Turun Sanomat, 29.9.2002

Yhdysvallat pelaa YK-peliä:

Irakin vastainen sota isku kansainväliselle oikeudelle

Tapani Lausti

Suomalaiset ovat pienen liittoutumattoman maan kansalaisina perinteisesti arvostaneet YK:ta tasa-arvoisten suvereenisten valtioiden foorumina. Siksi kannattaa analysoida tarkkaan Yhdysvaltain yritystä käyttää hyväkseen YK:n arvovaltaa maan valmistautuessa hyökkäämään Irakiin. On hyvä muistaa, että YK perustettiin estämään sotien puhkeamista, ei rohkaisemaan niitä.

Yhdysvallat haluaa nyt YK:n siunausta sodalle, joka ei lisää kansainvälistä turvallisuutta vaan on omiaan syventämään aikamme vaarallisia konflikteja. Kuten vuoden 1991 Persianlahden sodan alla, Washington kieltäytyy taas harkitsemasta rauhanomaisia menetelmiä alueen kiistojen ratkaisemiseksi. Jotkut asiantuntijat varoittavatkin, että jos YK suostuu uuteen Irakin vastaiseen sotaan, tämä ei ole voitto kansainväliselle oikeudelle Yhdysvaltain omavaltaisuutta vastaan vaan pikemminkin avoin tunnustus, että kansainvälisellä oikeudella ei ole enää perustaa.

Yhdysvallat on varoittanut, että se saattaa ”itsepuolustuksekseen” ryhtyä toimiin muitakin valtioita vastaan. Mikään muu valtio ei voisi esittää samanlaista uhkausta. Washington pitää siis sotaa oikeutettuna mitä tahansa maata vastaan, jonka se kokee itselleen uhaksi. Yhdysvallat itse päättää, mikä valtio on uhka. Se itse päättää myös toimiensa oikeutuksesta.

Brittiläisen Brunelin yliopiston kansainvälisen politiikan tutkija David Chandler huomauttaa, että kansainvälistä oikeutta, joka ei tunnusta valtioiden tasa-arvoisia oikeuksia, ei enää voi pitää oikeutena. Tuloksena on pikemminkin jonkinlainen feodaalinen yksityisoikeus, joka takaa voimakkaiden etuoikeudet ja samalla epää enemmistöltä vastaavat oikeudet.

Ulkoministeri Colin Powell on painostanut turvallisuusneuvoston jäsenmaita myötäilemään Yhdysvaltain sota-aikeita Irakissa. Vuonna 1990 silloinen ulkoministeri James Baker teki samanlaisen kierroksen. Yhdysvallat käytti tuolloin rajuja painostuskeinoja saadakseen epäilevät maat hyväksymään hyökkäyksen Irakiin. Lahjonnan muotoja oli monia. Velkoja luvattiin antaa anteeksi. Raha-apua ja aseita oli vapaasti saatavissa. Niskuroijia taas rangaistiin ankarasti. Yhdysvallat keskeytti kaiken apunsa Jemenille. Nälänhädän kourissa olleelta Sudanilta evättiin ruoka-apu. Koko prosessia on luonnehdittu historian suurimmaksi lahjusoperaatioksi.

Nyt YK:n painostaminen noudattaa taas tuttua kaavaa. Lontoolaisen puolustuspolitiikan tutkimuslaitoksen tutkija Dan Plesch kuvaa prosessia näin: ”Ensin Yhdysvaltain politiikka vaikuttaa yksinäiseltä ja äärimmäisyyksiin menevältä. Sitten aloitetaan väittely ajatuksesta, että Yhdysvallat ei halua alistua YK:n asettamiin rajoituksiin, mikä tietenkin on totta. Kun Yhdysvallat sitten jalomielisesti päättää hyväksyä jonkinmuotoisen YK:n siunauksen, kuullaan huolellisesti orkesteroitu helpotuksen huokaus, että Yhdysvallat palaa monenkeskiseen ajatteluun.”

Plesch toteaa, että Yhdysvallat on monissa yhteyksissä varsin taitavasti saanut muut maat kannattamaan mielensä mukaisia päätöslauselmia. Monet turvallisuusneuvoston tämänhetkiset ei-vakituiset jäsenet ovat epäilemättä valmiita noudattamaan Washingtonin ohjeita. Bulgaria haluaa Natoon. Kolumbia tarvitsee Yhdysvaltain apua kansan kapinoinnin tukahduttamiseksi. Norjalla on länsimielinen konservatiivinen hallitus. Meksikolle ja Irlannille taloussuhteet Yhdysvaltoihin ovat tärkeät.

Plesch epäilee, että monet tarkkailijat ovat jatkossa niin iloisia YK:n Irakin sotaa mahdollisesti tukevasta päätöslauselmasta, etteivät pohdi tarkkaan tekstin sisällön merkitystä. Ne jotka ovat valmiita hyväksymään sodan, jos sen tueksi saadaan turvallisuusneuvoston julkilausuma, saattavat sodan puhjettua kauhistua sen seurauksia ja ehkä ymmärtävät joutuneensa Washingtonin asettamaan ansaan. Yhdysvaltain painostuksen alaisen YK:n tuki ei välttämättä tee sodista oikeutettuja. Hyökkäys Irakiin olisi myös joka tapauksessa YK:n peruskirjan vastainen sotatoimi.

 

           

 

[home] [archive] [focus]