Ydin 3/2003
Ydin 3/2003
Irakin jälkeen:
Tapani Lausti
Laittomalla ja moraalittomalla hyökkäyksellään Irakiin Yhdysvallat ja Britannia ovat kääntäneet selkänsä YK:n peruskirjaan nojaavalle maailmanjärjestykselle. Muun maailman — ja erityisesti pienten liittoutumattomien maiden — on nyt tehtävä tästä tilanteesta johtopäätöksensä. Suomalaisten on myös pohdittava maan korkeimman johdon käyttäytymistä, koska sen asenne Yhdysvaltain politiikkaa kohtaan on ollut epämääräinen. Suomen viralliset lausunnot ovat osoittaneet luottamusta rationaalisen vuoropuhelun jatkumiseen, vaikka johtava suurvalta on paljastunut miljoonien ihmisten silmissä häikäilemättömäksi imperiumiksi.
Suomen kaltaisen pienen maan kansalaisten tulisi nyt liikehtiä uudenlaisen maailman hengessä. Hyökkäys Irakiin on kuohahduttanut koko maailmaa. Miljoonat ihmiset ovat heränneet ymmärtämään maailman valtasuhteiden tuhovoimaa. On kuin jotakin perustavanlaatuista olisi liikahtanut ihmisten tavassa mieltää maailmaa. Muuan amerikkalainen toisinajatteleva sanoo, että maailmassa on nyt kaksi suurvaltaa: Yhdysvallat ja maailman yleinen mielipide.
Minkälaisia johtopäätöksiä EU-maiden hallitukset kykenevät tästä vetämään, on vielä epäselvää. Suomen hallitukset arastelevat perinteisesti suurvaltojen käyttäytymisen tuomitsemista. Tämän voi historian valossa ymmärtää, mutta jos lausunnot — tai vaikenemiset — ajattelemattomalla tavalla myötäilevät rikollista politiikkaa, kansalaisten velvollisuus on esittää vastalauseita.
Lausunnoissa on otettu todesta "kriisi", jonka Yhdysvallat on julistanut puhtaasti omien etujensa ajamiseksi. Tarja Halonen hyväksyi periaatteessa Irakin aseistariisumisen väkivalloin, vaikka valittikin sotaan turvautumista tässä vaiheessa. On kuin maamme johtoportaisiin ei olisi kantautunut tieto, että vuoteen 1998 mennessä Irak oli 90-95 -prosenttisesti aseistariisuttu. Sanktioiden näännyttämän maan esittäminen uhkaksi muulle maailmalle on ollut groteskia pilaa.
Jos katsotaan hieman taaksepäin, hallitus ei ole tuominnut Yhdysvaltain ja Britannian painostuksesta ylläpidettyjä sanktioita, jotka ovat YK:n asiantuntijoiden mukaan vaatineet ainakin puolen miljoonan irakilaisen hengen — uhrit ovat enimmäkseen lapsia. Hallitus kannatti Afganistanin pommituksia, vaikka ne seurannaisvaikutuksineen vaativat luultavasti yli 20,000 kuolonuhria.
Suomi on ilmoittautunut Yhdysvaltain johtamaan "terrorismin vastaiseen rintamaan" sen enempää pohtimatta Washingtonin roolia terrorismin yleistymisessä. Ei myöskään ole analysoitu tapaa, jolla tätä rintamaa kytketään ajamaan Yhdyvaltain kapean eliitin etuja. George W. Bushin kyyninen asenne YK:hon jäi niinikään huomaamatta. Paavo Lipponen kävi jopa joulukuussa kiittämässä Bushia YK-tien valitsemisesta. Tiellä ei kuljettu pitkälle.
Kolumnissaan Turun Sanomissa (13.3.2003) Lipponen kirjoitti olevansa vakavasti huolissaan Euroopan ja Yhdysvaltojen välisten suhteiden heikkenemisestä. "Sellainen kehitys ei olisi Suomen etujen mukaista, sillä pienelle maalle euro-atlanttisen yhteisön hajoaminen merkitsee epävarmuutta ja turvattomuutta", Lipponen kirjoiti ja jatkoi: "Huoleni on osoittautunut aiheelliseksi. Vuoropuhelu Atlantin yli on muuttunut keskinäiseksi eripuraksi, jopa syyttelyksi. Kun erimielisyyksiä esiintyy myös EU:n sisällä, on syytä vielä suurempaan huoleen."
