13.2.2004

Itä-Timor, Nato ja Indonesia

Tapani Lausti

Suomalaisessa Nato-keskustelussa jäsenyyden kannattajat näkevät sotilasliittoutuman jonkinlaisena turvallisena kotisatamana, johon nyt voidaan vapaasti lipua, kun Kreml ei enää ole hengittämässä niskaan.

Nato-jäsenyyden vastustajia syytetään aiheettomasta pelottelusta, että Suomi vedettäisiin mukaan konflikteihin, jotka eivät koske meitä. Oli miten oli, jäsenyys liittäisi maamme yhteisöön, jonka johtava jäsen, Yhdysvallat, ei oman ilmoituksensa mukaan alistu muiden — ei edes omien liittolaistensa — vastustukseen, jos se katsoo etujensa vaativan sotilaallisia toimia. Yhdysvaltain ulkopolitiikan historia kielii niinikään Washingtonin omien etujen asettamisesta demokratian ja ihmisoikeuksien edelle.

Tämä historia ei näytä kiusaavan Nato-mielisiä kommentaattoreita. Länteen tukeutumisen hengessä Max Jakobson kirjoitti hiljattain: "Turvallisuuspolitiikan perustehtävä on varautua pahimpaan. Tätä palvelee Nato-jäsenyys. Sitä verrataan usein palovakuutukseen, jolla tarkoitetaan, että jos maatamme vastaan hyökätään, saamme Naton jäsenvaltioilta apua. Nato-jäsenyyden varsinainen etu on kuitenkin toinen. Ainoakaan Naton jäsenvaltioista ei ole joutunut hyökkäyksen kohteeksi sitten puolustusliiton perustamisen 1949. Jäsenyys on vaikutukseltaan ennalta ehkäisevä." ("Suomi, Nato ja Venäjä", Helsingin Sanomat, 16.1.2004)

Jakobsonin väite, ettei yksikään Nato-maa joutunut hyökkäyksen kohteeksi, ei pidä paikkaansa. Itä-Timor kuului muodollisesti Natoon vuonna 1975, kun Indonesia hyökkäsi sitä vastaan. Itä-Timor oli Portugalin siirtomaa, tai niinkuin portugalilaisen kolonialismin mukaan määriteltiin, "merentakainen maakunta", jonka itsenäistyminen oli kansainvälisen oikeuden kannalta katsoen kesken joulukuussa 1975, kun Indonesia hyökkäsi. (Kiitän Hannu Reimeä tästä huomiosta.)

Tässä tapauksessa Nato ei siis ainoastaan jättänyt omaa aluettaan puolustamatta, vaan sen johtava maa, Yhdysvallat, aseisti hyökkääjää. Yhdysvaltojen YK-lähettiläs Daniel Patrick Moynihan kehui muistelmissaan, kuinka hän hoiti hyvin State Departmentin antaman tehtävän, jonka mukaan tavoitteena oli, että YK:n Itä-Timor -päätöksillä ei olisi mitään käytännön seurauksia.

Brittiläisiä arkistoja tutkinut Mark Curtis lisää, että Britannia auttoi Yhdysvaltoja tässä prosessissa. Sittemmin Britannia myös tuki Indonesian miehityspolitiikkaa. Vieraillessaan Lontoossa vuonna 1997 Nobelin rauhanpalkinnon saanut piispa Carlos Belo valitti Britannian myymien aseiden pitäneen yllä konfliktia Itä-Timorissa. Ihmisoikeuksilla hurskastelevan Tony Blairin vastaus oli Indonesiaan menevien asetoimitusten lisääminen. Tätä peiteltiin virallisia salaisuuksia koskevan lain avulla, kertoo John Pilger.

Yhdysvaltain ja Britannian rikollinen Irakin miehitys on nyt tietenkin hämmentänyt monia suomalaisiakin Nato-jäsenyyden kannattajia. Hyökkäystä Irakiin ei ole kovin uutterasti pyritty asettamaan historiallisiin puitteisiinsa, koska meille tyrkytetty kuva Washingtonista ja Lontoosta demokratian ja ihmisoikeuksien johtavina puolustajina saattaisi kärsiä. Natosta "arvoyhteisönä" ei jäisi paljoakaan jäljelle.

Ks. myös:

• Historical roots of Blair's lies 24 September 2003
• US endangers its own and others' security 29 July 2003
• When fundamentalisms clash 22 July 2003

[home] [archive] [focus]