Ydin, 4/2002
Ydin, 4/2002
Tapani Lausti:
Mitä ovat läntiset arvot? Edustaako Yhdysvallat läntisiä arvoja? Puolustaako Yhdysvallat johdonmukaisesti ihmisoikeuksia?
Tyhmiä kysymyksiä? Niitä täytyy kuitenkin pohtia, koska ”terrorismin vastainen sota” on luonut jälleen kylmän sodan kaltaisen asetelman, jossa Yhdysvallat esiintyy ”vapaan maailman” puolustajana, ei kommunismia vaan terrorismia vastaan. Tässä yhtälössä on jälleen jäämässä vähälle huomiolle Yhdysvaltain oma väkivaltapolitiikka ja sen vaikutukset maailmassa. Suomalaisessa ihmisoikeuskeskustelussa kiinnitetään hyvin vähän huomiota siihen, että Yhdysvaltain asenne ihmisoikeuksiin henkii täydellistä tekopyhyyttä.
Eikä tässä kaikki. Yhdysvaltain ulkopolitiikan arvosteluun on Suomessakin alettu sotkea päivittelyä monien eurooppalaisten intellektuellien perinteisestä Yhdysvaltain vastaisuudesta. Epäilemättä tätä henkeäkin on olemassa, mutta sen ei pidä antaa hämärtää asian ydintä. Yhdysvallat on itsekkään ja vaarallisen eliitin hallinnassa. Ulkopolitiikallaan Washington polkee kaiken aikaa kansainvälistä oikeutta, ihmisoikeuksia ja muiden maiden kansallista itsemääräämisoikeutta. Nato on tässä pelottavassa leikissä yksi Washingtonin pelinappuloista, kaunisteltiinpa sen roolia miten hyvänsä.
Neuvostoliiton ihmisoikeusrikkomuksia arvosteltaessa asiaan ei ainakaan järkevissä puheenvuoroissa sotkettu kysymyksiä Venäjän kulttuurin laadusta. ”Neuvostovastaisuus” oli propagandakieltä. Nyt eurooppalaisten älyköiden väitetään suhtautuvan ivallisesti Yhdysvaltoihin kohdistettuihin terrori-iskuihin, koska amerikkalaista kulttuuria pidetään pintapuolisena.
Tämä keskustelu on tuskastuttavaa, koska sillä hämärrytetään syitä, joiden vuoksi Yhdysvaltain asettuminen maailman moraaliseksi johtajaksi on asetettava kyseenalaiseksi. Jos jollakin valtiolla on niin paljon valtaa kuin Yhdysvalloilla, sen otteita on tarkasteltava valppaasti. Ennen kaikkea on tarkkailtava, vastaako sen käyttämä ihmisoikeusretoriikka sen todellista käyttäytymistä. Yhdysvalloilla on valtavia taloudellisia ja poliittisia etuja valvottavanaan suuressa osassa maailmaa. On helppo osoittaa, että se asettaa aina nämä edut ihmisoikeuksien edelle.
Ihmisoikeustekopyhyyttä
Se että Yhdysvallat jatkuvasti saarnaa muiden ihmisoikeusrikkomuksista näyttää hämäävän monia uskomaan, että nämä huolenosoitukset on otettava todesta. Tämä on kuitenkin rinnastettavissa niiden ihmisten virheisiin, jotka ottivat vakavasti Neuvostoliiton ihmisoikeussaarnat. Valitettavasti neuvostojohtajien tekopyhyys jäi monilta suomalaisiltakin ymmärtämättä. Länsimielisten suomalaisten huoli kommunistien ihmisoikeusloukkauksista taas oli tietenkin jo kylmän sodan aikana liki puhdasta tekopyhyyttä, koska amerikkalaisten vastaavaa – ja usein pahempaakin – rikollista käyttäytymistä ei missään tuomittu. Nyt sama silmien sulkeminen Yhdysvaltain ulkopolitiikan moraalittomuudelta jatkuu, mistä on pääteltävä, että näiden ihmisten moraalinen kompassi on ollut ja on edelleen hukassa.
Entä sitten läntiset arvot? Niihin sisällytetään tämänhetkisen oikeaoppisuuden mukaan ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion lisäksi ”vapaa markkinatalous”, mitä se sitten lieneekin suuryhtiöiden hallitsemassa maailmassa. Tämä oikeaoppisuus henkii tapaa, millä erityisesti amerikkalaiset poliitikot vähättelevät yleismaailmallisen ihmisoikeusjulistuksen artiklaa, joka sisällyttää ihmisoikeuksiin terveyden, ravinnon, vaatetuksen, asunnon, lääkityksen ja sosiaalipalvelut. Tässä kysymyksessä amerikkalaisten poliitikkojen halveksunnalla ei ole rajaa. Muuan Yhdysvaltain suurlähettiläs luonnehti kerran tällaisia vaatimuksia ”vaaralliseksi kiihotukseksi”.
