YLE/Ykkösaamu, 26.2.2008 YLE/Ykkösaamu, 26.2.2008
Hannu Reime
Vuorossa on tämän viikon tiistaikolumnistimme Hannu Reime. Hänen aiheenaan on Kuuba ja Fidel Castro, joka viikko sitten ilmoitti luopuvansa valtion johtamisesta.
Kolme erilaista historian vaihetta, kolme erilaista Kuubaa tulee ainakin itselleni mieleen, kun kuulee uutisia Karibian suurimmalta saarelta ja suurimmasta saarivaltiosta, jota myös Antillien helmeksi on kutsuttu. Kuuban valtionpäämiehen viran nyt jättävä Fidel Castro on ollut mukana niissä kaikissa.
Ensimmäinen on 1950-luvun Kuuba, pelikasinoitten, yökerhojen ja bordelleitten Havanna, jossa gangsteripomot hoitivat bisneksiään kieltolain aikaisen Chicagon tapaan. Kaikkea tätä suojeli ylimpänä diktaattori Fulgencio Batista, joka kohteli poliittisia vastustajiaan samanlaisella brutaalisuurella kuin rikossyndikaatit kilpailijoitaan. Mutta myös Batistan vastustajissa oli piirteitä, joita voisi kutsua gangsterismiksi. Oppositiokin turvautui usein tuliaseisiin vakuuttelun sijasta.
Tässä kyynisen vallantavoittelun ja samanaikaisen idealismin ilmapiirissä aloitti julkisen toimintansa myös nuori lakimies, tohtori Fidel Castro Ruz. Hänen johdollaan puolen toistasataa kapinallista hyökkäsi Moncada-nimiselle kasarmille Santiago de Cuban kaupungissa heinäkuussa 1953. Hyökkäys epäonnistui huonon onnen ja varmaan huonon suunnittelunkin johdosta. Kolmasosa kapinallisista vangittiin ja heistä ainakin puolet kuoli kidutukseen Batistan tyrmissä. Castro tuomittiin kuolemaan oikeudenkäynnissä, jossa hänen kuuluisasta puolustuspuheestaan ”Historia on minut vapauttava” tuli Kuuban vallankumouksen ohjelmanjulistus. Castron kuolemantuomio muutettiin viidentoista vuoden vankeudeksi, ja kaksi vuotta myöhemmin hänet armahdettiin.
Castro ei ollut vielä täyttänyt kolmeakymmentäkään, kun hän lähti Meksikoon valmistelemaan maihinnousua ja uutta vallankumousyritystä. Se alkoi joulukuun toisena päivänä vuonna 1956, kun 82 vallankumouksellista rantautui Orienten maakunnassa itäisessä Kuubassa, jonne he olivat purjehtineet pienellä Granma–nimisellä jahdilla.
Vallankumouksen alku ei näyttänyt lupaavalta tälläkään kertaa. Vain 12 kapinallista selvisi hengissä ensimmäisestä yhteenotosta Batistan armeijan kanssa. Castron elämäkerran kirjoittanut New York Timesin toimittaja Tad Szulc toteaa, että jos joku olisi joulukuussa 1956 ennustanut, että muutaman vuoden kuluttua Kuuba on muuttunut Amerikan ensimmäiseksi kommunistimaaksi, häntä olisi pidetty hulluna.
Mutta yllätykset ja tapausten odottamaton kulku ovat mahdollisia politiikassakin. Vallankumoukselliset vetäytyivät Sierra Maestran vuorille, ja niin alkoi taistelu, joka kaksi vuotta myöhemmin päättyi siihen, että Batista lähti maanpakoon. Vallankumoukselliset sissikolonnat ottivat hallintaansa Havannan ja muut suurimmat kaupungit. Yhtä kolonnaa johti Fidel, toista hänen pikkuveljensä Raúl, kolmatta nuori kuubalainen Camilo Cienfuegos ja neljättä Castron Meksikossa tapaama argentiinalainen lääkäri Ernesto Guevara. Tämä oli saapunut Meksikoon oltuaan sitä ennen todistamassa Yhdysvaltojen tukemaa vastavallankumousta Guatemalassa. Cienfuegos kuoli lento-onnettomuudessa jo syksyllä 1959, ja Guevaran surmasi CIA:n tukema Bolivian armeija vuonna 1967.
Toinen kuva, joka Kuubasta tulee mieleen, ovat vallankumouksen voiton jälkeiset vuodet 1960-luvun alussa. Kuuba etsii tietään. Vallankumouksen oli tehnyt Castron perustama Heinäkuun 26. päivän liike, jota oli tukenut laajapohjainen oppositio kaupungeissa; oli ollut kaksi rintamaa, sierra ja llano eli vuoret ja tasanko. Kuuban vanha kommunistinen puolue oli hypännyt vallankumouksen kyytiin vasta aivan loppuvaiheessa, kun kapinalliset näyttivät todella voittavan. Castron liike ei ollut mikään kommunistien peitejärjestö niin kuin Itä-Euroopan ”demokraattiset rintamat” toisen maailmansodan jälkeen, vaan kansanliike, jossa oli mukana laaja poliittinen kirjo Batistan vastaista oppositiota. Siihen kuului kommunistien vastustajia, mutta myös heidän myötäilijöitään, sekä riippumattomia radikaaleja.
