3.1.2005 **** Etusivulle
3.1.2005 **** Etusivulle
Tapani Lausti
Mitä enemmän valtaa, sitä suuremmat valheet. Maailman ainoa supervalta, Yhdysvallat — yhdessä uskollisen adjutanttinsa, Britannian, kanssa — tuntuu kohottaneen valehtelun aivan uudelle tasolle. Irakin laiton miehitys ja sen synnyttämä painajaismainen tilanne ovat ”vapauden marssia”. Väkivallan sanotaan lisääntyvän, koska tilanteen ”paraneminen” synnyttää vastarintaa. Yhdysvaltain maailmanvallan tavoitteille uskolliset journalistit kirjoittavat maan jälleen kerran lähteneen pyyteettömästi vapauden ja demokratian asialle.
Tässä propagandavyörytyksessä Yhdysvaltain politiikkaa kommentoivat rehelliset toimittajat joutuvat jälleen kerran pohtimaan, mitä on objektiivisuus ja tasapuolisuus.
Joukkotiedotusvälineiden raportoinnin objektiivisuus on eittämättä journalismin visaisia kysymyksiä. Brittiläiset mediatutkijat David Edwards ja David Cromwell toteavat, että objektiivisuuden käsite ilmaantui tiedonvälitykseen vasta noin sata vuotta sitten: ”Sanomalehtien puolueellisuutta ei pidetty suurena ongelmana niin kauan kuin yleisö saattoi vapaasti valita omansa suuresta mielipidekirjosta. (…) Tasapuolisuutta tarjosi (…) hyvin menestyvä työväenluokan lehdistö. Viime vuosisadan alussa lehdistön teollistuminen ja tähän liittynyt lehtien tuottamisen kalleus merkitsi sitä, että mainostajien tukemat vauraat yksityiset teollisuuspohatat saivat hallitsevan otteen joukkotiedotusvälineistä.” (David Edwards & David Cromwell: Balance in the service of falsehood, The Guardian, 15.12.2004)
Radikaalin lehdistön jouduttua tappiolle kilvassa suuren rahan talutusnuorassa olleiden lehtien kanssa oli tärkeätä luoda mielikuvaa ammattimaisesta objektiivisesta journalismista. Kaupallisen median kaventaessa sallittua melipidekirjoa oli tärkeää saada lukijat luottamaan päätoimittajien ja toimittajien ammattitaitoon ja riippumattomuuteen.
Tämä uskottelu on ollut erittäin tehokasta. Esko Salmisen kirja Viestinnällä vallankumoukseen henkii tätä luottamusta läntisen journalismin puolueettomuuteen. Omaksi ihanteekseen Salminen nostaa Jörgen Westerståhlin länsimais-liberalistisen objektiivisuuden mallin: “puolueeton ja tasapuolinen sekä toisaalta tosiasioissa pysyvä, tarkka ja nopea uutistyö on tänäänkin toimittajan perustehtävä.” (s. 255)
Salminen tuntuu pitävän tätä objektiivisuuden mallia ongelmattomana. Jos näin olisi, miksi länsimaiset joukkotiedotusvälineet sitten alinomaa epäonnistuvat tässä tavoitteessa? Tuorein esimerkki on ollut Irakin sodan ja miehityksen raportointi. Yhdysvaltain ja Britannian joukkotiedotusvälineet asettuivat enimmäkseen hallitustensa sotapolitiikan auliiksi puolustelijoiksi. Tosiasioiden sijaan viljeltiin ilmiselviä valheita, eikä uutistyö ollut tarkkaa, olkoonkin, että se saattoi olla nopeaa. Eikä kai voida myöskään olettaa, että tasapuolisuus olisi ollut tosiasioiden asettamista rinnan valheiden kanssa.
Esimerkiksi brittiläisen The Independent -lehden Robert Fiskin ”epätasapuolisten” artikkelien lukeminen auttaa lukijaa ymmärtämään Lähi-idän ja Persianlahden todellisuutta taatusti paremmin kuin hovikelpoisten kommentaattorien työ. Hän asettaa tapahtumat historiallista taustaa vasten ja pilkkaa avoimesti Tony Blairin propagandistista historian versiota. Fiskin työtä voisi kai arvostella siitä, että siinä uutisen ja kommentin raja hämärtyy. Yhdysvalloissa ja Britanniassa toimittajiin kohdistuu kuitenkin niin hurja propagandistinen painostus, että sen alta selviytyy järjissään vain asettamalla tapahtumat todelliseen historialliseen taustaansa ja paljastamalla ilmiselvät valheet.
