YLE/Ajantasa, 6.9.2007

"Valkoisen miehen taakka"

Hannu Reime

Sitten on vuorossa torstai-iltapäivän ulkomaankolumni. Hannu Reime pohdiskelee sitä, kantavatko länsimaat edelleen ”valkoisen miehen taakkaa” muun muassa sellaisissa paikoissa kuin Afganistan ja Irak. 

Vähän yli sata vuotta sitten, Britannian maailmanvallan ollessa mahtavimmillaan, Rudyard Kipling kirjoitti yhden tunnetuimmista runoistaan ”Valkoisen miehen taakka”. Runon seitsemästä säkeestä jokainen alkaa sanoilla: Take up the White Man's burden, 'Ota Valkoisen miehen taakka'. Kipling kehottaa lähettämään ”pojista parhaat palvelemaan äsken voitettua väkeä”, ”villejä heimoja, puoleksi lapsia, puoleksi piruja”. Runon keskeinen ajatus kiteytyy viidennessä säkeessä:

Ota Valkoisen miehen taakka,

peri palkkansa ainainen:

Sinun holhottavaisi moite,

vihan kauna myrkyllisen,

Surkea valitus laumain,

jotka (vaivoin!) valoon veit:

”Miksi pimeytemme poistit,

vapaiksi meidät teit?”

(suomennos Antero Manninen)

Kiplingiä on usein kutsuttu brittiläisen imperiumin runoilijaksi, mutta ”Valkoisen miehen taakasta” kertoviin säkeisiin häntä inspiroi ensimmäinen niistä tulevista lukuisista sodista, joita Britannian entinen kapinallinen siirtokunta, Yhdysvallat, on sittemmin käynyt merten takana, kaukana omilta rannoiltaan. Vuonna 1899 Yhdysvallat taisteli Espanjaa vastaan ja siinä sodassa valtasi muun muassa Filippiinien saaret Kaukoidässä. ”Valkoisen miehen taakan” alaotsikkona olikin ”Yhdysvallat ja Filippiinit”, vaikka Kipling ei säkeissään viittaakaan mihinkään nimenomaiseen maahan tai tapahtumaan.  

”Valkoisen miehen taakka” on varmaan maailmankirjallisuuden kuuluisimpia geopoliittisia runoja. Paljon pienemmissä suomalaisissa kuvioissa sitä vastaisivat varmaan Uuno Kailaan ”Rajalla”-runon säkeet siitä, kuinka

Raja railona aukeaa.

Edessä Aasia, Itä.

Takana Länttä ja Eurooppaa;

varjelen vartija sitä.

Täällä me, sivistys ja valo, tuolla he, barbaria ja pimeys. 

Hyvää kirjallisuutta, sellaista kuin Kailasta tai Kiplingiä, ei kannata lukea pelkkänä poliittisena julistuksena, vaikka aikansa ja tekijöittensä mielipiteet niissä tietenkin kuvastuvat hyvin suoraan. ”Valkoisen miehen taakka” on nimittäin runo, jota voidaan tulkita monin tavoin. Se ei ole välttämättä pelkkä vulgaari imperiumin puolustus. Ensi näkemältä paatoksellisen julistuksen takana pilkottaa myös ironia.

Kipling kirjoitti ”valkoisen miehen taakasta” aikana, jolloin imperialismia — muitten, usein kaukaisten maitten alistamista ja hyödyntämistä — oli alettu puolustaa moraalisin perustein: siirtomaissa levitetään eurooppalaista sivistystä barbaarisille ja primitiivisille kansoille. Miekkalähetystä oli kyllä ennenkin harrastettu, mutta imperialismia ei sentään esitetty hyvää tarkoittavana, humanitaarisena toimintana. Alistaessaan muun maailman valtaansa eurooppalaiset valtiot eivät etsineet oikeutusta toimilleen väittämällä, että alistaminen koituu itse asiassa alistettujen hyväksi. Siirtomaitten valtaamista ei tarvinnut puolustella sen enempää kuin merirosvoustakaan. Mitäpä muutakaan kolonialismi oli kuin kruunun rahoittamaa rosvousta maalla ja merellä.

