Obaman "muutoksen" arvoitus

Hannu Reime

Sitten on vuorossa tiistaikolumnistimme, joka tällä viikolla on Hannu Reime. Hän pohtii Barack Obaman voittoa Yhdysvaltojen presidentinvaalissa ja sen herättämiä ajatuksia.

Amerikan Yhdysvallat on kahdesta syystä ollut vahvasti esillä kansainvälisissä uutisissa kuluvan syksyn aikana. Rahamarkkinoiden kriisi alkoi Atlantin takaa, juuri siellähän — maailmanlaajuisen kapitalismin johtavassa maassa — puhkesi vuosia paisunut kupla seurauksin, jotka tuntuvat kaikkialla maailmassa.

Ja nyt on Yhdysvaltojen presidentiksi valittu Barack Obama, ensimmäinen Valkoisen talon isännäksi ylennyt afrikkalais-amerikkalainen henkilö. Obaman tapauksessa tämä uudehko ilmaus — afrikkalais-amerikkalainen — pitää kirjaimellisesti paikkansa, sillä tulevan presidentin isä oli kenialainen ja äiti yhdysvaltalainen: nuorempaa Obamaa voi siis perustellusti kutsua afrikkalais-amerikkalaiseksi. Muuten en ole koskaan oikein pitänyt kyseisestä ilmauksesta, kun sitä käytetään niistä amerikkalaisista, joiden esivanhempiin kuului Afrikasta tuotuja orjia. Johdonmukaisuuden vuoksi tulisi vaaleaihoisempia yhdysvaltalaisia kutsua silloin eurooppalais-amerikkalaisiksi. Kahdesta suuresta jazz-pianistista Thelonious Monkista ja Bill Evansista toinen olisi näin ollen afrikkalais-, toinen eurooppalais-amerikkalainen. Esimerkki osoittaa, kuinka älytöntä tällainen ihmisten luokittelu syntyperän perusteella on.

Useimmin toistuneita sanoja Obaman vaalikampanjassa oli ”muutos”. Muutoksella tuleva presidentti neuvonantajineen tarkoittaa ulospääsyä siitä upottavasta hetteiköstä, johon nuoremman George Bushin hallitus on Yhdysvallat ajanut kahdeksanvuotisen vallassaolonsa aikana. Mielikuva Yhdysvalloista on alkanut muistuttaa niitä hylkiövaltioita, joita vastaan se itse sanoo taistelevansa. Eniten tällaista käsitystä ovat ruokkineet hyökkäys Irakiin ja sitä seurannut verinen kaaos sekä Guantánamon kidutusleirin musta aukko, joka on nielaissut erinäisen määrän kaukaisista maista siepattuja ihmisiä. Viimeinen pisara, se, joka mahdollisesti ratkaisi vaalin, oli talouskriisi tai oikeastaan finanssikriisi. Se uhkaa lamauttaa tai ainakin saattaa suureen taantumaan myös talouselämän tuottavan osan, ”reaalitalouden”.

”Muutos” on epämääräinen ja varsin yleisluontoinen käsite, juuri sellainen, joka on hyvin käyttökelpoinen poliittisessa retoriikassa, etten sanoisi propagandassa. Kukapa ei haluaisi muutosta parempaan varsinkin, jos ollaan lähellä kuilun reunaa. Mutta kuten tiedetään, yleinen hyvän lupaaminen ei ole samaa kuin ongelmien ratkaisu. Ongelmien yksityiskohdissa pesii sekä pelastus että kadotus. Myös yksityiskohtien osalta Obama on varmasti edeltäjäänsä ja myös hävinnyttä kilpailijaansa ahkerampi ja pätevämpi. Voisi olettaa, että hän tältä osin muistuttaa työtavoiltaan Bill Clintonia, joka — päinvastoin kuin nyt eläkkeelle siirtyvä George Bush — perehtyi asioihin detaljeja myöten.  

Yhdysvaltojen presidentin päätehtävä on kuitenkin jotakin aivan muuta kuin ongelmien virkamiesmäinen ja teknillinen ratkaiseminen. Hän on ennen kaikkea niiden mahtavien taloudellisten ja strategisten voimien edustaja, jotka muodostavat Amerikan Yhdysvalloiksi kutsutun valtakeskittymän. Hänen on puolustettava sitä, mitä kutsutaan ”kansallisiksi eduiksi”. Ilmaus on joustava ja läpikotaisin ideologinen.

