YLE/Radiouutiset/Maailmanpolitiikan arkipäivää, 16.1.2005

Kuubalaisen kommunismin luonne

Hannu Reime

Maailmanpolitiikan arkipäivässä siirrytään lähes 50 vuoden takaiseen aikaan ja pohditaan Kuuban vallankumouksen syitä ja seurauksia. Hannu Reime haastattelee New Yorkissa asuvaa kuubalaissyntyistä historioitsijaa Samuel Farberia, joka on juuri saanut valmiiksi laajan tutkimuksen Fidel Castron valtaantulosta ja kansainvälisestä politiikasta kylmän sodan vuosina. Farber pohtii myös Kuuban kommunismin luonnetta ja maan tulevaisuutta Castron jälkeen.

Ei ole kovinkaan kauan aikaa, vain vähän yli 15 vuotta, siitä, kun huomattava osa ihmiskuntaa eli yhteiskunnallis-poliittisessa järjestelmässä, jota kutsuttiin kommunismiksi. Alue, jolla kommunistiset puolueet hallitsivat yksinvaltaisesti ilman laillistettua oppositiota, ulottui Elbe-joelta ja Itämeren rannoilta Kamtšatkalle ja Tšuktšien niemimaalle, Balkanilta Etelä-Kiinan merelle. Alueen keskellä olivat jättiläiskokoiset Neuvostoliitto ja Kiina ja niitten ympärillä joukko pieniä niin sanottuja kansandemokratioita itäisessä Keski-Euroopassa ja Mongoliassa sekä Korean ja Indokiinan niemimailla. Ulkoa katsoen systeemi vaikutti vakaalta, mutta sitten 1980- ja 1990-lukujen taitteessa kommunismi romahti hyvin lyhyessä ajassa ja samalla koko maapallon poliittinen kartta muuttui.

Kun karttaa katsoi kommunismin ollessa vallassa, oli ensimmäinen havainto se, että siihen tavalla tai toisella siirtyneet tai siirretyt maat sijaitsivat melkein kaikki Euraasian valtavalla mantereella, ja lähes kaikissa niistä oli kommunistinen puolue tullut valtaan toisen maailman jälkeen joko neuvostoarmeijan mukana tai kommunistien johtaman antifasistisen vastarintaliikkeen taistelun seurauksena. Ainoa poikkeus tässä suuressa historiallisessa yleistyksessä oli Kuuba, saarivaltio Karibialla, vain lyhyen merimatkan päässä Yhdysvalloista, kapitalistisen maailman mahtavimmasta maasta ja suurimmasta kommunisminvastaisesta linnakkeesta. Kuubassa tehtiin vallankumous 1950-luvun lopulla, ja hyvin pian maassa siirryttiin yhden puolueen johtamaan valtiollistettuun talous- ja yhteiskuntajärjestykseen samalla, kun maan uudet johtajat liittoutuivat Neuvostoliiton kanssa. Kuubasta tuli silloin myös osa kylmän sodan suurta peliä. Lokakuussa 1962 ohjuskriisi vei maailman lähemmäs ydinsotaa kuin koskaan. Panokset Kuubasta olivat silloin korkeimmillaan.

Ei ole yhtään liioiteltua sanoa, että Kuuban vallankumous vuonna 1959 oli yksi viime vuosisadan tärkeitä poliittisia tapahtumia, ja että sillä on ollut hyvin suuri vaikutus kansainvälisiin suhteisiin ja aatteelliseen keskusteluun ja väittelyyn kautta maailman. Suhtautuminen Castroon jakaa edelleen vahvasti mielipiteitä, ja juuri se, että hän on hallituksineen edelleen vallassa, vaikka mitään kommunistista maailmaa ei muuten enää ole, tekee Kuubasta hyvin erikoisen tapauksen maailmassa.

