YLE/Radiouutiset/Maailmanpolitiikan
arkipäivää, 30.5.2003
YLE/Radiouutiset/Maailmanpolitiikan
arkipäivää, 30.5.2003
Hannu Reime
(Teksti on editoitu ja lyhennetty versio liki puolen tunnin ohjelmasta)
Suuret TV-yhtiöt ovat pakanneet tavaransa ja lähteneet kotiin. Tapahtumat Saddam Husseinin jälkeisessä Irakissa ovat muuttuneet rutiiniuutisiksi, joista kerrotaan vasta, kun jotakin normaalista poikkeavaa, kertomisen arvoiseksi katsottavaa on tapahtunut. Seuranta tunnista tuntiin on päättynyt. Uutisvyöry Kaksoisvirran maasta ei enää peitä alleen muita maailman ja kotimaan tapahtumia.
Irak-nimistä valtiota hallitsee nyt Saddam Husseinin diktatuurin sijasta Yhdysvaltojen liittovaltion virasto. Sen nimi on US Office of Reconstruction and Humanitarian Assistance, Jälleenrakennuksen ja humanitaarisen avun toimisto. Irakille on luvattu omaa väliaikaista hallintoa, siis hallintoa, ei vielä edes väliaikaista hallitusta, aikaisintaan heinäkuuksi.
Olot maassa ovat kaikin puolin sekavat, joskin elämä tietenkin on jossain määrin alkanut vakiintua amerikkalaisten saapumista seuranneiden ensi päivien ryöstelystä, vandalismista ja yleisestä kaaoksesta. Irakilaiset on vapautettu Saddam Husseinin tyranniasta.
Vapautuksen hinta ihmishengissä mitattuna on laskettava karkeiden arvioiden pohjalta. Asiaa selvittäneellä internet-sivulla päädytään käsitykseen, että sodassa kuoli vähintään 5400 ja enintään hieman yli 7000 siviiliä. Kokenut ja arvostettu brittiläinen reportteri, Guardian-lehden toimittaja Jonathan Steele on haastatellut Bagdadissa irakilaisia sotilaita, ja hän päätyy arvioon, että kaatuneiden määrä on minimissään 13 500 ja maksimissaan 45 000; uskottava luku on lähempänä vähimmäisarviota, Steele kirjoittaa.
Näiden laskelmien mukaan irakilaiset siis saivat vapautensa hintaan, joka liikkuu jossakin 20 000 ja 50 000 ihmishengen välillä siviilit ja sotilaat yhteen laskien. Kuten hyvin tiedetään, kauppa tehtiin ilman, että sen maksajilta, irakilaisilta, kukaan olisi kysynyt, hyväksyvätkö he moista transaktiota. Heidät pakotettiin tähän liiketoimeen, ja heidän asemansa siinä on aivan erilainen kuin niiden eurooppalaisten tai amerikkalaisten intellektuellien, jotka television keskusteluohjelmissa kertovat tai tietokoneillaan kirjoittavat siitä, kuinka vähän ihmisiä Irakin sodassa loppujen lopuksi kuoli. Yhden ihmisen tappaminen on tragedia, sadan tilasto, kerrotaan Josef Stalinin joskus tokaisseen.
Joukkotuhoaseista ei ole löytynyt jälkeäkään, mikä tavallaan on noloa, kun muistaa, että Saddam Husseinin hallituksen aseistariisuminen esitettiin tärkeimpänä motiivina sodalle. Olihan joukkotuhoaseiden hävittäminen Irakista pääjuoni näytelmässä, jota viime syksystä lähtien esitettiin näyttämöllä, jonka nimi on YK:n turvallisuusneuvosto.
