5.5.2004
5.5.2004
Tapani Lausti
Suomalaisessa keskustelussa suhtaudutaan enimmäkseen kovin tyynesti nykyiseen maailmanmenoon siitä huolimatta, että Yhdysvaltain riehuminen maailmalla horjuttaa oloja monissa maailman kolkissa siinä määrin, että seuraukset saattavat olla arvaamattomia. Näiden vaarojen analysoimisen sijaan on nyt heittäydytty outoon pohdintaan siitä, miten Suomen Yhdysvaltain suhteita voitaisiin lähentää. Talonpoikaisjärjen mukaan tuntuisi mielekkäämmältä etäännyttää suhteita maahan, joka miehittää laittomasti yhtä suvereenia valtiota ja tukee Ariel Sharonin mielettömyyksiä Israel/Palestiinassa.
Mutta ei, Yhdysvaltain suhteita on vaalittava, meille vakuutetaan. Ruotsin pääministerin Göran Perssonin Washingtonin vierailu on saanut osakseen suurta ihailua. Näin Turun Sanomat pääkirjoituksessaan: "Persson on osoittanut, että Yhdysvaltain-suhteiden hoito ei edellytä vaikenemista epäkohdista. Niistä voi puhua silloin, kun tarvetta on. Vierailun jälkeen Persson saattoi kertoa, että entistä parempi ilmapiiri on muodostumassa Ruotsin ja Yhdysvaltain välille. Ilmapiiriä ei varmasti huonontanut Perssonin arvio Bushista älykkäänä, hyvin valmistautuneena ja tarkkana keskustelukumppanina. ("Persson on nostanut Ruotsin USA-suhteet uudelle tasolle", 30.4.2004)
En ole varma sisältyykö viimeiseen virkkeeseen ironiaa. Elämme tosin aikaa, jolloin totutut käsitykset ovat alkaneet horjua ja sanojen sisältö hämärtyä. Jos Persson todella koki George W. Bushin yllä kuvatulla tavalla, hän joko valehtelee diplomaattisista syistä tai sitten ainoan supervallan johtajan puheille pääsy lumoaa vaatimattomammasta maasta tulevan vierailijan. Paavo Lipponenkin taisi taannoin innostua Valkoisessa talossa käymisestä.
Oli miten oli, kannattaa pohtia radikaalin journalistin Alexander Cockburnin kommenttia: "Kautta historian on esiintynyt typeriä, huonosti asioista perillä olevia johtajia. Mutta harvoin jos koskaan maailmalle on tarjottu, niinkuin nyt Irakin ja Israelin syvenevissä katastrofeissa, reaaliaikaista tietoa tästä raa'asta typeryydestä ja tiedon vääristelystä, eikä kerta kaikkiaan minkäänlaista helpotusta ole näkyvissä." (Stupid Leaders, Useless Spies, Angry World, CounterPunch, 1/3 May 2004)
Palatakseni Suomen ja Yhdysvaltain suhteisiin, on totta, että väittelyä ovat osaltaan provosoineet hämärien "kabinettien juonittelijat" kuten Uutispäivä Demari asian ilmaisi ("Kabinetit kihisevät pyrkimyksiä kampittaa presidentti Halosta", 4.5.2004). Yksi kabinettimies, Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVAn johtaja Risto E.J. Penttilä analysoi maailmanmenoa näin: "Venäjä ja Yhdysvallat ovat sotaa käyviä valtioita, jotka pohtivat kansainvälisiä suhteita hyvin perinteisistä (realistisista) lähtökohdista. Halosen idealistinen agenda ei istu tällaiseen maailmaan, ja jäljet näkyvät: Suomella ei pitkään aikaan ole ollut näin ohuita korkean tason suhteita Moskovaan ja Washingtoniin." ("Valinnan paikka, rouva presidentti", Helsingin Sanomat, 25.4.2004)
Penttilän kyynisyys on päätä huimaavaa. Se että Venäjän ja Yhdysvaltain piittaamattomuus kansainvälisestä oikeudesta ja ihmisoikeuksista kumpuaa "perinteisistä (realistisista) lähtökohdista" ei sinänsä ole mitään uutta. Penttilää taitaa kuitenkin kismittää se, että Halosen "idealismi" estää Suomea muuttumasta kritiikittömäksi suurvaltojen liehittelijäksi. Sodan käyminen on hänen maailmankuvassaan luonnollista kansainvälistä politiikkaa. "Sota on rauhaa", on varmaankin seuraava iskulause.
Muodollisesta kriittisyyden kiittämisestä huolimatta "sopeutuminen" taitaa olla ajan tunnus. Turun Sanomatkin yllä mainitussa pääkirjoituksessaan viittaa kielteisesti Olof Palmen kriittiseen perintöön: "Niinpä Ruotsilla on nyt kova tarve päästä eroon Palmen politiikan tuomista rasitteista ja vakuuttaa, että Ruotsi on nykyisin jotakin aivan muuta kuin 1970-luvulla."