Kuubasta on myös kirjoitettu ja väitelty pitkään, ja lukuisissa kirjoissa ja moninkertaisessa määrässä lehtiartikkeleita on eritelty castrolaisen kommunismin luonnetta. Samoin on tietenkin pohdittu sitä, mitä tapahtuu, kun aika jättää nyt 46 vuotta vallassa olleesta Castrosta. Omasta puolestani voin sanoa, että kaikkein mielenkiintoisimmat, parhaiten informoidut ja tulkinnaltaan uskottavimmat kirjoitukset, mitä olen Kuubasta lukenut, ovat olleet lähtöisin kuubalaissyntyisen Samuel Farberin kynästä. Farber julkaisi 1970-luvulla todella mielenkiintoisen tutkimuksen Castron vallankumousta edeltäneistä vuosikymmenistä — Kuuban vallankumouksen taustasta — otsikolla Vallankumous ja taantumus Kuubassa 1933-1960, ja nyt, 65-vuotiaana hän on juuri saanut valmiiksi käsikirjoituksen kirjaan, jonka työnimenä on Miksi Kuuban vallankumous? Uusi näkökulma.

Viime marraskuussa, kun olin seuraamassa Yhdysvaltojen presidentinvaaleja, käytin vaalien jälkeen tilaisuutta hyväkseni ja kävin New Yorkin kautta kulkeneella kotimatkallani haastattelemassa Samuel Farberia Kuubasta. Farber asuu meksikolaissyntyisen vaimonsa Selma Marksin kanssa asuinhuoneistoksi muutetussa entisessä kirjapainossa Manhattanin Greeenwich Villagessa. Eteisessä vierasta tervehtivät isäntäväen kotimaitten Kuuban ja Meksikon liput. Ollaan Amerikassa sanan laajassa mielessä:

[SF: It’s going to be a bad one …]

Bushin uudelleenvalinnalla tulee olemaan huono vaikutus Yhdysvaltojen Kuuba-politiikkaan, Samuel Farber vastaa, kun haastattelun aluksi sanon, että vaikka tarkoituksenani onkin keskustella ennen kaikkea Kuubasta ja haastateltavani historiallisista tutkimuksista, en malta olla aluksi kysymättä, mitä George Bushin uudelleenvalinta merkitsee Yhdysvaltojen ja Kuuban suhteille. Farber jatkaa, että Bushin valinnan lisäksi merkittävää on se, että senaattiin pääsi Floridasta Mel Martinez, hyvin konservatiivinen oikeistolainen kuubalais-amerikkalainen poliitikko. Neljän kuubalaissyntyisen kansanedustajan lisäksi kongressiin tulee nyt yksi senaattori samoista piireistä. Sillä voi olla merkitystä, koska senaatissa on ollut esillä hankkeita lieventää Kuuban vastaista  saartoa, ja oikeistolla on yksi kuubalaissyntyinen liittolainen lisää vastustamassa tämänsuuntaisia pyrkimyksiä. Toisaalta Keskilännessä on voimakkaita ja tärkeitä republikaanisia intressiryhmiä, jotka omista kaupallisista syistään haluaisivat lieventää Kuuban saartoa. Saa nähdä. Kuubalais-amerikkalainen oikeisto on nyt entistä vahvempi, mutta eivät nuo Keskilännen viljelijöitten business-intressitkään ole mihinkään kadonneet. Ne ovat olemassa, ja siellä ollaan kiinnostuneita normaaleista kauppa- ja diplomaattisuhteista Kuuban kanssa.

[SF: It’s hard to say, it’s hard to say … relations with Cuba.]

