain tuorein esimerkki mielipiteiden manipuloimisesta. Heiveröisen uskottavuutensa pönkittämiseksi Yhdysvaltain hallituksen on peloteltava omia kansalaisiaan uusilla ulkoisilla uhkakuvilla, aivan kuten aiemmin on väitetty milloin Libyan, milloin Nicaraguan muodostavan hirvittävän vaaran. Ronald Reagan julisti taannoin kansallisen hätätilan, koska vasemmiston hallitseman Nicaraguan armeija oli vain kahden päivämarssin päässä Teksasista! Ja nyt siis vuoden 1991 sodassa heikennetyn, sittemmin radikaalisti aseistariisutun, pommitetun ja sanktioiden näännyttämän maan sanotaan olevan uhka koko muulle maailmalle.
On tietenkin mahdotonta ennustaa, mihin mahdollinen hyökkäys Irakiin johtaa. Pahimmillaan Yhdysvallat on ajamassa maailmaa sotaan, joka brittiläisen tutkijan Jonathan Gloverin sanoin "saattaa merkitä omalle vuosisadallemme samaa kuin vuosi 1914 merkitsi 20. vuosisadalle". Glover kirjoitti: "Ja aivan kuten vuonna 1914, nytkin tuntuu pahaenteisesti siltä, että tapahtumien valtavuus saa johtajamme näyttämään pieniltä unissakävelijöiltä, joiden päätösten seuraukset ovat vakavampia kuin he ymmärtävät." ("Can we justify killing the children of Iraq?", The Guardian, 5.2.2003)