3.3.2004

Suomi ja Washingtonin vallan kamarit

Tapani Lausti

Martti Ahtisaari sanoo, että Suomen tulisi liittyä kaikkiin länsimaisiin järjestöihin, myös Natoon, jotta maa pääsisi eroon kylmän sodan varjoista. Tähän ajatukseen kiteytyy länsimielisten vaikuttajiemme mielikuvituksettomuus maailmanmenoa analysoitaessa. Tässä ei ole kyse suomalaisten turvallisuudesta vaan aatteen palosta. Into olla läntisen leirin jäsen kuvastaa samaistumista amerikkalaisvaikutteiseen maailmankuvaan.

Vaikka George W. Bushin otteisiin on suhtauduttu kriittisesti, Yhdysvaltain rikokset ihmisyyttä ja kansainvälistä oikeutta vastaan painavat tässä yhtälössä vain sen verran, että keskustelu niistä sallitaan, mutta johtopäätöksiä vältellään. Irakissa tammikuussa pidettyjä kansainvälisen lain vastaisia, miehityksen oloissa järjestettyjä vaaleja pidetään askeleena oikeaan suuntaan. Washingtonille sallitaan vapauksia, joita muille ei voida kuvitellakaan. (Ks. Edward Herman, "The Election In Iraq: The U.S. Propaganda System Is Still Working In High Gear", ZNet, 13.2.2005. Vrt. kuitenkin Chomskyn toisenlaista näkemystä haastattelussa State and Corp. ZNet, 18.5.2005. Chomsky sanoo: "Vastarintaliike pakotti miehitysjoukot sallimaan tietyn tason vaalit ja yrittää nyt mitätöidä tulosta.")

Helsingin Sanomien kolumnisti Olli Kivinen kuvasi hiljattain tahattoman koomisesti intoa päästä läntiseen kultapossukerhoon. Bushin vieraillessa Brysselissä pettymys oli suuri, kun Tarja Halonen sai esittää vain lyhyen kommenttipuheenvuoron: ”… suomalaispoliitikkojen on vaikea päästä Washingtonin vallan kamareihin”, Kivinen kirjoitti. (”Suomi sivuraiteella”, Helsingin Sanomat, 1.3.2005)

Monien meidän tavallisten ”paikalleen jämähtäneiden” suomalaisten mielestä noihin vallan kamareihin ei ole mitään syytä pyrkiä. Uskooko Kivinen tosiaan, että siellä valmistellaan maailman demokratisoimista ja kannetaan huolta Suomenkin turvallisuudesta? Kolumnistin mielikuvitusmaailmassa asiat ovat mallillaan, kun saadaan aikaan ”tasa-arvoon ja toisen kunnioitukseen perustuva strateginen kumppanuus, jossa otetaan huomioon Yhdysvaltojen sotilaallinen ylivoima ja EU:n asema maailmantalouden mahtitekijänä.” Kivinen iloitsee ”Yhdysvaltain uudesta panostuksesta diplomatian keinoihin” ja jatkaa: ”Euroopan valitseminen Bushin toisen kauden ensimmäiseksi kohteeksi ja kokonaan muuttuneet äänensävyt olivat tärkeä muutos.”

Tärkeä muutos? Kivistä tarkkanäköisempi amerikkalainen tutkija James Petras kirjoittaa, että vaikka Bushin äänensävy onkin muuttunut, militaristinen politiikka on olennaisilta osiltaan ennallaan ja ehkä voimistunutkin. Petras viittaa tuoreisiin kovan linjan nimityksiin Washingtonin ulkopolitiikan hierarkioissa. Vaikka tiedotusvälineet ovat riemuinneet Bushin kädenojennuksesta Euroopalle, Bush ja uudet viranhaltijat ovat lujittaneet otettaan sotavoimista ja salaisesta poliisista. Heillä on nyt yhä enemmän valtaa ja valtavat budjetit uusien sotien käymiseen. Yksi syy Bushin hymykampanjaan saattaa Petrasin mukaan olla se, että Irakin sodan kustannusten kasvaessa Yhdysvallat haluaa diplomaattisilla eleillään houkutella eurooppalaista rahoitustukea Irakin jälleenrakentamiseksi Washingtonin reseptien mukaisesti. (”A New Face to Bush Foreign Policy”, CounterPunch, 23.2.2005)

Suomea lähempänä on meneillään kehitys, jota maamme Nato-mieliset vaikuttajat eivät ole juuri kommentoineet. Yksi Yhdysvaltain parhaimmista Venäjän tuntijoista, professori Stephen Cohen, katsoo maansa hallitusten tyystin tärvelleen kylmän sodan jälkeen avautuneet mahdollisuudet rauhallisemman maailman luomiseen. Cohen luettelee useita syitä, mutta mainittakoon tässä Naton laajentaminen Venäjän rajoille ja Venäjän jatkuva saartaminen Yhdysvaltain ja Naton tukikohdilla. Tukikohtia perustetaan provokatiivisesti Venäjästä irtautuneille alueille. Cohenin mielestä uusi kylmä sota alkaa olla tosiasia. (”The Political Tragedy of Russia”, Los Angeles Times, 27.2.2005)

Onko Suomen todella viisasta lähestyä tällaista, suurta naapuriamme saartavaa sotilaallista liittoutumaa? Nato-mieliset pitävät sotilasliittoa turvallisuutemme potentiaalisena takaajana. Tosiasia taitaa pikemminkin olla, että Natoon kytkeytyminen on varmin tapa ajautua osalliseksi johonkin järjettömään konfliktiin tulevaisuudessa. On vaikea nähdä, miksi kenenkään tulisi luottaa Yhdysvaltain hallituksen arviointikykyyn, kun Irakin miehitys ja koko ”terrorismin vastainen sota” todistavat kykenemättömyyttä ennustaa omien toimien seurauksia.


Ks. myös:

[home] [archive] [focus]