Historiantutkimus on toki arvossaan myös Salmisen maailmassa. Hän kirjoittaa, että suomalaisen tiedotustutkimuksen objektiivisuuskeskustelun sai vauhtiin Seikko Eskola: ”Eskola lähti siitä, että objektiivisuuden toteutumista uutisvälityksessä voi tutkia vain, jos asianomaisesta tapahtumakokonaisuudesta on jo tietoa median ulkopuolelta. Tämä edellytti, että kyseinen asia on ollut historiantutkimuksen kohteena.” (s. 26)
En tiedä, mitä mieltä Eskola on viimeaikaisista tapahtumista, mutta muistelen, että hän ei takavuosina esimerkiksi ymmärtänyt lainkaan Vietnamin sodan luonnetta, vaikka se oli jo pitkään ollut historiantutkimuksen kohteena. Eskolalle ajatus siitä, että Yhdysvallat hyökkäsi Vietnamiin, oli käsittämätön. Hän koki amerikkalaisten asettuneen vastustamaan kommunistien aggressiota. Historiantutkimuksessakin valheet ja tosiasiat siis kamppailevat. Näin ollen Westerståhlin ja Eskolan reseptit eivät tunnu auttavan juuri lainkaan objektiivisuusihanteen kanssa kamppailevaa toimittajaa.
Journalistin ei siis auta muu kuin tutkia vakavasti historiallisia tulkintoja ja niiden uskottavuutta. Oikotien voi löytää lukemalla sellaisten kommentaattorien artikkeleita, jotka ovat vuosien, ellei peräti vuosikymmenten, saatossa osoittautuneet luotettaviksi kommentaattoreiksi. Yksi luotettavuuden kriteeri onkin, miten oikeaan he ovat osuneet ennusteissaan ja miten uskottavilta heidän analyysinsä tuntuvat vielä vuosienkin jälkeen.
Yksi syy esimerkiksi Noam Chomskyn teosten kasvavaan suosioon lienee se, että hänen 60-luvulla aloittamansa Yhdysvaltain ulkopolitiikan kritiikin uskottavuus alkaa olla yhä ilmeisempää. Hänen kirjojaan selaamalla käy ilmeiseksi, että George W. Bushin politiikka ei ole yhtäkkinen poikkeama jostain oletetusta amerikkalaisen maailmanroolin ihanteellisuudesta vaan se seuraa amerikkalaisten eliittien perinteisiä itsekkäitä tavoitteita, olkoonkin, että hän on monissa asioissa mennyt entistäkin mielettömämpiin äärimmäisyyksiin.
Chomsky vastasi kerran kysymykseen tasapuolisuudesta esittämällä vastakysymyksen, että mikä voisi olla tasapuolisuuden oikea mitta. Hän totesi, ettei tähän kysymykseen ole vastausta: ”Jos joukkotiedotusvälineet olisivat rehellisiä, ne sanoisivat, että katsokaa, me edustamme tällaisia etuja ja me tarkastelemme asioita tällaisista lähtökohdista. Tällaisia ovat käsityksemme ja tavoitteemme. (…) Minä esimerkiksi en pyri kätkemään lähtökohtiani, eikä Washington Postin ja New York Timesinkaan sitä pitäisi tehdä. Niiden on kuitenkin se tehtävä, koska tasapuolisuuden ja objektiivisuuden naamio on olennainen osa propagandatehtävää. (Noam Chomsky, Keeping the Rabble in Line: Interviews with David Barsamian. AK Press 1994, s. 153)
Mitkä ovat siis Chomskyn lähtökohdat? Sellaisina voidaan pitää demokraattisten arvojen painottamista yhtiövallan kustannuksella ja totuudenmukaista raportointia asioiden kulusta silloinkin, kun välitetty tieto heikentää yritysten ja hallitusten uskottavuutta. On arvioitava, ovatko hallitusten päätösten julkilausutut vaikuttimet todellisia vai pyritäänkö politiikalla ajamaan muita kuin demokraattisesti kestäviä asioita ja etuja. Kaikkien hallitusten päätösten tarkastelussa on käytettävä samoja moraalisia mittapuita. Jos yhden hallituksen teko tuomitaan rikolliseksi, on myös toisen hallituksen vastaava teko leimattava rikokseksi. Ihmisoikeuksien polkeminen on tuomittavaa, syyllistyipä siihen kuka tahansa.
