Rauhan Puolesta 1/2017 **** 7.3.2017 **** Etusivulle

Laustin medianurkka:

Valeuutiskulttuurin unohdettu historia

Tapani Lausti kommentoi ajankohtaisia aiheita median näkökulmasta.

Suomessakin levinnyt väittely valeuutisista on paljastanut ammattitoimittajienkin keskuudessa vallitsevaa tietämättömyyttä valtamedian valheellisuuden taustoista. Näkyvistä ovat kadonneet valheellisen tiedonvälityksen syvät historialliset juuret. Yleisesti väitetään, että vasta Donald Trumpin valitseminen Yhdysvaltain presidentiksi on paljastanut, että elämme ”totuuden jälkeistä” poliittista aikaa.

Yhdysvaltain valtamedia on käyttänyt virinnyttä keskustelua hyväkseen. Se julistaa, että totuuden jälkeistä aikaa elävät ihmiset, jotka eivät pidä läntistä propagandaa totuutena. Yhdysvaltain politiikkaa ja mediaa analysoinut Nicolas J. S. Davies kirjoittaa: ”Kuitenkaan suuri osa siitä, mitä poliitikot, sanomalehdet ja asiantuntijat meille kertovat, ei perustu todelliseen maailmaan vaan on vain propagandan kaikua. Ihmisten todelliset kokemukset muodostivat taannoin ’uutisten’ aineistoa. Nyt tilalle ovat tulleet hallituksen viranomaisten ja suuryhtiöiden PR-henkilökunnan lausunnot ja lehdistötiedotteet. Totuuden jälkeistä aikaa elävät toimittajat, tuottajat ja reportterit, jotka muokkaavat tätä aineistoa ykkösuutisikseen.” (The ‘Post-Truth’ Mainstream Media, Consortiumnews.com, 9.1.2017)

Yhdysvaltain valeuutiskeskustelussa on hyökätty asiallisia vaihtoehtosivuja vastaan. Hämäräperäinen PropOrNot-järjestö syytti Washington Postin sivuilla venäläismielisestä propagandasta muun muassa näitä itsenäiselle ajattelulle tärkeitä sivuja: Consortiumnews.com, Antiwar.com, Global Research, Information Clearing House, Truthout ja Truthdig.

Näiden sivujen kirjoittajien joukossa on myös veteraantoimittajia, jotka ovat kokeneet valtamediassa työskentelyn journalistisesti toivottomaksi. Muita tärkeitä valtamedian vääristymiä oikaisevia nettisivuja ovat ZNet, CounterPunch, Common Dreams, TomDispatch, The Electronic Intifada, The Palestine Chronicle ja Media Lens.

Kannattaa myös tutustua Noam Chomskyn yhdessä Edward Hermanin kanssa aikoinaan lanseeraamaan propagandamalliin. Tämä malli, joka lähtee ennen kaikkea Yhdysvaltain oloista, osoittaa, että media ei yhteiskunnallisessa roolissaan pyri tukemaan yleisön mahdollisuuksia osallistua mielekkäällä tavalla poliittiseen prosessiin. Ihmisille ei tarjota älyllisesti relevanttia tietoa poliittisen osallistumisen helpottamiseksi. Sen sijaan median ensisijainen yhteiskunnallinen tehtävä on propagoida yhteiskuntaa ja valtiota hallitsevien etuoikeutettujen ryhmien taloudellista, sosiaalista ja poliittista ohjelmaa. (Edward S. Herman & Noam Chomsky, Manufacturing Consent:The Political Economy of the Mass Media, Pantheon Books 1988, s. 298)

Herman ja Chomsky huomauttivat kuitenkin, että järjestelmä ei kykene aukottomaan mielipiteiden muokkaukseen. He osoittivat esimerkein, miten joukkotiedotusvälineiden manipuloiva raportointi ei läheskään aina tehonnut. Amerikkalaisten enemmistö reagoi vihamielisesti yrityksiin aiheuttaa epävakautta muiden maiden oloihin ja kukistaa niiden hallituksia. Tämä pakotti 80-luvulla Ronald Reaganin hallituksen salaiseen toimintaan aggressiivisten ulkopoliittisten tavoitteidensa toteuttamiseksi.

Tietenkin yleinen mielipide voi olla ailahteleva, jos päivittäinen uutistarjonta on täynnä vääristelevää informaatiota ja vaikenee hallituksen todellisista motiiveista. Tämän tietäen Yhdysvaltain hallitukset ovat usein turvautuneet valehteluun (kuten yhdistämällä syyskuun 11. päivän terrori-iskut Saddam Husseiniin) ja pelotteluun (kuten väitteillä Irakin muodostamasta sotilaallisesta uhasta ja joukkotuhoaseiden olemassaolosta).

Yhdysvaltain entiset laatulehdet ovat nyt vain varjo menneisyydestään. The New York Times on esimerkiksi jotakuinkin kykenemätön Yhdysvaltain ulkopolitiikan kriittiseen arviointiin. Noam Chomsky siteeraa vähälle huomiolle jäänyttä teosta New York Timesin asenteesta kansainväliseen oikeuteen. Kirjassaan The Record of the Paper alan asiantuntijat Howard Friel ja Richard Falk kiteyttävät lehden asenteen näin: Jos Yhdysvaltain vihollisia voidaan syyttää kansainvälisen oikeuden rikkomisesta, ne tuomitaan kovin sanoin. Vihollisten käyttäytymisen aiheuttama järkytys – todellinen tai teeskennelty – on suuri. Mutta kun Yhdysvallat syyllistyy samanlaiseen laittomuuteen, asiaa ei käsitellä ollenkaan. On kuin mitään ei olisi tapahtunut. (What We Say Goes, ss. 3–4)

Viimeaikainen kehitys on yhä huolestuttavampaa. Amerikkalaiset vallanpitäjät eivät enää tyydy hallitsevaan otteeseensa ulkopolitiikkansa raportoimisessa, olipa kyse Syyriasta, Ukrainasta tai Venäjästä. Nyt mennään pitemmälle. Presidentti Barack Obama allekirjoitti viime joulukuussa lain, joka myöntää 160 miljoonaa dollaria hankkeeseen, joka kamppailee sellaista ”propagandaa” vastaan, joka asettaa kyseenalaiseksi virallisen Washingtonin version todellisuudesta.

Amerikkalaiset kansalaisaktivistit sanovat, että Donald Trumpin kaudella edessä on entistä aggressiivisempi hyökkäys joukkotiedotusvälineitä ja toisinajattelijoita vastaan.

 

Arkisto: Media, Rauhan Peolesta -lehden kolumneja, Yhdysvallat, Noam Chomsky, Edward S. Herman, Tariq Ali, Ramzy Baroud, Phyllis Bennis, Jean Bricmont, Patrick Cockburn, Marjorie Cohn, Mark Curtis, Robert Fisk, Glenn Greenwald, Chris Hedges, Diana Johnstone, Ann Jones, Naomi Klein, Moshé Machover, Robert Parry, John Plger, Hannu Reime

 

[home] [archive] [focus]