Ennen Perssonin Washingtonin vierailua Helsingin Sanomat opetti suomalaisia tasapainottelemaan Yhdysvaltain suhteissa näin: "... Perssonin julkisissa puheenvuoroissa transatlanttinen yhteys korostuu. Kun suhteiden ylläpito Yhdysvaltoihin on ruotsalaisille selkeä ja julkinen poliittinen päämäärä, suomalaisille näyttää olevan vaikeata yhdistää kaksi asiaa: Yhdysvaltojen johtavan aseman tunnustaminen ja siihen sopeutuminen sekä myös kriittinen suhtautuminen Yhdysvaltain politiikkaan. Ruotsi on onnistunut tässä erinomaisesti kiitos johdonmukaisen työn ja diplomatian. Suomen poliittisen johdon tulisikin nykyistä selkeämmin nostaa myös julkisuudessa Euroopan ja Yhdysvaltojen suhde esille ja saada myös kansalaiset ymmärtämään näiden suhteiden merkitys Euroopan tulevaisuudelle. Tähän on erinomaiset mahdollisuudet, sillä Suomen ja Yhdysvaltojen suhteet ovat hyvät. Niiden kehittämisen eteen pitää vain tehdä entistä enemmän työtä." ("Ruotsi rakentaa USA-suhteita enemmän kuin Suomi", 28.3.2004)
"Yhdysvaltojen johtavan aseman tunnustaminen ja siihen sopeutuminen" on arvoituksellinen ajatus, joka taitaa kätkeä taakseen sittenkin ei niinkään kritiikin halua kuin alistumista "maailman realiteeteille" — niinkuin ne Washingtonissa määritellään. Yhtä huonosti perusteltu on ajatus Euroopan ja Yhdysvaltojen suhteiden merkityksestä Euroopan tulevaisuudelle. Todellisuudessahan Yhdysvallat ajaa omia etujaan maailmassa häikäilemättömällä tavalla, jossa Euroopan edut saavat aina tiukan paikan tullen väistyä.
Penttilän provosoimassa väittelyssä Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki osoitti jälleen kerran tervettä järkeä, kun hän sanoo, että Penttilän Halos-arvostelusta kuultaa "perinteisen poliittisen realismin retoriikka": puhuja tietää, millainen maailma on, ja hänen poliittisena ohjenuoranaan on tavoitella niiden suosiota, joilla on eniten valtaa, ennen kaikkea sotilaallista valtaa.
Patomäki ei ole huolissaan Suomen Yhdysvaltain suhteista. Paljon puhuttu Irak-vuotokaan ei hänen mielestään vahingoittanut suhteita. "Tietysti amerikkalaiset saattoivat olla hälystä pettyneitä, koska sitä ennen he laskivat Suomen osaksi sotaliittoumaa, vaikka Suomi ei ollut joukkoja lähettämässäkään. Mutta ei se pettymys ollut meille ongelma. Irakin sota oli laiton hyökkäyssota, ja Suomi YK:n periaatteisiin sitoutuneena pohjoismaana voi oikeutetusti ottaa etäisyyttä sellaiseen." (Arto Astikainen, "Professori tyrmää Halos-kritiikin", Helsingin Sanomat, 28.4.2004)
Suomen kaltaisen pienen liittoutumattoman maan kansalaisten tulisikin kuunnella Eurooppaa laajemman maailman mielipiteitä. Intialainen kirjailija Arundhati Roy on kuvannut Euroopan ulkopuolisen, köyhän maailman vastenmielisyyttä Yhdysvaltain otteita kohtaan, ei vain George W. Bushin kaudella vaan vuosikymmenten aikana, kun Latinalaisen Amerikan, Afrikan ja Aasian maiden miljoonat kansalaiset ovat joutuneet kärsimään Yhdysvaltain interventioiden seurauksista. Roy toteaa syyskuun 11. päivän terrori-iskujen tuoneen Yhdysvaltainkin viattomat tähän Washingtonin ylläpitämään väkivallan maailmaan.
Roy muistuttaa myös, että paras Bushin kritiikki on virinnyt Yhdysvalloissa. Hän sanoo, että potentiaalisesti ainoa Yhdysvaltain hallitustakin voimakkaampi instituutio on Yhdysvaltain kansalaisyhteiskunta. New Yorkin Harlemissa toukokuussa 2003 pitämässään puheessa Roy yllytti Yhdysvaltain kansalaisia vastarintaan: "Jos ryhdytte tähän taisteluun, ei vain satojen tai tuhansien, vaan miljoonien voimin, muu maailma tervehtii teitä ilolla. Silloin näette, miten kaunista on olla hellä eikä raaka, tuntea turvallisuutta eikä pelkoa. Koette ystävyyttä eikä eristyneisyyttä. Teitä rakastetaan eikä vihata." (Arundhati Roy, The Ordinary Person's Guide to Empire, Flamingo 2004)
Ks. myös: