Yliopisto, 2000
Yliopisto, 2000
Maailman ainoan jäljellä olevan suurvallan läheisimpänä liittolaisena Britannialla on taipumus esiintyä Euroopan johtavana moraalisena voimana. Margaret Thatcherin pääministerikaudella ylemmyyden ilmaisut muuhun Eurooppaan nähden olivat tavanomaisia, kun taas Tony Blairin aikana usko oman maan paremmuuteen on ollut hienovaraisempaa. Kosovon kriisi kirvoitti Blairissa kuitenkin ajatuksenkulkuja, joissa näkyi usko Britannian historialliseen rooliin Euroopan vapauttajana.
Tuoreimmat anglo-amerikkalaisen ylemmyyden ilmaisut ovat kuitenkin jälleen tulleet Thatcherin suusta. “Amerikkalaisen vuosisadan” viimeisinä päivinä viime joulukuussa rautarouva piti vähälle huomiolle jääneen puheen, jossa hän esitti hätkähdyttäviä väitteitä. Thatcher julisti, että “englantia puhuville kansoille on yhteistä pyhitetty moraalinen maaperä”. Hän jatkoi: “Me otamme vakavasti yksilön pyhyyden; meillä on yhteinen uskonnollisen suvaitsevaisuuden perinne; olemme sitoutuneet demokratiaan; ja me olemme päättäneet pitää yllä ja levittää lakiin perustuvaa hallintoa.”
Kieli näyttelee Thatcherin ajattelussa keskeistä osaa: “Juuri englannin kieli tietysti tekee meille mahdolliseksi seistä yhdessä ja vannoa pysyviksi arvioimiemme periaatteiden nimeen. Sillä englanti on arvoissa kastettu kieli; se on vapauden kieli.”
Thatcherille Yhdysvallat on ihannevaltio, kuten hän kuvasi tammikuussa pitämässään puheessa: “Yhdysvallat ei ole ollut vain suuri maailmanvalta, niin taloudellisesti kuin sotilaallisesti, vaan myös suuri moraalinen esimerkki. Se on tietenkin saanut tukea tässä roolissa liittolaisiltaan, eritoten englanninkielisen maailman kansakunnilta.”
Yhdysvallat ja Britannia ovat Thatcherin mukaan kamppailleet menestyksellisesti “pahuuden ja tyrannian voimia vastaan”.
“Yhdessä olemme osoittaneet maailmalle demokraattisten vakaumustemme ja niille perustuvien poliittisten instituutioiden voiman. Meillä ei ole mitään syytä epäillä, että 21. vuosisadan luonne riippuu samassa määrin sitoutumisestamme noihin samoihin arvoihin.”
Maailmansodan henki
Thatcherin puheeseen ei kovin näkyvästi tartuttu. Hiljaisuus kai kuvastaa jonkinasteista noloutta rautarouvan silmittömän retoriikan vuoksi. Samantapainen asenne hiipi kuitenkin Blairin puheisiin Kosovon kriisin aikana. Pääministerin lausunnoissa alueellisesti rajallista konfliktia kuvattiin apokalyptisin, maailmansotaa henkivin sanankääntein.
Toki tätä oudoksuttiinkin. Veteraanikolumnisti Alan Watkins totesi Blairin puhuneen ikäänkuin Slobodan Miloševic “olisi valloittanut Reininmaan, liittänyt alueeseensa Tshekkoslovakian, tunkeutunut Puolaan, hyökännyt Britanniaa vastaan ja vallannut Ranskan – ja suunnitteli nyt marssimista Venäjälle”. (The Observer, 25.4.1999)
Blairin kielenkäyttö ei varmaankaan ollut sattumaa. Hänen ikäluokkansa on omaksunut sodan kokeneelta sukupolvelta ihannoidun version oman maan lähihistoriasta. On houkuttelevaa sovittaa nykypäivän kriiseihin vakiintuneita käsityksiä anglo-amerikkalaisesta roolista maailmassa. Joulukuisessa puheessaan Thatcher puki tämän ajattelun sanoiksi näin: “Kahdesti tämän vuosisadan aikana englanninkielisille kansoille on langennut maailmanrauhan puolustaminen eurooppalaisperäisissä sodissa. Suuri brittiläis-amerikkalainen allianssi näytti tietä molemmissa maailmansodissa. Ja toisen maailmansodan jälkeen velvollisuutemme oli jälleen selvitä ‘pahan valtakunnasta’, joka oli Neuvostoliitto.”
