Ydin 6/2002

Kuka valvoo vahvojen valtioiden toimia?

Tapani Lausti

David Chandler, From Kosovo to Kabul : Human Rights and International Intervention. Pluto Press 2002. 268 s.

Suomi ja muut pienet maat ovat perinteisesti panostaneet Yhdistyneisiin kansakuntiin maailmanrauhaa ja ihmisoikeuksia koskevissa kysymyksissä.  YK:n peruskirja on nähty kansainvälisen valtioyhteisön ”perustuslakina”. Nyt tätä kansainvälisen oikeuden järjestelmää ollaan purkamassa ilman sen kummempaa porua. Tilalle näyttää astuvan vahvojen länsivaltojen mielivalta.

Kehitys saa tukea uudelta ihmisoikeusliikkeeltä, joka haluaa asettaa ihmisoikeudet valtioiden suvereniteetin edelle. Monia kuvottaa tilanne, jossa hirmuhallitsija voi sortaa kansalaisia itsemääräämisoikeuden verhon takana.

David Chandler pitää tätä asennetta ymmärrettävänä. Into diktaattorien tilille saamiseksi saa kuitenkin uuden aallon ihmisoikeuskampanjoijat sivuuttamaan sen tosiasian, ettei nykyisen YK:hon perustuvan kansainvälisen järjestelmän ulkopuolella ole olemassa foorumeja, jotka takaisivat valtioiden tasa-arvoisen kohtelun ihmisoikeuskysymyksissä.

Vanhaa järjestelmää siis puretaan, mutta uutta ei ole näköpiirissä. Ollaan ajautumassa tilanteeseen, missä vahvat valtiot päättävät käytännössä itse toimiensa oikeutuksesta. Viime kädessä Yhdysvallat päättää, milloin on oikeutettua puuttua tapahtumien kulkuun sotilaallisella väliintulolla.

Ei auta, että kansainvälisen oikeuden tuntijat valittavat Afganistanin pommitusten laittomuutta. Yhdysvaltain YK-suurlähettiläs on ilmoittanut maansa saattavan joutua ”itsepuolustuksekseen” ryhtymään toimiin muitakin järjestöjä ja valtioita vastaan. Mikään muu valtio ei voisi esittää samanlaista uhkausta.

Afgaanien keskuudessa on alkanut viritä samanlaista vihaa amerikkalaisia kohtaan kuin mitä aikoinaan kohdistettiin aikoinaan venäläisiin maahantunkeutujiin. Chandler huomauttaa, ettei ole olemassa minkäänlaista mekanismia, jolla suurvallat joutuisivat vastaamaan väliintulostaan ao. maan kansalaisille. Kun johtavat länsivallat perustelevat interventiotaan kohdemaan kansalaisten auttamisella, epäilijät on helppo leimata terrorismin myötäilijöiksi, anti-amerikkalaisiksi tai mikä leima nyt parhaiten sattuu sopimaan.

Balkanilla lännen johtajat sanoivat puolustavansa alueen kansoja etua, vaikka sota lisäsi niiden ongelmia, Chandler kirjoittaa. Naton ilmapommitukset Kosovossa olivat ensimmäinen kansainvälisesti hyväksytty sotilaallinen operaatio, jota ei perusteltu kansainvälisellä turvallisuudella vaan suvereenin valtion sisällä tapahtuneilla ihmisoikeusloukkauksilla. Ilmapommitusten vaatimia siviiliuhreja ei pidetty suurena hintana, kun sotatoimien uskottiin pitkällä tähtäyksellä tuovan positiivisia tuloksia. Samaa henkeä on ollut havaittavissa Afganistanin pommitusten aikana.

Kansalliseen itsemääräämisoikeuteen perustuva järjestelmä ei ole ongelmaton, mutta edellyttää kuitenkin, että hallitukset ovat vastuussa teoistaan kansalaisille. Nyt muotiin tullut ihmisoikeusajattelu näkee järjestelmän kuitenkin pääasiallisesti kielteisessä valossa. Ihmisoikeuskysymykset pyritään irrottamaan demokraattisen politiikan tavoittelusta. Ristiriidat epäpolitisoidaan ja nähdään pelkästään eettisinä kysymyksinä.