Samuel Farberin vastaus saa ajattelemaan yleisemminkin taloudellisten etujen ja valtapolitiikan merkillistä, usein ristiriitaista yhteen kietoutumista. Yhdysvallat on varsinkin nuoremman George Bushin presidenttikaudella pyrkinyt ehdottomaan ylivaltaan maailmassa kuluttamalla entistäkin enemmän rahaa aseisiin ja myös käyttämällä niitä, kuten Irakissa on jo pian kahden vuoden ajan nähty. Viime syksynä, Bushin uudelleenvalinnan jälkeen Britannian entinen ulkoministeri Robin Cook kirjoitti lehtiartikkelin, jossa hän teki mielenkiintoisen havainnon: velalla rahoitettu asevarustelu, jonka tarkoituksena on suojella Amerikkaa muulta maailmalta, on luonut outoja riippuvuuksia. Niinpä Yhdysvaltojen talous on nyt Kiinan Kansantasavallan keskuspankin käsissä, sehän voisi milloin tahansa alkaa myydä valtavia dollarireservejään. Kuten tiedetään, Kiina on taloutensa suuresta yksityisestä sektorista huolimatta edelleen kommunistisen puolueen yksinvaltaisesti johtama maa, joten Robin Cookin havainnosta seuraa se tosiasia, että kiinalaisten  kommunistien käsissä on melkoinen taloudellinen ase. Mitä don quijotemaisia seikkailuja Bushin toisen virkakauden hallituksella sitten onkin mielessään, epäilen vahvasti, että se ryhtyisi Aasiassa mihinkään sellaiseen, mikä vakavasti loukkaisi sen omia pankkiireja Pekingissä, Robin Cook kirjoitti.

Entisen brittiministerin havainnosta voi myös tehdä sen päätelmän, että 1900-luvun kommunismi sinänsä ei ehkä sittenkään ollut mikään Yhdysvaltojen muuttumaton vihollinen. Politiikassa ei ole pysyviä ystäviä eikä vihollisia, on vain pysyviä intressejä, sanotaan usein. Kuinka niitä edistetään tilanteitten vaihdellessa, on tietenkin toinen juttu. Kiinalaiset kommunistit kelpaavat pankkiireiksi, kuubalaisia on yli 40 vuotta yritetty eristää yhä voimassa olevalla kauppasaarrolla. 

Ja näin pääsemme takaisin Kuubaan. Samuel Farber kertoo, että hän on uutta tutkimusta tehdessään käyttänyt hyväkseen toisaalta vastikään julkaistuja Yhdysvaltojen ulkoministeriön, State Departmentin, asiakirjoja Kuuban vallankumouksen varhaisilta vuosilta ja toisaalta Moskovasta saatuja dokumentteja, jotka valaisevat Neuvostoliiton ja Kuuban ”vanhan” kommunistisen puolueen sekä Fidel Castron suhteita. ”Vanhoilla” kommunisteilla tarkoitetaan sitä puoluetta, joka toimi Kuubassa ennen vallankumousta, ja joka ei ollut alun alkaen mukana Castron johtamassa vallankumousliikkeessä. Farber kertoo, että ennen kaikkea Fidel Castron nuorempi veli Raúl Castro sekä kuubalaisiin vallankumouksellisiin liittynyt argentiinalainen Ernesto Che Guevara olivat hyvin lähellä kommunisteja, ja että heidän ansiotaan oli Neuvostoliiton mukaantulo, se, että Moskova asettui tukemaan Kuuban vallankumouksellista hallitusta. Jo alkuvuodesta 1959, vähemmän kuin neljä kuukautta vallankumouksellisten voiton jälkeen Neuvostoliitto auttoi organisoimaan valtion turvallisuuselimet, ja siinä puuhassa olivat nuorempi Castro, Che Guevara ja kuubalaiset kommunistit mukana. 

[SF: One of the issues that all this documentation … Soviet involvement.]

Toisaalta yhdysvaltalaiset dokumentit viittaavat siihen, että vihamielinen suhtautuminen Kuuban vallankumoukseen ei ollut mikään erehdys, vaan johtui Yhdysvaltojen vahvoista, syvään juurtuneista intresseistä, jotka saivat Washingtonin vastustamaan kaikkia yhteiskunnallisia muutoksia Kuubassa, olipa muutos kommunistinen tai ei. Ne ihmiset, jotka uskovat, että Yhdysvallat olisi voinut harjoittaa toisenlaista, valistuneempaa politiikkaa, ovat käsittääkseni väärässä. Yhdysvallat suhtautui Kuubaan kuten se suhtautuu muihinkin Latinalaisen Amerikan maihin: se haluaa säilyttää alistavat suhteet missä se vain on mahdollista.

[SF: At the same time … Communist or not.]

Esitin Samuel Farberille perustavan kysymyksen, miksi Yhdysvallat ei yksinkertaisesti liittänyt Kuubaa yhdeksi osavaltiokseen viime vuosisadan alussa Espanjaa vastaan käydyn sodan jälkeen, Kuubahan oli Espanjan viimeinen siirtomaa Amerikassa.

[SF: Well, the interest of the United States …]

Yhdysvaltojen intressit Kuubassa palautuvat paljon kauemmas historiaan, 1800-luvun alkuun. Osittain kysymys on sisäpolitiikasta, johon Kuuba kietoutuu. Esimerkiksi orjuus lakkautettiin Kuubassa vasta vuonna 1886, yli 20 vuotta Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeen. Ennen sitä etelävaltioitten poliitikot laskeskelivat, että Kuuba toisi yhden orjavaltion lisää. Jotkut taas olisivat halunneet tehdä Kuubasta Yhdysvaltojen osan geopoliittisista ja taloudellisista, siis muista kuin orjuuteen liittyvistä taloudellisista syistä. Luulisin kuitenkin, että suurin syy oli se, että Kuubassa oli ollut voimakas kapinaliike Espanjan siirtomaavaltaa vastaan, ja että niin ollen Yhdysvallat piti parempana nimellisesti itsenäistä tasavaltaa, jota se voisi sitten kontrolloida. Liittämistä vastustivat myös jotkut valistuneet poliitikot, toimihan Yhdysvalloissa noihin aikoihin muun muassa Imperialismin vastainen liitto, jossa oli mukana kirjailija Mark Twain, työväenjohtaja Eugene Debs ja muita tunnettuja henkilöitä.

Niinpä Kuuban perustuslakiin kirjattiin pykälä, joka antoi Yhdysvalloille oikeuden puuttua nuoren tasavallan asioihin. Myöhemmin pykälä poistettiin, mutta suuren pohjoisen naapurimaan voimakas poliittinen ja taloudellinen vaikutus jatkui Kuubassa vuoden 1959 vallankumoukseen saakka. Kuuban vallankumous oli hyvin poikkeuksellinen ja ainutlaatuinen tapahtuma, ainutlaatuista oli ennen kaikkea se, mitä tapahtui vallankumouksellisten voiton jälkeen.

[SF: I think it was exceptional in the context of Latin America …]

Se oli hyvin erikoista Latinalaisessa Amerikassa. Vallankumoukselliset eivät ainoastaan liittoutuneet Neuvostoliiton kanssa, vaan he kopioivat neuvostoliittolaisen yhteiskuntamallin kaikilta olennaisilta osiltaan Kuubaan. Ja sama järjestelmä vallitsee maassa edelleen. Se on hyvin poikkeuksellista. Mitään vastaavaa ei esimerkiksi tehty Nicaraguassa sandinistiliikkeen johtaman vallankumouksen jälkeen. Yksi niistä Kuuban vallankumouksen johtajista, jotka ratkaisevasti vaikuttivat siihen, että maa liittoutui  Neuvostoliiton kanssa ja kopioi neuvostoliittolaisen järjestelmän Kuubaan, oli Ernesto Che Guevara. Tästä asiasta vallitsee sekaannusta siitä syystä, että Che muistetaan Neuvostoliiton jyrkkänä arvostelijana, joka ei säästellyt sanojaan moittiessaan Moskovaa. Se tapahtui kuitenkin myöhemmin, ei ratkaisevina vuosina 1959 ja 1960, jolloin yhteiskunnallinen muutos toteutettiin Kuubassa.

Millä tavoin Che Guevara arvosteli Neuvostoliittoa?

[SF: Che Guevara visited the Soviet Union …]

Che Guevara vieraili Neuvostoliitossa useita kertoja. Vierailu, jonka hän teki loppuvuodesta 1960, oli hyvin tärkeä, sillä silloin hän alkoi pettyä neuvostoliittolaisiin. Mutta arvostelu ei koskenut demokratian puutetta, koska Guevara itse ei koskaan ollut demokraatti. Sen sijaan hän oli järkyttynyt siitä, mitä hän piti Neuvostoliiton porvarillistumisena ja radikalismin sammumisena. Ja vielä enemmän hän oli närkästynyt ylimielisestä tavasta, jolla Neuvostoliitto suhtautui ei vain Kuubaan, vaan yleensä kolmannen maailman maihin, ja tässä nimenomaisessa kritiikissään hän oli mielestäni oikeassa. Guevara moitti Neuvostoliittoa vallankumouksellisen innon menetyksestä ja siitä, ettei se tukenut sissisotia Latinalaisessa Amerikassa. Arvostelu saavutti huippunsa kuuluisassa puheessa, jonka Guevara piti kolmisen vuotta myöhemmin Algeriassa. Silloin hän katkaisi käytännössä välinsä Neuvostoliittoon.

[HR: That coincided with the Sino-Soviet split. SF: Yes, definitely, and there are elements …]

Muistutin Samuel Farberia siitä, että samoina vuosina koko kommunistisessa maailmassa tapahtui suuri repeämä, kun Kiina ja Neuvostoliitto riitautuivat keskenään.

Kyllä, ilman muuta, Farber vastaa. Ja Che Guevaran ajattelussa oli aineksia, jotka muistuttivat suuresti maolaista ajattelutapaa Kiinassa. Che ja Mao korostivat molemmat niin sanottuja moraalisia kiihokkeita työnteossa aineellisten kiihokkeitten sijasta. Eräässä muutaman vuoden takaisessa lehtiartikkelissaan Farber kirjoitti, että kommunistimaissa aikoinaan käyty väittely moraalisista ja aineellisista kiihokkeista oli itse asiassa vallanpitäjien väittelyä siitä, kuinka saada muut — työläiset ja maanviljelijät — tuottamaan enemmän, saataisiinko tuotanto nousemaan maolais-guevaralaiseen tapaan pitämällä poliittisia palopuheita ja mobilisoimalla ja militarisoimalla työtä vai olisiko sittenkin parempi luottaa ihmisten pyrkimykseen nostaa elintasoaan tarjoamalla parempaa palkkaa ja lisäämällä kulutustavaroitten tuotantoa. Väittely on tietenkin enää vain muuan yksityiskohta romahtaneen kommunismin historiassa, mutta se osoittaa hyvin, kuinka olematonta oli työläisten itsensä päätösvalta yhteiskunnissa, joita monet edelleen jostakin syystä kutsuvat ”sosialistisiksi”. Lakot esimerkiksi olivat täysin laittomia näissä valtioissa, joita kuitenkin hallittiin ikään kuin se olisi tapahtunut työläisten nimissä.

Che Guevara poistui Kuubasta 1960-luvun puolivälissä organisoimaan sissitaisteluja ensin Kongoon ja sitten Boliviaan, jossa maan armeija Yhdysvaltojen CIA:n avustamana sai hänet kiinni syksyllä 1967 ja kylmäverisesti teloitti. Chestä on sittemmin tullut itseään suurempi symboli. Puhdas sattuma, joka sai kuubalaisen valokuvaajan Alberto Kordan kameran linssin löytämään baskeripäisen, kaukaisuuteen tuijottavan Chen, tuotti yhden maailman kuuluisimmista valokuvista. Romanttinen hohto Che Guevaran hahmon ympärillä ei ole himmennyt uudellakaan vuosisadalla, päinvastoin. Kysyin Samuel Farberilta, kuubalaissyntyiseltä historioitsijalta, joka poliittisilta mielipiteiltään on sekä demokraatti että sosialisti, mitä hän ajattelee Chestä ja tämän ympärille luodusta ja syntyneestä kultista.