Irakin kriisi vahvisti jälleen kerran vanhan käsityksen, jonka mukaan huomattava osa maailmanpolitiikkaa todella on suurta teatteria. Kuulin tuon ajatuksen ensimmäisen kerran lapsena 50-luvulla eräältä ajankohtaisia tapahtumia innokkaasti seuranneelta sukulaismieheltä, viipurilaisevakolta kuten koko sukumme, jossakin perhejuhlassa. Se palautui etsimättä mieleen viime syksynä, kun Yhdysvaltojen presidentin johtama sota terrorismia vastaan äkkiä siirtyikin Afganistanista Irakiin. Teatteri on osa todellisuutta, mutta todellisuutta ei saa samaistaa teatteriin.
Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin siksi, että liittovaltion johdossa presidenttinä oleva George Bush nuorempi ja hänen neuvonantaja- ja avustajapiirinsä yksinkertaisesti tahtoivat sotaa. He halusivat käyttää Yhdysvaltojen sotavoimaa vaihtaakseen Irakissa ei vain hallituksen, vaan koko poliittisen järjestelmän, sen, mistä diplomatian historiassa on totuttu käyttämään nimitystä regiimi. Irakiin haluttiin uusi regiimi siihenastisen tilalle. Saddam Husseinin valtio haluttiin korvata Yhdysvaltojen tahdon mukaisella valtiolla. Kysymys joukkotuhoaseista oli tekosyy, jolla tälle hankkeelle yritettiin saada kansainvälinen hyväksyntä, ja koska sellaista ei turvallisuusneuvosto Yhdysvalloille antanut ennen kaikkea liittolaismaa Ranskan vastustuksen johdosta, Bushin hallitus lähti sotaan käytännössä yksin.
Yhdysvallat siis hyökkäsi Irakiin siksi, että presidentti Bushin hallitus halusi sotaa. Se ei tietenkään vielä valaise paljoa. Mutta käännytäänpä asiantuntijan puoleen. Amsterdamissa eläkepäiviään viettävä Gabriel Kolko on aikaisemminkin esiintynyt Maailmanpolitiikan arkipäivässä. Kolko on tutkinut Yhdysvaltojen sosiaali- ja taloushistoriaa, Yhdysvaltojen diplomatiaa toisen maailman aikana ja heti sen jälkeen, Vietnamin sotaa ja yleensä sotaa päättyneellä 1900-luvulla. Esitin hänelle puhelimitse kysymyksen, joka kaiken jälkeen saattaa kuulostaa lattealta, kysymyksen, miksi Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin:
[HR: This might sound banal - GK: It's a good question -basically it's regime change.
"Kysymys on hyvä. Sodan syyksi esitettiin aluksi joukkotuhoaseet, joita väitettiin olevan Irakissa, biologisia ja kemiallisia aseita sekä mahdollisesti jopa ydinaseita. Mutta sitten perustelut muuttuivat. Haluttiin hallituksen, koko regiimin vaihtamista Irakissa. Joukkotuhoaseita ei löytynyt, ja itse asiassa keskustiedustelupalvelu CIA oli jo vuonna 1995 vakuuttunut, ettei sellaisia ole. Perussyy sotaan oli halu vaihtaa Irakin hallitus. Mutta on myös syvempiä syitä."
[GK: When Rumsfeld came to office - part of the problem.]
Kun Donald Rumsfeldista tuli puolustusministeri vuoden 2001 alussa, hän kertoi Bushille. että hän haluaa harjoittaa politiikkaa, joka on — kuten hän itse sanoi — eteenpäin nojaavaa. Kysymys on uskottavuudesta. Yhdysvaltojen voima maailmassa on uskottavaa vain, jos sitä käytetään. Myös Rumsfeld ymmärsi, ettei Irakilla enää ollut mitään joukkotuhoaseita, eikä se niitä käyttäisi. Mutta hän oli valmis sotaan, ja Bush hyväksyi tämän toimintalinja, koska se on poliittisesti OK. Mielipidetiedusteluissahan hän oli hyvin suosittu. Uskottavuus on siis tärkeä osaselitys tälle sodalle."
