2.4.2007 2.4.2007
Tapani Lausti
Euroopan Unionin juhliessa 50-vuotistaivaltaan maanosan rauhantekijänä Suomessa viritellään spekulointia uusista yleiseurooppalaisista kriiseistä. Sotatieteilijä Markku Salomaa maalaa kauhukuvia Suomen joutumisesta laajamittaisen hyökkäyksen kohteeksi tällaisen kriisin yhteydessä. ("Suomen riskit aluepuolustuksessa kasvavat", Turun Sanomat, 14.3.2007; "Suomen puolustus rajoittuu nyt vain suurimpiin keskuksiin", Helsingin Sanomat, 22.3.2007)
Salomaa pelottelee Naton ulkopuolella olemisen vaaroilla: "Oletetaan, että Suomi voisi joutua laajamittaisen hyökkäyksen kohteeksi yleiseurooppalaisen kriisin yhteydessä. Tällöin jouduttaisiin aluepuolustusopin mukaan taistelut käymään oman maan rajojen sisällä, eikä Nato pysty irrottamaan meille apua, koska sillä on riittävästi tehtävää omien jäsenmaittensa puolustuksessa."
Suomea voitaisiin tuhota Salomaan mukaan niin nopeasti, että kuukaudessa henkilötappiot olisivat jopa 200 000 ja poliittisen johdon ainoaksi vaihtoehdoksi saattaisi jäädä antautuminen.
No, sotatieteen dosentin toimenkuvaan varmaankin kuuluvat tällaiset kaavailut, vaikka tekee kyllä mieli kysyä, että mikä ihmeen yleiseurooppalainen kriisi. Tuntuu siltä, että synkät spekulaatiot ovat alkaneet kuulua ajan henkeen. Keskustelun sävyä teki vielä dramaattisemmaksi Juha Harjula, joka on toiminut Suomen Naton edustustossa puolustusasiainneuvoksena. Hän kirjoittaa, että Nato-jäsenyydellä Suomi saisi ydinasepelotteen "taustavoimaksi". Harjulan mielestä "Euroopan Unioni ei kykene Naton tapaan tarjoamaan turvallisuustakeita Suomelle." ("Miksi Natoon?", Suomen Kuvalehti, 23.3.2007)
Toimittaja Jarkko Vesikansa taas pohtii Nato-jäsenyyttä näin: "Keskustellaan Natosta tai ei, Suomi ei pääse pakoon haasteita, joihin Nato, sen jäsenvaltiot ja muut kansainväliset instituutiot yrittävät vastata. Maailmalta ei voi piiloutua, vaikka se on anarkistisempi ja hallitsemattomampi paikka kuin järjestäytynyt Suomi toivoisi." ("Natosta uupunut maa", Suomen Kuvalehti, 16.3.2007)
Vesikansa panee uskonsa "monenkeskiseen sotilas- ja kriisinhallintaliittoon", ei yksin Natoon vaan mahdollisesti useampiinkin Nato-mallisiin turvallisuusjärjestöihin, "joilla on takataskussaan riittävän monipuolinen keinovalikoima".
On tietysti totta, että maailmasta on tullut arvaamattomampi. Mutta onko "piiloutumisen" vastakohta liittoutuminen maailmanvaltaa tavoittelevan militaristisen supervallan kanssa? Yhdysvallat ei takaa muiden maiden turvallisuutta, vaan heikentää sitä riehumisellaan Irakissa ja muualla. Se on myös lisännyt jännitystä Euroopassa uusilla ohjussuunnitelmillaan (ks. Mark John: U.S. missile shield touches raw nerve in Europe, Reuters, 21.3.2007). Myöskään Yhdysvaltain ilmoitusta uusien ydinaseiden kehittämisestä ei maailmalla otettu riemulla vastaan. Ohjelmaa pidetään uutena osoituksena Washingtonin pyrkimyksestä absoluuttiseen sotilaalliseen ylivoimaan (ks. Eli Clifton: U.S. Nukes Plan Viewed as Provocative, Inter Press Service, 22.3.2007).
Harjula kirjoittaa, että Naton "toiminnan pääpaino on kriisinhallinnassa". Afganistanissa Nato on kuitenkin mukana operaatiossa, joka on omiaan lisäämään maailman alttiutta uusille kriiseille. Afganistan on osa Yhdysvaltain politiikkaa, joka on kääntänyt suuren osan maailman kansoista koko läntistä leiriä vastaan. Islamilaisessa maailmassa on nyt 22 kertaa enemmän läntisiä joukkoja kuin 12. vuosisadan ristiretkien aikaan (ks. Robert Fiskin haastattelua Fingerprints Of History, Al-Ahram, 25.3.2007). Afganistanista ja Irakista joudutaan jossain vaiheessa vetäytymään verissä päin. Näitä "sotia" ei voi voittaa.
Näistä tosiasioista huolimatta monet suomalaiset kommentaattorit tarkastelevat maailmaa kovin läntisistä lähtökohdista. Amerikkalaisten joukkojen toimintaa Irakissa luonnehditaan yleisesti yritykseksi "rauhoittaa" maan olot. Miehitystä arvioidaan muutenkin enimmäkseen Yhdysvaltain strategian kannalta. Hyvin harvat asettavat miehityksen sinänsä kyseenalaiseksi. Irakilaisten hirvittävät kärsimykset eivät saa kovin suurta painotusta.
Mikä siis voisi olla Suomen kaltaisen pienen maailman rooli tässä kansainvälisessä tilanteessa? Ennen kaikkea on sanottava, että sotilaallinen liittoutumattomuus ei ole pakenemista maailman todellisuudelta. Liittoutumattoman kansan moraalinen velvollisuus on asettua Washingtonista johdettujen mielettömyyksien ulkopuolelle. Liittolaisia on etsittävä sieltä, missä on vielä mahdollisuus maailman olojen järkiperäiseen tarkasteluun. Euroopan Unionissa on pyrittävä hahmottamaan ryhmittymää, joka uskaltaa nykyistä selvemmin asettua Yhdysvaltain ulkopolitiikan arvostelijaksi. Opposition on oltava moraalisesti periaatteellista, ei opportunistista etujen valvontaa. On myös uskallettava asettua eurooppalaisten eliittien militaristisia vaistoja vastaan.
Euroopan yhdentymisen alullepanon "isäksi" luonnehditun Jean Monnet'n avustaja Max Kohnstamm varoitti hiljattain maailmaa ajautumasta uudelleen voimatasapaino-ajatteluun. Kohnstamm on erityisen huolestunut Yhdysvaltain voimapolitiikasta mainiten esimerkkinä mm. Washingtonin yritykset vetää Japani ja Australia Kiinan vastaiseen rintamaan.
Kohnstamm sanoi: "Omasta historiastamme tiedämme, mihin tällainen johtaa... Jos asia halutaan ilmaista synkällä tavalla: Euroopan yhteisöä ei luotu ennen 40 miljoonan ihmisen tappamista, vaan vasta sen jälkeen." (Mark Beunderman: 'We had no time to philosophise about this revolution', EU Observer, 24.3.2007)
Vieraile arkistossa: Euroopan Unioni, Nato, Suomen ulkopolitiikka, Yhdysvaltain politiikka, Afganistan, Persianlahti, Lähi-itä, Kansainvälinen politiikka, Hannu Reime, Robert Fisk, Noam Chomsky, Phyllis Bennis