Hyvin pian kävi ilmeiseksi, että Kuuban vallankumous ei ollut mikään tavanomainen ja banaali latinalaisamerikkalainen keikaus hallituspalatsissa, vaan alku syvälliselle yhteiskunnalliselle muutokselle. Tuotantoelämä kollektivisoitiin varsin perinpohjaisesti, mutta myös autoritaarisesti, ylhäältä alas, vailla työläisten osallistumista päätöksentekoon. Olisiko toisenlainen, demokraattinen, mutta myös radikaali vallankumous ollut mahdollista, on kokonaan toinen kysymys.
Toisenlaista vaihtoehtoa ei ainakaan helpottanut Yhdysvaltojen äärimmäisen vihamielinen suhtautuminen hallitukseen, joka oli irrottanut Kuuban suuren pohjoisen naapurin poliittisesta ja taloudellista vaikutuspiiristä. Kuubaa vastaan aloitettiin taloussaarto ja diplomaattisuhteet katkaistiin. Yhdysvallat tuki kuubalaispakolaisten tekemää maihinnousuyritystä, ja kun se epäonnistui, käynnisti Kuubaa vastaan ohjelman, jota kutsuttaisiin kansainväliseksi valtioterrorismiksi, ellei sana olisi tällaisessa yhteydessä poliittisesti epäkorrekti. Suorassa yhteydessä näihin tapahtumiin oli myös Kuuban ohjuskriisi lokakuussa 1962, jolloin maailma oli lähempänä ydinsotaa kuin koskaan. Castron hallituksen kannalta Neuvostoliiton lupaamat ydinohjukset olivat puolustuksellisia aseita. Kun Neuvostoliitto veti ne pois, Havannassa osoitettiin mieltä silloista neuvostojohtajaa Nikita Hrushtshovia vastaan, ja hänestä käytettiin haukkumasanaa, jota näillä Yleisradion kanavilla ei alatyylisyytensä vuoksi ole sopivaa toistaa.
Muutaman vuoden Kuuban johto hapuili, etsi malliaan ja tukeutui yhä enemmän Neuvostoliitoon ja itäblokkiin. Kommentaattorit ammattihistorioitsijoista journalisteihin ovat loputtomiin väitelleet siitä, kumpi oli ennen: ajoiko Yhdysvaltojen vihamielisyys Kuuban Neuvostoliiton syliin, vai oliko Castro — niin kuin sanotaan — piilokommunisti alun alkaen. Luultavasti hän oli yksinkertaisesti poliittinen radikaali, jolla ei alun perin ollut selvää käsitystä siitä, millaisen yhteiskunnan rakentamiseen hän halusi valtaansa käyttää.
Kuubasta tuli virallisesti yksipuoluevaltio vuonna 1965, kun kaikki vallankumoukselliset järjestöt oli yhdistetty uudeksi kommunistiseksi puolueeksi. Kolmas mielikuva Kuubasta onkin itäeurooppalaista mallia noudattava byrokraattinen valtio, joka rajoittaa ankarasti yksityisen kansalaisen elämää samalla, kun kuitenkin pyrkii takaamaan jokaiselle perustarpeet. Se kävi päinsä verraten hyvin, kun Neuvostoliitto oli olemassa ja rahoitti Kuubaa. Niinpä itäblokin romahdus oli kova isku elämänmuodolle, johon kuubalaiset olivat tottuneet.
Castrolainen järjestelmä on kuitenkin pysynyt pystyssä ja selvinnyt siitä kriisiajasta, jonka Moskovan avun katkeaminen sai aikaan. Helppoa se ei ole ollut, ja muutosta Kuubassa odotetaan. Kovin onnistuneena ei voida pitää talousjärjestelmää, jossa ei tule toimeen maan omassa rahassa maksettavalla palkalla, vaan kohtuullinen ja siedettävä elämä vaatii ulkomaanvaluuttaa. Castron vetäytyminen aktiivisesta politiikasta sairauslomalle jo toissa kesänä ja hänen lopullinen jättäytymisensä valtion johdosta vähentää ainakin henkilötasolla siirtymäkauden äkillisyyttä. Poliittisena suuntauksena castrolaisuus varmasti jatkuu Kuubassa myös Fidel Castron jälkeen, tapahtuipa saarella mitä tahansa.
Vieraile arkistossa: Latinalainen Amerikka, Hannu Reime