[SF: I think that the Che Guevara issue …]

Kysymys ei ole yksinkertainen, koska Che Guevara merkitsee eri asioita eri ihmisille. On olemassa kaupallinen Che, jonka kuvaa hyödynnetään markkinoinnissa pop-tähtien lailla. Poliittisesti monet ihmiset näkevät Che Guevaran romanttisena, peräänantamattomana vallankumouksellisena. He unohtavat tai eivät tiedä sitä, että Che Guevara oli myös vallanpitäjä. Itse suhtaudun hänen toimintaansa, kun hän oli vallassa, äärimmäisen kriittisesti. Vaarana on mielestäni se, että ihmiset, jotka ihailevat häntä aivan oikeista syistä, unohtavat, että se, mitä hän teki käyttäessään valtaa, oli hyvin kielteistä.

[HR: He was an admirer of Stalin. SF: Exactly, very much, and he would have been …]

Che Guevara oli myös Stalinin ihailija, ja hän itse oli ensimmäisenä valmis myöntämään sen. Guevaran ja Stalinin suhteeseen liittyy mielenkiintoinen episodi. Kun Guevara vieraili Neuvostoliitossa vuoden 1960 lopulla, hän halusi käydä laskemassa kukkia Stalinin haudalle. Kuuban suurlähettiläs, siis Kuuban vallankumouksellisen hallituksen edustaja Neuvostoliitossa, yritti taivuttaa Che’tä luopumaan ajatuksesta, olihan Stalinin rikokset juuri noina vuosina virallisesti tuomittu Neuvostoliitossa. Mutta Guevara piti päänsä ja vallankumouksellisen Kuuban lähettilään neuvojen vastaisesti vei kukkatervehdyksen idolinsa haudalle. Tämä kertoo paljon Che Guevaran poliittisista sympatioista.

Se riittäköön Guevarasta. Palataan yleisempiin kysymyksiin Kuubasta ja kommunismista. Samuel Farber jatkaa:

[SF: When we look at the Soviet Union …]

Kun katsomme Neuvostoliittoa, sen historiaa ja romahdusta, niin ei Neuvostoliitto kaatunut presidentti Ronald Reaganin uskomattomaan asevarusteluun niin kuin Yhdysvaltojen valtaeliitti nykyisin asian mielellään ymmärtää. Neuvostoliiton yhteiskunnassa vaikutti perustavanlaatuisia taloudellisia voimia, jotka kuluttivat vallitsevan yhteiskuntamallin resurssit loppuun. Tämä on mielenkiintoista siksi, että uudessa kirjassani pyrin selvittämään kysymystä, mikä sai Neuvostoliiton sitoutumaan Kuubaan, Castron hallituksen tukemiseen. Jos nyt tarkastelee aikaa 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa, niin havaitsee heti, että silloin uskottiin vahvasti, että Neuvostoliitto oli saavuttamassa Yhdysvaltoja ja nousemassa sen vakavaksi kilpailijaksi myös taloudessa. Siihen uskoivat myös Yhdysvaltojen liike-elämän ja politiikan johtajat. Silloinen optimismi, jopa voitonvarmuus sai senaikaisen neuvostojohtajan Nikita Hrushtshevin auttamaan Fidel Castron hallitusta.

[HR: So they interpreted the Cuban Revolution in these terms.  … SF: They saw that the Soviet Union wasin forward motion.  …]

Neuvostoliiton uskottiin olevan vahvasti nousussa ylöspäin. Sitä pidettiin nousevana valtana, ja nousevalla vallalla on varaa riskinottoon enemmän kuin valtiolla, jonka valta on heikkenemässä. Tällainen itseymmärrys, jonka myös Länsi jakoi, sai Neuvostoliiton ottamaan riskin ja sitoutumaan Kuubaan. Neuvostoliitolla oli ollut ulkopoliittisia menestyksiä jo sitä ennen. Kommunistit olivat voittaneet vaalit Keralassa Intiassa vuonna 1957. Seuraavana vuonna Irakissa tehtiin tasavaltalainen vallankumous, jossa kommunistit olivat mukana, ja Irakin tapahtumat itse asiassa johtivat Yhdysvaltojen aseelliseen väliintuloon Libanonissa. Neuvostoliitto solmi ystävyyssopimuksia Nasserin johtaman Egyptin ja Sukarnon Indonesian kanssa. Tämä kaikki oli taloudellisen optimismin ohella luonut ilmapiirin, joka sitten rohkaisi Neuvostoliittoa sitomaan itsensä Kuubaan.