Obamalla on jättiläismäisiä haasteita — sana ”haaste” on typerä ja kulunut mutta tähän yhteyteen se sopii hyvin. Hänen tehtävänään on ylläpitää ja puolustaa Yhdysvaltojen geopoliittista valta-asemaa maailmassa, jossa uudet nousevat valtakeskukset — sellaiset kuin Kiina, Venäjä, Intia, Etelä-Amerikkakin — eivät välttämättä toimi sillä tavoin, että se olisi Yhdysvaltojen etujen mukaista. Euroopankaan lojaalisuus ei ole kiveen hakattua lukuun ottamatta ehkä Britanniaa ja joitakin entisen itäblokin satelliitteja.    

Obama vastusti hyökkäystä Irakiin keväällä 2003. Samaan aikaan sotaan lähtöä yritettiin estää suurissa mielenosoituksissa amerikkalaisten kaupunkien kaduilla, mutta sotaa vastaan olivat myös huomattavan laajat piirit Yhdysvaltojen valtaeliittiä. Heidän kannaltaan katsoen panokset Irakissa olivat kovia, mutta niin olivat riskitkin. Ystävällismielisen hallituksen pakottaminen Irakin öljyvarojen vartijaksi oli kyllä tavoittelemisen arvoista, mutta liian vaarallista. Ehkä Saddam Husseinin diktatuuri olisi kaatunut ilman hyökkäystäkin, ehkä tätäkin kautta olisi saatu jalansija uuteen Irakiin. Sitä paitsi tyhmempikin ymmärsi, että hallituksen vaihtaminen Irakissa nostaisi Saddamin sortamat shiia-muslimit merkittävään asemaan, mikä vahvistaisi Yhdysvaltojen kannalta paljon vaarallisempaa valtiota, Irakin itäistä naapuria, persialaista Irania.

Hyökkäystä Irakiin Obama arvosteli myös pari kuukautta sitten, kun hän väitteli vastaehdokkaansa McCainin kanssa. Obama luetteli syyt, miksi hän oli vastustanut sotaa jo syksyllä 2002. Ei tiedetty, kuinka paljon se tulisi maksamaan. Ei ollut olemassa minkäänlaista vetäytymisstrategiaa eikä tietoa siitä, kuinka hyökkäys vaikuttaisi Yhdysvaltojen suhteisiin muihin maihin, tai oliko Irakia koskeva tiedustelu ajan tasalla. Ja lopuksi, Obama lisäsi, hän oli sotaa vastaan ennen kaikkea siksi, että se vaikeutti terroristijohtaja Bin Ladenin kiinni saamista.

Obama ei siis vastustanut sotaa siitä syystä, että hyökkäys Irakiin rikkoi räikeästi kansainvälistä oikeutta. Tuleva presidentti totesi vain, että Yhdysvaltojen sotavoimaa on käytettävä viisaasti, Irakissa niin ei tehty.

Obama on vuoden aikana muuttanut käsitystään siitä, missä ajassa amerikkalaiset joukot tulisi kotiuttaa Irakista. Vuosi sitten, kun häntä ei vielä ollut valittu demokraattien presidenttiehdokkaaksi, Obama lupasi kutsua sotilaat kotiin Irakista vuoden ja yhden kolmanneksen eli kuudentoista kuukauden aikana. Vuotta myöhemmin lupaus koski vain joukkojen supistamista samanpituisena ajanjaksona.     

Vain kuukausi sitten — lokakuun seitsemäntenä päivänä — Obama keskusteli Iranista, sen ydinhankkeista ja asevoiman käytöstä vaaliväittelyssä. Vastaehdokas McCain piti itsestään selvänä, että sotatoimiin olisi turha hakea YK:n turvallisuusneuvoston siunausta, koska Venäjä ja Kiina tyrmäisivät sen. Barack Obama oli samaa mieltä sekä itse asiasta että siitä tehtävästä johtopäätöksestä. On tärkeää, ettemme anna YK:lle veto-oikeutta, kun ajamme etujamme, hän sanoi.

Obaman edustama muutos ei ehkä sittenkään ole niin suuri kuin monet olettavat. Hänen voittoaan ei tietenkään pidä vähätellä varsinkin, jos mittapuuksi ottaa edeltäjän ja tarjolla olleen vaihtoehdon. Mutta voiton huuma saattaa myös humalluttaa, se luo illuusioita, harhakuvitelmia, vähän niin kuin kävi John Kennedyn voittaessa pian 50 vuotta sitten. Illuusioista vapautuminen ei vaadi salaista tietoa. Riittää, kun lukee ajatuksella sen, mikä on kaikkien saatavilla, nyt vielä helpommin kuin aikaisemmin.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Yhdysvaltain politiikka, Maailmantalous, Persianlahti, Afganistan, Noam Chomsky, Robert Fisk, Phyllis Bennis, Howard Zinn, Jean Bricmont, Tariq Ali