Tosiasia on, että köyhyys voi parissa vuodessa vaatia yhtä monta kuolonuhria kuin molemmat maailmansodat yhteensä. Kuitenkin ihmisoikeusjulistus vaatii ihmisille vapautta nälästä. Tämä jatkuva holokausti paljastaa vauraiden maiden tekopyhyyden niiden asettuessa maailman moraalinvartijoiksi. Ne keskittyvät taloudelliseen omaneduntavoitteluun paitsi heikentämällä köyhien maiden asemaa myös viemällä aseita tulenaroille alueille.
”Terrorismin vastainen sota” kuvastaa tätä tekopyhyyttä. Maailman kansalaisille uskotellaan, ettei terrorismilla – olipa se miten tuomittavaa tahansa – ole mitään yhteyttä siihen epävakauteen, jota länsi lietsoo lyhytnäköisellä omaneduntavoittelullaan.
Lähi-idässä tämä asenne on johtanut äärimmäiseen vaaralliseen tilanteeseen. Jos amerikkalaiset hyökkäävät Irakiin, Israel saattaa käyttää kireää tilannetta hyväkseen kiihdyttämällä terroriotteitaan karkottaakseen palestiinalaiset kokonaan nykyisiltä alueiltaan. Seuraukset ympäröivissä arabimaissa voisivat olla arvaamattomia. Hallinnasta pääsevä kansainvälisten reaktioiden ketju voisi aiheuttaa todella pelottavan tilanteen.
Propagandasumua
Kansalaisten on työlästä seurata tapahtumien syitä ja seurauksia, koska johtavien länsivaltojen johtajat operoivat sakeassa propagandasumussa. Heidän propagandansa uskottavuutta ei tarkastella joukkotiedotusvälineissä riittävän kriittisesti. Suomessakin puhutaan Yhdysvaltojen ja Euroopan ”yhteisistä eduista” huomaamatta, että Washington on edelleen valmis tukemaan kansalaisiaan sortavia hallituksia eri puolilla maailmaa. Yhdysvallat on valmis käyttämään terroria tai tukemaan hirmuhallituksia, kun maan eliitin edut ovat kyseessä.
Nämä seikat eivät saa osakseen ansaitsemaansa huomiota. Myöskään Afganistanin pommittamisen aiheuttamia kuolemia ja inhimillisiä kärsimyksiä ei ole analysoitu kunnolla. Ei ole juuri kysytty, mitä ”terrorismin vastaisella sodalla” on saatu aikaan.
Yhdysvaltain varapresidentti Dick Cheney ennusti toukokuussa pitämässään lehdistötilaisuudessa uusia vakavia terrori-iskuja amerikkalaisiin kohteisiin. Sotaa Afganistanissa oli siihen mennessä käyty seitsemän ja puoli kuukautta yli miljardin dollarin kuukausihintaan. Tuhansia afgaaneja oli surmattu. Tuhansien muiden elämä oli suistettu lopullisesti raiteiltaan. Toisin sanoen ”terrorismin vastainen sota” ei ollut saanut aikaan juuri mitään hyvää, enimmäkseen pelkkää tuhoa ja kuolemaa. Maailma on käynyt entistä vaarallisemmaksi.
Yhdysvaltain ulkoministeri Colin Powell luonnehti kuitenkin keväällä sotaa ”ihmisoikeusvoitoksi vuonna 2001”. Powell sai melko rauhassa hurskastella. Tosin on lisättävä, että monissa Yhdysvaltain alueellisissa lehdissä, jotka eivät välttämättä ole yhtä uskollisia Washingtonin vallanpidolle kuin New York Times, on alettu esittää aiempaa vaikeampia kysymyksiä Yhdysvaltain roolista kansainvälisessä politiikassa.
Enimmäkseen valtalehdistön kieli muistuttaa edelleen kuitenkin paljolti George Orwellin hahmottamaa irvikuvaa: ”Sota on rauhaa.”
”Ihmisoikeuspolitiikka” on tässä myöhäisorwellilaisessa maailmassa korvannut kansainvälisen oikeuden. George W. Bush on luonnehtinut Afganistanin pommittamista osoitukseksi ”Amerikan ja liittolaistemme auliudesta Afganistanin sorrettua kansaa kohtaan”. ”Kansainvälisen yhteisön” (enimmäkseen Yhdysvallat ja Britannia) väliintuloja perustellaan nyt ihmisoikeuksien puolustamisella. Väliintulojen aiheuttamaa välitöntä kuolemaa, tuhoa ja kärsimystä puolustellaan sillä, että ”pitkällä aikavälillä” puolustetaan ”suurempaa hyvää”.