Mutta vastaako näiden kahden maan maine alati epäitsekkäinä vapauden puolustajina historiallista todellisuutta? Kun fasismin vastainen sota on tässä olennainen argumentti, niin miten periaatteellista Britannian eliitin asenne todellisuudessa oli Natsi-Saksaa kohtaan?
Clement Leibovitz ja Alvin Finkel suhtautuvat kirjassaan The Chamberlain-Hitler Collusion (Merlin Press 1997) kriittisesti historiankirjoitukseen, joka katsoo brittipoliitikkojen asenteen natseihin olleen demokraattisten periaatteiden läpitunkemaa. Leibovitz ja Finkel kirjoittavat: “Mytologia Chamberlainin olennaisesta hyveellisyydestä on niin vahva, että jopa historioitsijat, jotka ovat paljastaneet hänen yrityksensä päästä sopimukseen Saksan armeijan edustajien ja natsien kanssa vielä sodan alettua, ovat olleet haluttomia kiistämään miehestä eläteltyä yleistä käsitystä.”
Leibovitzin ja Finkelin tutkimuksen valossa pääministeri Neville Chamberlain oli tyypillinen brittieliitin edustaja, joka oli innostunut natsien ‘yhteiskunnallisesta kokeilusta’ ja oli valmis pitkälle meneviin autoritaarisiin menetelmiin varakkaan väestönosan etuoikeuksien puolustamiseksi niin omassa maassa kuin muualla. Leibovitzin ja Finkelin kirjaan alkulauseen kirjoittanut tunnettu brittiläinen journalisti Christopher Hitchens kysyykin: “Mitäpä jos toisen maailmansodan katastrofi ei johtunutkaan natsismin pahuuksien aliarvioimisesta vaan johdonmukaisista yrityksistä päästä yhteistyöhön natsien kanssa.?”
Oliko sota välttämätön?
Hitchensin mainitsemaa mahdollisuutta on pohdittu viime vuosina monissa revisionistisissa historiankirjoituksissa. Patricia Meehan on asettanut kyseenalaiseksi yleisesti hyväksytyn käsityksen, jonka mukaan mitään ei ollut tehtävissä Hitlerin pysäyttämiseksi. Meehan antoi kirjalleen nimen, The Unnecessary War : Whitehall and the German Resistance to Hitler (Sinclair-Stevenson 1992). Käsite turhasta sodasta on lainattu Winston Churchillilta.
Meehanin kuvaukset Hitlerin vastaisen opposition epätoivoisista yrityksistä saada Britannialta tukea diktaattorin etenemisen pysäyttämiseksi ovat hämmentävää luettavaa. Kerta toisensa jälkeen Britannian hallituspiirit torjuivat Saksan opposition yhteydenotot. Chamberlain päin vastoin haaveili yhteistyöstä natsien kanssa, kunhan nämä vain luopuisivat joistakin ääritendensseistään, jotta lähentyminen ei herättäisi brittien keskuudessa levottomuutta.
Saksan oppositio — jolla oli kannatusta armeijan korkeimmassa johdossa, teollisuudessa, kirkoissa ja yliopistopiireissä — oli Meehanin mukaan aina ymmärtänyt minkälaista hävitystä Hitler aiheuttaisi omassa maassaan ja Euroopassa, mahdollisesti koko maailmassa: “Oppositio oli yrittänyt saada muiden maiden vallanpitäjät näkemään tämän painajaisomaisen tulevaisuudenkuvan. Britit eivät voineet myöntää tätä, koska se olisi asettanut kyseenalaiseksi koko asenteen kolmannen valtakunnan oppositiota kohtaan.”