Kiplingin kuvaamasta ”valkoisen miehen taakasta” alettiin puhua vasta 1800-luvun lopulla. Ajatus eurooppalaisten sivistystehtävästä maailmassa kuului silloiseen ajanhenkeen. Orjuus oli lakkautettu siirtomaissa ja itsenäistyneissä siirtokunnissa, ja sivistämistä saatettiin perustella monenlaisilla, usein aivan vastakkaisillakin maailmankatsomuksilla. Kristillinen lähetystyö oli helppo yhdistää siihen, samoin tietyllä tavalla ymmärretty marxilaisuuskin, olihan Kommunistisessa manifestissa julistettu lähes runollisin sanakääntein sitä, kuinka kapitalismi tempaisee barbaariset kansat maailmanmarkkinoitten piiriin ja näin rakentaa pohjan ihmiskunnan yhteiselle kommunistiselle tulevaisuudelle.

Nykyaikaa seuraamalla ei voi välttyä vaikutelmalta, että Kiplingin runon ajatusmaailma vaikuttaa edelleen vahvana eurooppalaisessa ja pohjoisamerikkalaisessa valtajulkisuudessa ja siinä, mitä voisi kutsua länsimaiseksi ideologiaksi. Se näyttää oikeastaan vain vahvistuneen vuosisadan vaihduttua, kun takana ovat tuhoisat maailmansodat ja niitä seurannut kylmä sota. Monissa sodissa ja aseellisissa selkkauksissa kylmänkin sodan aikana oli piirteitä, jotka muistuttivat perinteellisiä siirtomaasotia. Vietnamissa ja koko Indokiinassa Yhdysvallat peri sodan Ranskalta, joka yritti puolustaa imperiumiaan kommunistien johtamia itsenäisyysliikkeitä vastaan.     

”Demokraattisten maiden” velvollisuus puolustaa ”demokratiaa”, ”kansalaisyhteiskuntaa” ja ”ihmisoikeuksia” kaikkialla maailmassa on ajatus, joka nykyisin toistuu toistumistaan poliitikkojen puheissa sekä suurten vapaamielisten sanomalehtien pääkirjoituksissa ja kolumneissa. Demokratian miekkalähetystä saatetaan tosin pitää liian vaarallisena, siitähän on Irak varoittava esimerkki. Perin harvoin kuitenkin kysytään, onko todella niin, että länsimaisten suurvaltojen ulkopolitiikan päätavoite esimerkiksi Irakissa ja Afganistanissa on demokratian ja ihmisoikeuksien puolustaminen: tasa-arvo ja demokraattiset vapaudet sekä niihin nojaava kansallinen itsemääräämisoikeus. Tällaista käsitystä ei aikaisempi historia tue, ei näissä kahdessa maassa puhumattakaan monesta, monesta muusta, sellaisista kuin Indonesia vuonna 1965, Itä-Timor kymmenen vuotta myöhemmin tai Chile syyskuussa 1973. Luetteloa on helppo jatkaa.   

Täällä meillä on kaukainen Afganistan viime kuukausina alkanut hallita ulkopoliittista keskustelua. Ehkä se on oire siitä, että virallista Suomea kiehtoo entistä enemmän ajatus osallistua ”valkoisen miehen taakan” kantamiseen myös tositoimin eikä vain kanttiinihommissa. Uuno Kailaan hurmeinen rajaromantiikka ei enää kuulu nykypäivään, kun itärajan suurimpana ongelmana ovat länsiautoja Pietariin vievät rekat. Mutta Afganistanin vuorilla Kipling on edelleen yhtä ajankohtainen kuin Filippiinien viidakoissa sata vuotta sitten.

 

Lue myös:

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Aasia, Kansainvälinen politiikka, Yhdysvaltain politiikka, Britannia

 

[home] [archive] [focus]