Robert Fisk kommentoi objektiivisuuden käsitettä näin: ”Journalistin tehtävä on aina kertoa valtaa vailla oleville asioita, jotka vallanpitäjät mieluummin pitäisivät salassa. Jos objektiivisuus on hyväksytty käytäntö, meidän on kytkettävä tähän käsitteeseen oikeudenmukaisuus, rehellisyys ja epäoikeudenmukaisuuksien kipeä tiedostaminen…” (Ron Wilkinson: Take Microscope to Both Sides, Al-Jazeerah, BADIL, 21.12.2004)
Suuret länsimaiset mediayhtiöt eivät teeskentelystään huolimatta edes yritä tavoitella tasapuolisuutta. Ne käyttävät asiantuntijoina enimmäkseen vallanpitäjien tavoitteita myötäileviä kommentaattoreita. Rehelliselle toimittajalle tällaisista asiantuntijoista ei ole mitään apua, koska näiden hovikommentaattoreiden ammatti on valehteleminen tai päätöksenteon vaikuttimien kaunisteleminen. Kansainvälinen valtamedia arvostaa totuudellisuutta ainoastaan siinä mielessä, että valtavien aineellisten ja poliittisten etujen haltijat tarvitsevat kohtuullisen paikkansapitävää aineistoa päätöksentekonsa tueksi. Siksi on usein havaittavissa ristiriitaa uutissivujen kohtuullisen asiallisuuden ja pääkirjoitusten aatteellisen vääristelyn välillä.
Totuudellisuuteen pyrkimisen tulisi siis olla toimittajalle tärkeämpää kuin kuviteltu tasapuolisuus. Tehtävä on tietenkin usein vaikea, koska hallitsevat eliitit nauttivat hierarkkisessa yhteiskunnassa arvostusta, jota niiden paljolti valvomat yhtiömuotoiset tiedotusvälineet pönkittävät. Suuri osa journalismia on vallanpitäjien tulkintojen raportointia. Rivitoimittajia on helppo pelotella vallankäyttäjien arvovallalla. Järjestelmä on myös niin vahva, että sen suosima kielenkäyttö antaa leimansa tiedonvälityksen tulkinnoille. "Tasapuolisuuden" säännöt suosivat vallanpitäjiä.
Journalismin tulisi kuitenkin tutkia virallisen propagandan käyttämiä käsityksiä demokratiasta ja arvioida, onko julistusten ja käytännön välillä ristiriitaa. Demokratian nimikettä ei tule sallia selvästi epädemokraattiselle politiikalle. Jos keskitetty valta on tuomittavaa, miksi hyväksymme esimerkiksi suuryritysten totalitaariset rakenteet? Jos ns. transatlanttinen yhteisö nojaa supervaltaan, joka rikkoo alinomaa kansainvälistä oikeutta, mitä tekemistä yhteisöllä on demokratian ja ihmisoikeuksien kanssa?
Tapahtumien ja tulkintojen vyyhtiä on usein vaikeaa purkaa myös siksi, että tulkitsijan oma aatemaailma saattaa vaikeuttaa tosiasioiden tarkastelemista. Kriittisen ja rationaalisen yhteiskunnallisen ajattelun perinne on horjuva. Keskustellessaan kerran Chomskyn kanssa Hannu Reime kiinnitti huomiota tapaan, millä rationalismi on usein yhdistetty taantumuksellisiin poliittisiin näkemyksiin, jotka puolustelevat ihmisten keskenäistä epätasa-arvoisuutta, kun taas empirismin on koettu puolustavan edistyksellistä, liberaalia, reformistista ja jopa vallankumouksellista poliittista ja yhteiskunnallista ajattelua.
Chomskyn kommentti kuului näin: ”Ensinnäkin sanoisin, että totuus on totuus. Sitä mikä on totta, ei perustella aatteelliselta pohjalta. Mikä on totta on totta. Se mikä on totta, on pääteltävä tosiasioiden ja ymmärtämisen perusteella, käyttämällä järkeenkäyvää argumentointia, todistusaineiston kunnollista arvoimista jne. Se mikä on edistyksellistä tai taantumuksellista on tässä tutkimuksessa täysin irrelevanttia.” ("The Reime Interviews" teoksessa Noam Chomsky, Language and Politics, toim. C.P. Otero. Black Rose Books 1988, s. 593-594)
Ks. myös:
Ks. myös arkiston Media-sivua sekä Robert Fiskin ja John Pilgerin artikkeleita