Vahvojen rajoittamaton valta
Kansallinen itsemääräämisoikeus on tässä uudessa uljaassa maailmassa ”ihmisoikeuspolitiikkaa” hankaloittava periaate. Tässä yhtälössä itsemääräämisoikeutensa menettävät tietenkin vain heikommat, vihollisiksi luokitellut valtiot. Vahvat länsivallat anastavat näin itselleen oikeuden määritellä muiden maiden politiikan ihmisoikeusasteen. Niiden omaa politiikkaa ei millään kansainvälisellä foorumilla voi asettaa kyseenalaiseksi. Voimakkaat maat päättävät, mikä maailmassa on oikeudenmukaista. Yhdysvaltain liittolainen Ariel Sharon on Bushin kielenkäytössä ”rauhan mies”. EU:n poliitikot ja diplomaatit nupisevat, mutta eivät uskalla uhmata Washingtonia.
Brittiläinen tutkija David Chandler on kiinnittänyt huomiota siihen, miten Britannia on tukenut Yhdysvaltoja politiikassa, jolla pyritään syrjäyttämään YK. Tarkoituksena on luoda valtioliittoutuma, joka on valmis käymään sotaa kansainvälisen oikeuden asettamien rajoitusten ulkopuolella. (Chandlerilta on juuri ilmestynyt teos From Kosovo to Kabul : Human Rights and International Intervention, kust. Pluto Press.)
Chandler kiinnittää huomiota siihen, miten Jugoslavian pommittamista vuonna 1999 selitettiin “moraalisin”, ei oikeudellisin perustein.
”Lordi Robertson, Labourin entinen puolustusministeri ja Naton nykyinen pääsihteeri, selittää, että Lännen johtajien tehtävänä on ’tasapainottaa ... lakia, moraalia ja voiman käyttöä’. Tietenkin kun laki häviää Naton johtajien Blairin ja Bushin käsitykselle moraalisesta välttämättömyydestä, ei ole enää mitään oikeudellisia rajoituksia väliintuloon missään maailman kolkassa – kunhan asia on oikea. Robertson selittää, että ’ainoa moraali on, että tehdään, mitä on tehtävä, kun se on tehtävä’. Tätä taustaa vasten kysymys siitä, turvaudutaanko väliintuloon ja milloin, jää pelkästään vahvojen johtajien omantunnon kysymykseksi.” (”The not-so-new imperialism”, spike-online 11.4.2002)
Tätä asennetta tukevat neuvonantajat ja kommentaattorit ovat päätyneet ajatteluun, jonka mukaan länsivalloilla tulee olla oikeus sotilaalliseen väliintuloon hankalissa valtioissa. He vaativat suurempaa ”imperiaalista häikäilemättömyyttä” Irakissa, Somaliassa ja Bosniassa.
Tässä paljastuu koko ”kriisinhallinnan” filosofian onttous. Silloinkin kun kriisien rauhanomainen ratkaisu on mahdollista, Yhdysvallat ja Nato ovat halukkaampia käyttämään väkivaltaa, koska se viestii muulle maailmalle, kuka maailmassa viime kädessä määrää. Jugoslavian pommittamisen todellinen vaikutin oli ”Naton uskottavuus”, ei huoli Kosovon albaanien kohtalosta. Ne, joihin voimankäyttö teki vaikutuksen, kiistävät, että rauhanomaisen ratkaisun mahdollisuus oli olemassa. Tuntuu kuitenkin todennäköisemmältä, että he puolitajuisesti olivat vaikutettuja voimankäytöstä sinänsä. Surmaamalla suuri määrä ihmisiä saadaan näköjäänhelposti aikaan tilanne, joka näyttää ”kriisinhallinnalta”.
Tämä uusi ”sotilaallinen humanismi” liittyy saumattomasti asenteisiin, jotka väheksyvät ihmisten kykyä päättää itse omista asioistaan. Chandler kirjoittaa kirjassaan: ”’Uuden humanitarismin’ sijaan tarvitsemme uutta humanismia, myönteistä asennetta ongelmanratkaisutapoihin, jotka perustuvat ihmisten kykyyn harjoittaa itsemääräämisoikeuttaan ja tehdä rationaalisia, kollektiivisia päätöksiä, siis kykyyn, jonka olemassaolon ylhäältä päin ohjatun eettisen sääntelyn kannattajat kiistävät.”
Ei tietenkään ole odotettavissa, että EU:n jäsenmaiden hallitukset ymmärtäisivät tätä problematiikkaa ja vaikkapa sanoisivat irti suhteensa Yhdysvaltoihin. Siksi laajalla kansainvälisellä kansalaiskeskustelulla olisi kartoitettava, mitä yhteiset edut merkitsevät niille lukemattomille amerikkalaisille ja eurooppalaisille, jotka vielä omaavat kyvyn arvioida kriittisesti hallitustensa politiikan moraalista tasoa. Näiden hallitusten kyky itse provosoida kriisejä lyhytnäköisellä politiikallaan on vaara, jonka implikaatioita tässä keskustelussa on pohdittava.