Sodan aikana Lontoon propaganda varoitti uskomasta erotteluun natsien ja muiden saksalaisten välillä. Koko kansa oli brittipropagandan mukaan vastuussa Hitlerin politiikasta — Meehanin mukaan härski väite niiltä briteiltä, jotka olivat osoittaneet pitkälle menevää suvaitsevaisuutta Saksan diktaattoria kohtaan. Tästä kaikesta välittämättä Britannian poliittinen kulttuuri asetettiin selvin sanoin mannermaiden yläpuolelle. Sodan jälkeen Britannian ulkoministeriö varmisti, ettei kiusallisia tosiasioita menetetyistä rauhan mahdollisuuksista päässyt päivänvaloon.
Maailmaa järjestämässä
Maailmansodan päätyttyä Yhdysvallat ja Britannia olivat ratkaisevassa asemassa uutta kansainvälistä todellisuutta sorvattaessa. Historiankirjoitus on tässäkin ollut enimmäkseen ystävällistä Washingtonin ja Lontoon roolille. Tätä ymmärtävää otetta arvostelevassa kirjassaan The Ambiguities of Power : British Foreign Policy Since 1945 (Zed Books 1995) nuoremman polven tutkija Mark Curtis korostaa, että väite Britannian sodanjälkeisen ulkopolitiikan pyyteettömyydestä kaatuu jo pelkästään virallisten asiakirjojen todistusaineistoon. Ne osoittavat, että ulkopolitiikan lähtökohdaksi otettiin ennen kaikkea maan taloudellisten etujen puolustaminen kolmannessa maailmassa — kehitysmaiden omien asukkaiden hyvinvoinnin kustannuksella. Vastarinta tätä taloudellista riistoa vastaan leimattiin Moskovan vaikutusvallan kasvuksi. Näin köyhien maiden asukkaiden oikeutetuille vaatimuksille annettiin tosiasioiden vastaisesti ideologinen leima, jonka avulla vastarinnan väkivaltainenkin tukahduttaminen koettiin moraalisesti hyväksyttäväksi.
Myöhemmässä teoksessaan The Great Deception : Anglo-American Power and World Order (Pluto Press 1998) Curtis valittaa, että Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa kohdellaan akateemisissa piireissä enimmäkseen silkkihansikkain: “Britanniassa Yhdysvaltain ulkopolitiikan vakavalle ja riippumattomalle arvostelulle usein naureskellaan ja se leimataan ‘anti-amerikkalaiseksi’ — halventava termi, jolla vihjataan arvostelijan henkilökohtaisiin kaunantunteisiin — ja oma kokemukseni akateemisessa maailmassa on, että Yhdysvaltain ulkopolitiikan systemaattinen arvosteleminen ei ‘yksinkertaisesti ole soveliasta’.” Yhdysvallat näyttää näin saaneen anteeksi rikoksensa Indokiinassa, Latinalaisessa Amerikassa ja muualla.
Curtis osoittaa lukuisin esimerkein, miten välinpitämättömästi Yhdysvallat ja Britannia ovat suhtautuneet kansainväliseen oikeuteen. Parivaljakko on auttanut valtaan monia hirmuhallitsijoita, joista Saddam Hussein on tänä päivänä tunnetuin esimerkki. Vasta kun nämä oman leirin diktaattorit ovat osoittautuneet tottelemattomiksi tai hyödyttömiksi, ääni kellossa on muuttunut. Silloin heidän rikoksilleen vaaditaan ‘kansainvälisen yhteisön’ rangaistusta, kun aiemmin samanasteisista hirmuteoista vaiettiin. Omaneduntavoittelu on aina ollut demokraattisia ihanteita tärkeämpää.