Kansalaisille vastuussa olevien poliitikoiden tilalle tuodaan hyvää tarkoittavien kansainvälisten ei-valtiollisten järjestöjen verkosto, jonka uskotaan tavallisia kansalaisia ja heidän edustajiaan paremmin kykenevän löytämään kestäviä ratkaisuja konflikteihin. Chandler epäilee, että nämä organisaatiot eivät ole kuitenkaan niin itsenäisiä kuin ne uskovat, pikemminkin johtavien länsimaiden hallitukset sanelevat niiden tavoitteita. Vaikka muodikkaat tutkijat kirjoittaisivat miten paljon hyvänsä ”kosmopoliittisesta kansalaisyhteiskunnasta”, väliintulovelvollisuus jää voimakkaille valtioille. Chandler varoittaa myös, että kriisien kansainvälistäminen heikentää helposti paikallisia yhteistyön mekanismeja.

Uuden väliintulokulttuurin valikoivuutta puolustellaan sillä, ettei ole mahdollista puuttua ihmisoikeusloukkauksiin kaikkialla. Valinnan todelliset kriteerit ovat kuitenkin reaalipoliittisia. Ihmisoikeusloukkauksiin ei puututa, jos väliintulo vaarantaa voimakkaiden valtioiden poliittisia ja taloudellisia etuja.

Uusi ihmisoikeusajattelu tekee myös oikeuksista abstraktioita, jotka on irrotettu niihin oikeutettujen ihmisten käytännön elämästä. Ihmisoikeudet eivät enää toteudu demokraattisella poliittisella prosessilla vaan ulkopuolisten asiantuntijoiden avulla. Uusi kansainvälinen eliitti, joka nojaa viime kädessä vahvojen valtioiden sotilasvoimaan, sanelee vaikeuksiin ajautuneiden yhteiskuntien elämää. Näin ei luoda kestäviä ratkaisuja vaikeissa ristiriitatilanteissa, Chandler varoittaa.

Uusien virtausten yksi olettamus on, että ihmisyyden pahin vihollinen on ihminen itse. Chandlerin mielestä tällaisen ajatuskulun ongelma on, että kriisit irrotetaan sosiaalisesta ja historiallisesta taustastaan. Jos kriisien syitä etsitään vain ihmismielen pimeistä sokkeloista, konfliktien ratkaisut jäävät helposti silmänlumeeksi.

Kriisien osapuolet nähdäänkin helposti sosiaalipsykologisesti vammaisina ihmisimä, jotka tarvitsevat ulkopuolisten holhousta. Heidän ei uskota itse kykenevän löytämään ratkaisuja ongelmiinsa. Näin sotilaallisia väliintuloja ovat seuranneet erilaiset huoltohallintoratkaisut kuten Bosniassa, Kosovossa ja Itä-Timorissa ja ilmeisesti nyt myös Afganistanissa. Muu maailma menettää pian mielenkiintonsa näiden maiden ongelmiin  ja siirtyy seuraamaan jännittävämpiä tapahtumienkulkuja jossakin muualla.  


Ks. myös:

Afghanistan: US calls the shots

16 November 2001

"Naked power rules world"

9 November 2001

Afghanistan: A sort of consensus

17 October 2001

Return of the UN

3 October 2001

"Move UN to Europe"

19 September 2001

"New epoch has begun"

13 September 2001

Ahtisaari warns against doctrine of humanitarian intervention

24 March 2000

Finland urged to support UN

19 October 1999

Aftermath of Kosovo: Europe takes military route to security

October 1999

Ex-president criticises West's policies in Yugoslavia

31 August 1999

Intellectuals divided by events in Yugoslavia

27 April 1999

          

 

 

[home] [archive] [focus]