[HR: Sputnik also … SF: Of course, Sputnik as well, absolutely. Very important.]

Ja tietenkin Neuvostoliiton laukaisema satelliitti, Sputnik. Se oli hyvin tärkeä saavutus, ilman muuta, Samuel Farber lisää.

Samuel Farber itse on syntynyt Kuubassa Puolanjuutalaiseen emigranttiperheeseen, ja hän muutti Chicagoon opiskelemaan vuonna 1958, siis ennen Castron valtaantuloa. Hänen maailmankatsomuksellisena oppi-isänään oli yhdysvaltalainen työläisaktivisti ja Marx-tuntija Hal Draper, joka kutsui itseään ”kolmannen leirin riippumattomaksi sosialistiksi”, ja jonka iskulauseena kylmän sodan aikana oli ”ei Washington eikä Moskova”. Näistä periaatteista lähtien Samuel Farber tuomitsee Yhdysvaltojen politiikan, jota hän pitää imperialistisena, ja sen, mitä hän kutsuu Kuuban rikolliseksi saartamiseksi. Mutta hän ei myöskään pidä Kuuban diktatuurista, joka hänen mielestään on puhdas kopio entisestä itäblokista, systeemi, jota parhaiten kuvaa ilmaus ”byrokraattinen kollektivismi”. Fidel Castro on Samuel Farberin mielestä tyypillinen caudillo, Latinalaisen Amerikan historiasta tuttu itsevaltainen johtaja, sillä tärkeällä erotuksella, että hänen politiikkansa sisältö on vasemmistolaista. Kysyin Farberilta, mitä uskoo tapahtuvan, kun Castroa ei enää ole Kuuban johdossa.

[SF: Well, it depends on the particular on the particular setting that he leaves the stage in.  …]

Se riippuu, millaisissa oloissa Castro poistuu näyttämöltä. Juuri nyt Kuubassa eletään vaikeita aikoja. Sähkönjakelu on kriisissä, koska energiaa on tuotettu kotimaasta löydetyllä öljyllä, jonka huono, rikkipitoinen laatu on tehnyt vahinkoa voimaloissa. Luulisin, että siirtymästä Castron jälkeiseen aikaan tulee vaikea. En usko, että Yhdysvallat valmistelee väliintuloa. Mutta kommunistisen puolueen ja varsinkin armeijan sisällä on suuria näkemyseroja siitä, kuinka pitkälle Kuuban tulisi kulkea kapitalismin suuntaan. Fidel Castro on onnistunut pitämään nämä näkemyserot pinnan alla, mutta en usko, että sama onnistuu hänen veljeltään Raúlilta, joka sitä paitsi on vain viisi vuotta Fideliä nuorempi. Luulisin, että osa nykyisen järjestelmän johtajista halusi samaa, minkä entisen itäblokin johtajat tekivät puolitoista vuosikymmentä sitten, muuttuivat business-henkisiksi kapitalisteiksi. Kuuban tapauksessa se merkitsisi avausta Yhdysvaltoihin ja jopa Miamin kuubalais-amerikkalaiseen yhteisöön. Demokraattina ja sosialistina en suhtaudu ollenkaan optimistisesti siihen, mitä Kuubassa tapahtuu Castron jälkeen.

[SF: As a democrat and as a socialist … in Cuba.]

Tässä ohjelmassa kuultiin kuubalaissyntyisen Samuel Farberin ajatuksia entisen kotimaansa historiasta.

Ks. myös:

[home] [focus] [archive]