12.5.2008 12.5.2008
Tapani Lausti
Antti Halinen, Kuubalainen Kuuba. Like 2007.
Kuuba on ollut kansainväliselle vasemmistolle niin ihailun kohde kuin aatteellinen riesa. Antti Halinen tunkeutuu pelotta tämän ristiriidan ytimiin. Hienoa perusjournalismia edustava kirja antaa lukijalle mahdollisuuden sympatisoida ja inhota, usein nauraa.
Ihailun juuret ovat Kuuban sitkeässä kyvyssä vastustaa alueen aggressiivista suurvaltaa, Yhdysvaltoja, jonka otteet rikkovat kansainvälistä lakia ja ilmentävät syvää moraalittomuutta asenteessa muiden kansojen oikeuksiin. Mitkä tahansa otteet kuubalaisia vastaan ovat sallittuja, kunhan maata vain kyetään tavalla tai toisella vahingoittamaan.
Inhon juuret ovat taas tavassa, jolla Kuubankin vallankumous on syönyt lapsiaan ja osoittautunut kykenemättömäksi tarjoamaan demokraattista sosialismin mallia. Voidaan tietysti väittää, että ahdingossaan Kuuballa ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lyöttäytyä Neuvostoliiton liittolaiseksi. Mutta vaikka tässä olisikin ollut kyse olosuhteiden pakosta, valinta rohkaisi myös aatteellista opportunismia. Suurta ystävää ei sopinut arvostella.
Halinen käy läpi Kuuban ihailtavat ja inhottavat puolet puolet herkullisella yhdistelmällä jokapäiväisiä havaintoja ja poliittisia tarkasteluja. Kuuban politiikka on hassu yhdistelmä byrokraattien mielikuvituksettomuutta ja tavallisen kansan mielikuvituksellisia keinoja kiertää sääntöjä ja etsiä helpotusta taloudelliseen ahdinkoon.
Näin Kuubakin on antanut huomattavan panoksensa sosialismin käsitteen ryvettämiseen. Tässä katsannossa sosialismi on valtion omistusta, tehottomuutta ja ruohonjuuritason halveksimista, "sosialistisesta" retoriikasta huolimatta. Tietysti myönteisellä puolella on aineellisten olojen turvallisuus, jota muiden Latinalaisen Amerikan maiden köyhät syystä kadehtivat. Kuubalaiset halusivat kuitenkin muutakin. Halinen kirjoittaa: "Vallankumouksen suuret saavutukset terveydenhoito, opetus, sosiaaliturva, kulttuuri ja urheilu otettiin jo itsestäänselvyyksinä; ne eivät enää riittäneet, vaan kuubalaiset halusivat enemmän." (s. 131)
Halinen käyttää herkullista ironiaa tarkastellessaan Kuuban hallituksen loputonta soutamista ja huopaamista: "Aina kun Kuuban talous alkaa piristyä, kommunistisen puolueen politbyroo ryhtyy vetämään takaisin pahoina aikoina tekemiään myönnytyksiä markkinatalouden suuntaan ja alkaa puhua paluusta sosialistisiin periaatteisiin." (s. 180) Kadun miehen analyysi kuuluu: "täällä on economía capitalista, kapitalistinen talous, contabilidad socialista, sosialistinen kirjanpito ja mentalitad de comemierda, paskansyöjän mentaliteetti." (s. 181)
Kuuban kommunistijohto on ollut jotakuinkin sokea tavallisten ihmisten resursseille, mielikuvitukselle ja keskinäiselle solidaarisuudelle, kun kyse on talouden organisoimisesta alhaalta lähtien. Kansalaisia paimennetaan kuin lapsia tai oppimattomia tolvanoita.
Syytä tähän onnettomaan poliittiseen kulttuuriin voi tietenkin etsiä naapurissa uhoavan suurvallan pelon aiheuttamasta saarroksissa olemisen mentaliteetista. Aitoa demokratiaa on vaikeata luoda oloissa, joissa taloudellinen saarto syventää jokapäiväisen elämän vaikeuksia. Neuvostoliiton romahtaminen taas osoitti valitun tien virheellisyyden. Kaiken panostaminen yhteen kurjaan yhteiskuntamalliin kostautui.
Toisaalta Kuuban johto on osoittanut aivan kotikutoista näkemyksellisyyden puutetta. Vaikeissa oloissakin olisi ollut mahdollista rakentaa vallankumouksen jälkeisen kansalaisinnostuksen perustalle ja kehitellä demokraattisia yhteiskuntarakenteita, vaikkapa Espanjan vallankumouksen kokemuksista oppia ottamalla.
Kuuban johtajat eivät sallineet keskustelua vaihtoehdoista. Tulos oli helppo ennustaa. Halinen lainaa kuubalaista runoilijaa Maria Elena Cruz Varelaa: "Vallankumous on kuin pölyttynyt, homehtunut, jäykistynyt termi, vaikka se kerran oli toiveittemme esikuva." (s. 114)
Ks. myös:
Vieraile arkistossa: Latinalainen Amerikka, Yhdysvaltain politiikka, Hannu Reime