Gabriel Kolko viittaa myös toiseen, poliittisesti satunnaisempaan tekijään: Bushin hallinnossa. ennen kaikkea puolustusministeriössä, Pentagonissa, on vaikutusvaltaisessa asemassa joukko uuskonservatiivisia ideologeja, sellaisia kuin apulaispuolustusministeri Paul Wolfowitz , jotka ovat poliittisesti hyvin lähellä Israelin oikeiston johtavaa puoluetta Likudia. He haluaisivat turvata poliittisen ympäristön Israelille toteuttamalla sen, mitä kutsutaan suon kuivaamiseksi Lähi-idässä. Israel haluaa, että Yhdysvallat tekee selvää jälkeä niistä hallituksista, jotka ovat vihamielisiä Israelille.
Ja Irakin jälkeen nousee esiin kysymys Iranista. Yhdysvallat ja Israel leikittelevät jo tällä ajatuksella, ajatuksella vaihtaa hallitus Iranissa. Mutta tärkeämpää kuin satunnaiset ideologit ja heidän mieltymyksensä on ollut uskottavuus. Uskottavuus oli tärkein syy siihen, miksi Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin. Joukkotuhoaseet oli vain kyhäily-yritys, jolla sota yritettiin oikeuttaa. Ne keksittiin syyksi.
[GK: It's called draining the swamp - made that up.]
Öljy mainitaan usein tärkeimmäksi taustavaikuttajaksi kaikessa siinä, mitä Yhdysvallat tekee Lähi-idässä eikä varmasti syyttä. Eräässä State Departmentin, Yhdysvaltojen ulkoministeriön usein siteeratussa asiakirjassa heti toisen maailmansodan jälkeen todettiin, että Saudi Arabian raakaöljyvarojen kontrolli antaa haltijalleen valtavan strategisen voiman maailmassa. Saudi Arabian varat ovat maailman suurimmat, Irakin toiseksi suurimmat, ja Saudi-suvun kuningashuoneen vaikeuksista on puhuttu pitkään.
Osama bin Laden ja hänen terroristiverkkonsa al-Qaida ovat suureksi osaksi saudiarabialaista tuotetta, ja voi sanoa liioittelematta kovastikaan, että al-Qaida on tärkein oppositiopuolue saudivaltakunnassa. Tällaisen tilan vallitessa ei ole ihme, että Yhdysvallat on kiinnostunut kontrolloimaan Saudi Arabian pohjoisen naapurimaan Irakin öljyä. Kysyin historioitsijalta ja Yhdysvaltojen ulkopolitiikan tuntijalta Gabriel Kolkolta, kuinka tärkeä osa öljyllä on ollut Irakin kriisissä. Tärkeä, Kolko vastaa, mutta korostaa, että sitä ei saa liioitella.
[HR: How significant - GK: Well, it's very complex - and depress prices.]
"Kysymys in hyvin mutkikas, koska jos maailmanmarkkinoille tulee liikaa Irakin öljyä, hinta laskee ja siitä kärsivät amerikkalaiset tuottajat ja ne, jotka ovat sijoittaneet rahaa öljyntuotantoon läntisellä pallonpuoliskolla. He eivät halua hinnan laskevan, ja irakilainen öljy tarkoittaa alhaista hintaa. Niinpä luulisin, että kotimaisessa öljyteollisuudessa on vahvaa vastustusta sille, että Irakin öljy tulvii markkinoille ja pudottaa hintoja."
[GK: Oil is a factor - have argued.]
"Öljy on yksi tekijä, mutta en haluaisi korostaa sitä liikaa. Joka tapauksessa Yhdysvallat osti jo puolet Saddam Husseinin öljystä, ennenkuin se hyökkäsi Irakiin, eikä sen tarvinnut tehdä muuta kuin maksaa se rahalla. Amerikkalaiset ostivat suuren osan siitä öljystä, joka Irakin sallittiin myydä pakotteiden ollessa voimassa. Öljy saattaa olla yksi tekijä Irakin kriisissä, mutta käsittääkseni se ei ole ollenkaan niin ratkaisevassa asemassa kuin jotkut ihmiset väittävät."