On vaikea nähdä, mitä yksimielisyys nykyisessä maailmassa voisi olla. Yhdysvallat on koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan ajanut häikäilemättömästi etujaan turvautuen tarvittaessa sotilaallisiin väliintuloihin, hirmuhallitusten tukemiseen, ihmisoikeuksien polkemiseen ja piittaamattomuuteen kansainvälisestä oikeudesta. Bushia ympäröivät fanaatikot ovat nyt vieneet tämän politiikan äärimmäisyyksiin teeskennellen samalla olevansa demokratian asialla Irakissa.
Miten euro-atlanttisen yhteisön korjaaminen on mahdollista muilla kuin Yhdysvaltain omilla ehdoilla, on arvoitus. Yhdysvaltain haukat ovat julistaneet Valkoisen talon kansainvälisten suhteiden ylituomariksi. Washingtonin strategit ovat avoimesti sanoneet estävänsä sotilaallisin voimakeinoin kaikki yritykset horjuttaa Yhdysvaltain ylivaltaa.
Lipponen vaati EU:n "keskinäisen nahinoinnin" lopettamista ja "unionin uskottavuuden" palauttamista. Vaikka tässä onnistuttaisiinkin, vaikutus Washingtonin ajatteluun on tuskin merkittävä. Bushin klikki tarkastelee muuta maailmaa puhtaasti omien etujen valossa. Ei ole myöskään Euroopan kansalaisten etujen mukaista kehittää unionista uutta suurvaltaa, joka alkaisi mitata ulkopolitiikkansa onnistuneisuutta kilpailulla Yhdysvaltain kanssa ja muun maailman alistamisella palvelemaan EU-maiden etuja. Euroopan vauraat valtiot ovat jo nyt liikaa kytköksissä epätasa-arvoisen maailmanjärjestyksen ylläpitämiseen.
EU:n sisäiset erimielisyydet ovat hallitusten välistä riitelyä. Kansalaisten tasolla vallitsee pitkälle menevä yksimielisyys Yhdysvaltain otteiden tuomittavuudesta. Irakin sodan vastaiset mielenosoitukset ovat myös kuvastaneet epäuskoa hallitusten kykyyn tehdä riittävän pitkälle meneviä johtopäätöksiä maailman tilanteesta.
Tony Blair ja José María Aznar ovat menettäneet kokonaan todellisuudentajunsa ja herättävät nyt syvää suuttumusta maittensa kansalaisten keskuudessa. Jacques Chirac ja Gerhard Schröder ovat viekkaampia poliitikkoja. Heidän moraalintajuunsa voi tuskin luottaa, mutta ainakin he ovat ymmärtäneet maissaan vallitsevat mielialat.
Lipposen ajatus euro-atlanttisen yhteisön hajoamisen haitallisuudesta Suomen turvallisuudelle on myös arvoituksellinen. Yhdysvallat horjuttaa maailman turvallisuutta pahemmin kuin mikään muu valtio. Pienen maan kansan turvallisuus riippuu kai enemmänkin kyvystä osallistua demokraattisten olosuhteiden vahvistamiseen omassa maassa, lähiympäristössä ja mahdollisuuksien mukaan kauempanakin. Yhdysvaltain lupaama demokratia on pelkkää silmänlumetta. Washingtonin silmissä demokratia on samaa kuin Valkoisen talon tahtoon alistuminen. Jos muut hallitukset eivät tee tästä realistisia johtopäätöksiä, niidenkin uskottavuus horjuu.
Pienen liittoutumattoman maan kansalaisten tulisi painostaa hallitustaan välttämään "reaalipolitiikan" ryteikköihin vajoamista. Koska pienten maiden taloudelliset edut ovat vähäisempiä, nämä intressit eivät korruptoi yhtä pahasti poliitikkojen moraalintajua kuin suuremmissa maissa. Ainakin tietynasteinen rehellisyys on mahdollista. Kansalaisten tulisikin vaatia todellisuudentajuisten, sotilaallisesti liittoutumattomien hallitusten yhteistyötä. Tuomitsemalla Yhdysvaltain hyökkäyksen Irakiin Ruotsi on osoittanut kykenevänsä tällaisen teoreettisen valtioryhmittymän vetäjäksi.