YLE/Ajantasa 14.9.2006

Kuuba odottaa uutta aikaa

Hannu Reime

Ajantasan torstai-iltapäivän ulkomaankolumnissa on aiheena Kuuba. Hannu Reime pohdiskelee castrolaisuutta ja castrolaisuuden jälkeistä Kuubaa.

Kuuba kuuluu niihin maihin maailmassa, joitten osa kansainvälisessä politiikassa ja näkyvyys uutisissa on ollut maan kokoon verrattuna suhteettoman suuri. Erikoinen asema, joka on tuottanut kuubalaisille niin siunausta kuin kiroustakin, johtuu tietenkin Kuuban vallankumouksesta 1950-luvun lopulla.

Vallankumouksessa vallan otti 32-vuotiaan lakimiehen Fidel Castron perustama kapinallisarmeija, jonka kolonnat marssivat Sierra Maestran vuorilta alas tasangolle ja kaupunkeihin ja ajoivat diktaattori Fulgencio Batistan maanpakoon. Koska siihen maailmanaikaan ei miesten muotiin kuulunut parran pitäminen eivätkä oliivinvihreisiin univormuihin sonnustautuneet kapinalliset olleet ajaneet leukojaan sileiksi, antoi kansa heille aluksi nimen los barbudos, partasuut miespuolisten sissisotilaitten näkyvimmän ulkoisen ominaisuuden mukaan.

Kuuban vallankumousta ympäröi alusta alkaen romanttinen hohde, joka ei vieläkään, lähes puoli vuosisataa myöhemmin ole kokonaan sammunut. Valtaan tultuaan Castro toimi tavalla, joka osoitti, että kysymyksessä oli todella vallankumous, ei vain pelkkä kapina tai valtiokaappaus. Kuuban talous sosialisoitiin muutamassa vuodessa, ja uusi hallitus ajautui ankaraan konfliktiin mahtavan pohjoisen naapurimaan, Yhdysvaltojen, kanssa. Ja koska castrolaisen Kuuban ensi vuodet osuivat 1960-luvun alkuun, ei ollut ihme, että tuon vuosikymmenen radikalisoituva nuoriso kautta maailman näki Castron Robin Hoodina ja Yhdysvallat Nottinghamin šeriffinä.

Kuuba muuttui myös nappulaksi kansainvälisen politiikan pelilaudalla, kun Castron hallitus liittoutui Neuvostoliiton kanssa, otti näin selkänojakseen Moskovan Washingtonia vastaan. Lokakuussa 1962 Kuubasta oli lähellä alkaa suurvaltojen välinen ydinsota, jonka seuraukset olisivat olleet kohtalokkaita koko ihmiskunnalle.

Castron perustama Heinäkuun 26. päivän liike ei ollut kommunistinen, vaan se koostui erilaisista diktatuurinvastaisista suuntauksista. Castrolaisten yhteydet Kuuban vanhaan kommunistipuolueeseen olivat varsin vähäisiä ja keskinäiset suhteet osin jopa vihamielisiä.

Yhtä kaikki, Kuubaan luotiin Castron johdolla poliittinen ja yhteiskunnallinen järjestelmä, joka oli kuin kopio Neuvostoliitosta ja itäblokista. Vallankumoukseen osallistuneet järjestöt ja vanhat kommunistit yhdistettiin uudeksi kommunistipuolueeksi, josta tuli Kuuban ainoa sallittu poliittinen puolue. Suuret joukkojärjestöt alistettiin Puolueelle, ja sosialisoitu talous organisoitiin valtiojohtoisesti ilman työläisten riippumatonta ja demokraattista päätöksentekovaltaa. Liittoutumisen Moskovan kanssa sinetöi se, että Castro hyväksyi Tšekkoslovakian miehityksen elokuussa 1968.

Castron Kuuba sai runsasta talousapua Neuvostoliitosta, josta se tuli hyvin riippuvaiseksi. Kuitenkaan Kuuba ei ollut mikään Neuvostoliiton satelliitti samassa mielessä kuin eräät Itä-Euroopan maat. Parempaa osoitusta siitä ei ole kuin se, että Castro ja hänen järjestelmänsä ovat pysyneet vallassa Neuvostoliiton ja itäblokin hajoamisen jälkeenkin. Neuvostoliittoa ei ole ollut olemassa puoleentoista vuosikymmeneen, mutta Kuuba on yhä kommunistinen maa.

Myös Yhdysvaltojen suhtautuminen Kuubaan osoittaa, että ongelmana Washingtonille ei ollut ensi sijassa Moskova, vaan Kuuban riippumattomuus. Neljä ja puoli vuosikymmentä voimassa ollutta Kuuban saartoa pidetään edelleen yllä. Saartoa on jopa tiukennettu, mikä tapahtui demokraatti Bill Clintonin virkakaudella 1990-luvulla, siis ennen kuin Valkoisen talon isännäksi tuli nuorempi George Bush, jota yleisesti pidetään yhtenä Yhdysvaltojen oikeistolaisimmista presidenteistä.

Myöskään kommunistipuolueen yksinvalta Kuubassa ei voi sinänsä olla Castroon pohjoisesta kohdistuvan vihamielisyyden syy. Sen osoittavat Yhdysvaltojen normaalit suhteet Kiinaan, jota myös johtaa yksinvaltainen kommunistipuolue.

Fidel Castro on nyt 80-vuotias, ja kuluneena kesänä hän joutui sairauden vuoksi luovuttamaan vallan ”tilapäisesti” nuoremmalle veljelleen Raúlille. Koska kuubalainen kommunismi on vallassa ollessaan henkilöitynyt niin kiinteästi Fidel Castroon, ei ole joutavaa kysyä — ja sen monet nykyisin tekevät — mitä Kuubassa tapahtuu, kun aika jättää Fidelistä tai kun tämän on pakko vetäytyä syrjään pysyvästi.

Mielenkiintoisen arvion entisen kotimaansa tulevaisuudesta on esittänyt New Yorkissa asuva kuubalaissyntyinen historioitsija ja poliittinen aktivisti Samuel Farber kesällä julkaistussa artikkelissaan. Kuubassa syntynyt ja Yhdysvaltoihin jo ennen vallankumousta muuttanut Farber kuuluu Castron harvoihin vasemmistolaisiin arvostelijoihin. Hän tuomitsee Yhdysvaltojen saarron Kuubaa vastaan ja kutsuu sitä rikolliseksi, mutta ei hyväksy Castron diktatuuria.

Se, mitä Kuubassa tapahtuu lähivuosina, ei tietysti riipu vain kuubalaisista, vaan myös Yhdysvalloista. Samuel Farber arvelee, että Yhdysvallat tulee voimaperäisesti puuttumaan Kuuban asioihin, jos ja kun maan poliittinen järjestelmä avautuu Castron jälkeen ja uusien puolueitten ja poliittisten liikkeitten perustaminen käy mahdolliseksi. Sotilaallista väliintuloa Farber ei pidä kovin todennäköisenä paitsi mahdollisesti siinä tapauksessa, että Castron poismeno johtaisi väkivaltaisuuksiin, pahimmassa tapauksessa sisällissotaan.

Farber korostaa sitä, että jos avoin poliittinen toiminta tulee mahdolliseksi Castron jälkeisessä Kuubassa, silloin esiin tulevat kaikki ne poliittiset suuntaukset ja linjaerimielisyydet, jotka tähän mennessä on vaiennettu myös kommunistisen puolueen sisällä. Toisaalta asevoimista saattaa tulla tärkeä vaikuttaja Kuubassa. Jo nyt sotilaitten käsissä on merkittävää liiketoimintaa ulkomaisten yritysten kanssa. Armeijan johto saattaa pyrkiä kiinalaiseen malliin, jossa kapitalistinen talous yhdistyisi poliittisen diktatuurin jatkumiseen.

Samuel Farber uskoo, että castrolaisuus säilyy vahvana poliittisena voimana Kuubassa myös mahdollisissa poliittisen vapauden oloissa Fidelin jälkeen. Paljastuksiin kuluneitten vuosikymmenien karkeista ihmisoikeusloukkauksista fidelistat voisivat vastata sysäämällä ne neuvostoliittolaisten ja itäeurooppalaisten syyksi. Castrolaisuuteen aina kuulunut kuubalainen ja latinalaisamerikkalainen nationalismi korostuisi entisestään ja saisi tukea Etelä-Amerikassa voimistuneesta vasemmistolaisesta kansallismielisyydestä, suuntauksesta, jota edustaa selvimmin Venezuelan Hugo Chávez.

Farber arvelee, että poliittisen vapauden oloissa Kuubaan tunkeutuisi Yhdysvaltojen tukema uusliberalismi, joka voimistuessaan tekisi selvää siitä sosiaalisesta turvaverkosta, joka Castron aikana on luotu. Pohjoisesta tuleva yksityistämispaine olisi valtava. Suurimpana haasteena kirjoittaja, kuubalaissyntyinen Samuel Farber, pitää kysymystä, kuinka Kuubaan — ja tietysti muuallekin maailmaan — voitaisiin luoda sellainen poliittinen kulttuuri, joka pitää mahdollisena ja välttämättömänä yhdistää toisiinsa kaksi ihannetta: vapaus ja tasa-arvo. 


Ks. myös:


Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Latinalainen Amerikka

 

 

[home] [archive] [focus]