Gabriel Kolko nostaa esiin kysymyksen demokratian puolustamisesta Lähi-idässä ja muistuttaa, kuinka viime vuosikymmenten historia niin usein nykypäivänä unohdetaan:
[GK: The United States has all of a sudden - it's very late in the game.]
"Yhdysvallat on äkkiä julistautunut demokratian, järkiperäisyyden ja islamin vastaisten virtausten puolestapuhujaksi Lähi-idässä. Näiden asioiden ajamiseen Yhdysvalloilla oli tilaisuus 50 vuotta sitten, kun Iranissa oli vallassa Mohammed Mossadeqin johtama maallinen ja nationalistinen hallitus. Mutta CIA oli mukana syöksemässä häntä vallasta ja palauttamassa shaahia valtaistuimelle. Ja tuosta samasta vuodesta, vuodesta 1953 alkaen Yhdysvallat rohkaisi kiihkoislamilaisuutta, koska sitä pidettiin esteenä bolshevismille. Niin, että Yhdysvallat on todella tullut tähän peliin — demokratian, järkiperäisyyden ja uskonnottoman hallitustavan puolustamiseen — perin myöhään."
[GK: And now, of course, its former allies are its enemies - in Afghanistan.]
Gabiel Kolko muistuttaa, että myöhemmin 1980-luvulla Yhdysvallat tuki Irakin diktaattoria Saddam Husseinia Irania vastaan, koska Iran oli shaahin vallasta syöksemisen jälkeen joutunut shiialaisten hengenmiesten hallintaan. Saddam Husseinille annettiin luottoja viiden ja puolen miljardin dollarin arvosta ja hänen sodankäyntiään rohkaistiin. Afganistanissa Yhdysvallat tuki kiihkoislamilaisia sissejä, jotka taistelivat Neuvostoliittoa vastaan. Ja nyt entisistä liittolaisista on tullut vihollisia.
[GK: It was against Communism - again and again.]
"Kommunisteja vastaan Yhdysvallat tuki islamiin perustuvaa barbariaa ja takapajuisuutta ja taantumusta. Yhdysvaltojen ulkopolitiikka on pyörinyt yhdestä tavoitteesta toiseen. Ennen syyskuun yhdettätoista huomio oli kiinnittynyt Kaukoitään, tähtäimessä oli Kiina. Juuri Kaukoidässä Yhdysvalloilla on eniten intressejä puolustettavanaan, eikä se ole vain subjektiivinen käsitys. vaan se on myös objektiivisesti totta. Mutta amerikkalaiset menettävät aina otteensa asioiden tärkeysjärjestyksestä. Tätä on jatkunut puolen vuosisadan ajan, ja se toistuu edelleen."
Syyskuun yhdestoista siirsi siis Yhdysvaltojen ulkopoliittisen mielenkiinnon pääkohteen Kaukoidästä Lähi-itään. Mutta se sai aikaan muutoksia myös Yhdysvaltojen omassa kulttuurissa ja julkisessa elämässä. George Bush nuoremmasta oli tullut Yhdysvaltojen 43. presidentti hieman epämääräisellä tavalla syksyn 2000 vaaleissa, eikä hänen arvovaltansa vaikuttanut kovin suurelta, kun hän tammikuussa 2001 otti kansakunnan korkeimman julkisen viran vastaan. Bush ei ensinnäkään ollut saanut kaikkien äänestäneiden amerikkalaisten enemmistön kannatusta, mikä sinänsä on laillista, mutta kiista ratkaisevan osavaltion, Floridan, äänistä jätti poikkeuksellisen huonon maun uuden tuhatluvun ensimmäisistä presidentinvaaleista maailman mahtavimmassa valtiossa.