“Uusi internationalismi”
Amerikkalaiset ja brittiläiset pommikoneet käyvät edelleen sotaa Irakia vastaan, sotaa, jota maineikas kolumnisti Simon Jenkins pitää monien muiden tavoin YK:n peruskirjan ja kansainvälisen oikeuden vastaisena. Jenkins kirjoitti viime keväänä, että brittiministereiltä tulisi edellyttää sivistyneen demokratian mukaisia sodankäyntimenetelmiä. Irakin operaatiot siviiliuhreineen eivät näitä ehtoja täytä: “Tätä sotaa ei ole edes käsitelty parlamentin alahuoneessa. Syy tähän on se, ettei sota ole puolustettavissa siellä. Näin siitäkin huolimatta, että alahuoneen itsenäisyys hallitukseen nähden on tätä nykyä verrattavissa sotilasparaatiin Bagdadissa.” (The Times 5.3.1999)
Britannian joukkotiedotusvälineiden enemmistö suhtautui myönteisesti Naton pommi-iskuihin Jugoslaviassa. Silti epäileviä kommentteja on varsinkin jälkikäteen ollut runsaasti. Jopa vanhoillinen viikkolehti The Spectator (10.3.2000) pitää Serbian pommittamisen perusteluja “vastenmielisen epärehellisinä” ja syyttää Natoa jatkuvasta valehtelemisesta sodan aikana. Siviilikohteiden tuhoaminen rikkoi “samaa kansainvälistä oikeutta, jota Clinton ja Blair väittivät puolustavansa…”, lehti kommentoi.
Blairin ”uuteen internationalismiin” ja ulkoministeri Robin Cookin “eettiseen ulkopolitiikkaan” onkin suhtauduttu varauksellisesti. Hallituksen asenteita Balkanilla on verrattu silmien sulkemiseen kurdien vainolta Turkissa. Samoin on kiinnitetty huomiota siihen, että Venäjän sodankäynti Tshetsheniassa on saanut osakseen perin lievää kritiikkiä. Blairin tavattua Vladimir Putinin Pietarissa muuan länsimainen tarkkailija sanoi tapaamisen olleen propagandavoitto “Groznyin teurastajalle”: “Putin osoitti olevansa vahva venäläinen johtaja, joka kykenee olemaan mieliksi lännen johtajille tekemättä mitään myönnytyksiä.” (Sunday Telegraph, 12.3.2000) Monet venäläiset ovatkin tulleet siihen johtopäätökseen, että länsi on kiinnostunut enemmän liikevoitoista kuin demokratiasta Venäjällä. Cook on tuoreissa lausunnoissaan puhunut eettisyyden sijaan “valistuneesta omaneduntavoittelusta”.
Blair on kyllä pyrkinyt modernisoimaan churchillilais-thatcherilaista retoriikkaa. Viime keväänä, Naton pommittaessa Jugoslaviaa, hän yhdisti etnisen puhdistuksen vastustamisen Kosovossa kamppailuun suvaitsevaisuuden puolesta monikulttuurisessa Britanniassa. Hänen vakuutuksensa Irakissa jatkettavien pommi-iskujen “elintärkeistä humanitaarisista tehtävistä” eivät ole saaneet kuitenkaan innostunutta vastaanottoa. Tunnettu televisiodokumentaristi John Pilger leimasi maan osuuden irakilaisten kärsimyksiin häpeälliseksi: “Vain 21 kansanedustajaa allekirjoitti (…) ponnen, jossa vaadittiin loppua sanktioille, jotka ovat vastuussa 200 lapsikuolemasta joka päivä, ja pommikampanjalle, joka on maksanut brittiläiselle veronmaksajalle 600 miljoonaa puntaa…” (New Statesman 6.3.2000)
Väittelyn riehuessa joukkotiedotusvälineissä Thatcher elää aina vain näiden kipeiden riitojen yläpuolella. Hän ei nähnyt mitään ristiriitaa demokraattisten vakaumusten ja Chilen entisen diktaattorin Augusto Pinochetin ihailun välillä. Samoihin aikoihin, kun Thatcher kävi teellä ihailemansa kenraalin luona tämän englantilaisen kotivankeuden aikana, rautarouva palasi eräässä puheessaan lempiteemaansa: “Elinaikanani kaikki ongelmamme ovat tulleet manner-Euroopasta ja kaikki ratkaisut ovat tulleet englanninkielisiltä kansakunnilta, jotka ovat pitäneet lakia kunnioittavaa vapautta hengissä tulevaisuutta varten.”
TAPANI LAUSTI