Tämä kaikki unohtui syyskuun yhdennentoista jälkeen. Ne 19 itsemurhaterroristia, jotka tuona alkusyksyn päivänä iskivät Yhdysvaltoihin ennennäkemättömän häikäilemättömällä tavalla, saivat George Bushin julkisuuskuvassa aikaan jotakin sellaista, mihin tehokkainkaan mainostoimisto ei ikinä olisi pystynyt. Bushista tuli yhdessä yössä terrorisminvastaista sotaa kansakunnan kärjessä johtava valtiomies. Terrori-iskujen aiheuttama kulttuurinmuutos näkyi heti Yhdysvalloissa.
Sota terrorismia vastaan toi myös sellaisia piirteitä Yhdysvaltojen julkiseen elämään, jotka saivat ihmis- ja kansalaisoikeuksia ja -vapauksia puolustavat järjestöt kriittisiksi sekä Yhdysvalloissa että ulkomailla. Yhdysvaltojen historiassa on aina kulkenut rinnakkain kaksi virtausta, toisaalta aito sitoutuminen laajoihin vapauksiin, toisaalta yhdenmukaisuuden paine, jonka varjolla maassa on aika ajoin syyllistytty vapauksien karkeisiin rajoituksiin, onhan Yhdysvallat esimerkiksi ainoa länsimainen teollisuusmaa, jossa kuolemanrangaistus on voimassa, ja jossa teloituksia myös jatkuvasti pannaan täytäntöön.
Terroristijahdin yhteydessä tapahtuneet kansalaisvapauksien loukkaukset eivät ole ainutlaatuisia Yhdysvaltojen historiassa, mikä viittaa siihen, että ne tälläkin kerralla luultavasti jäävät väliaikaisiksi. Vähän vanhemman polven muistissa ovat vielä Korean sodan aikaiset kommunistivainot, ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen Amerikassa vaikutti Venäjän vallankumouksen nostattama red scare eli punakauhu, jonka nojalla Yhdysvaltoihin siirtolaisina muuttaneita sosialisteja ja anarkisteja karkotettiin suurin joukoin takaisin vanhalle mantereelle.
Palataan lopuksi vielä tähän päivään ja George Bush nuoremman hallituksen aikeisiin. Historioitsija Gabriel Kolko arvelee, että Bush ei ole vielä päättänyt, mitä tekee seuraavaksi. Hänen katseensa on jo kiinni ensi vuoden presidentinvaaleissa, ja vaalit ovat poliitikolle kaikki kaikessa. Osa Bushin poliittisista neuvonantajista on sitä mieltä, että aika uudelle sodalle ei ole nyt hyvä. Pentagonin uuskonservatiivit taas haluavat pikaista välienselvittelyä Iranin kanssa, ennen kuin sillä mahdollisesti on ydinase.
Maailma on Kolkon mukaan aika turvaton paikka tätä nykyä, ja suurin syy siihen on juuri se politiikka, jota puolustusministeri Rumsfeld luonnehtii eteenpäin nojaavaksi.
Kolkon omien historiallisten tutkimusten keskeisenä teemana on ollut se, mitä hän kutsuu vallan rajoiksi. Yhdysvallat on saavuttanut maailmassa aseman, jollainen harvalla maalla on ollut. Mutta, Kolko sanoo haastattelussani, yksikään valtakunta ihmiskunnan historiassa ei ole onnistunut hallitsemaan koko maailmaa. Siihen ei pystynyt Aleksanteri Suuri, ei Roomakaan ennen pitkää, eivätkä Lenin ja Stalin, hän sanoo. Omana vaatimattomana toiveenaan hän esittää, että parasta sekä maailmalle että amerikkalaisille itselleen olisi, että Yhdysvallat maailman hallitsemisen sijasta korjaisi suuret tiekuopat New Yorkin Buffalossa ja panisi muutenkin oman talonsa kuntoon:
[GK: The best thing for the United Sates - and put it in order.]
Ks. myös: