YLE/Ajantasa, 5.7.2007 Hannu Reime
Sitten on vuorossa torstai-iltapäivän ulkomaankolumni. Afganistan on viime päivinä noussut keskustelunaiheeksi meillä Suomessa, kun maassa käynyt puolustusministeri Jyri Häkämies lupasi harkita pyyntöä toimittaa sinne vanhoja rynnäkkökivääreitä kehitysapuna. Hannu Reime pohtii Afganistanin historiaa.
Mitä yhteistä on Suomella ja Afganistanilla paitsi, että suomalaisia sotilaita palvelee nykyisin Nato-johtoisissa Isaf-joukoissa tässä Lähi-idän sekä Keski- ja Etelä-Aasian välissä sijaitsevassa maassa? Harvoin ehkä enää muistetaan sitä, että maillamme on ollut eräänlainen yhteinen geopoliittinen historia. Meillä nimittäin oli aikoinaan — eikä siitä ole kovin pitkä aika — sama rajanaapuri, Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto.
Entisessä Neuvostoliitossa naapurit luokiteltiin huolella sen mukaan, millaiset suhteet niistä kullakin oli Moskovaan. Suhteita oli kolmenlaisia. Oli liittolaismaita tai samaan leiriin kuuluneita maita, joita hallitsi kommunistinen puolue. Näitä olivat Varsovan liiton jäsenmaat Euroopassa, Mongolia, Pohjois-Korea ja tietenkin Kiina, vaikka tosin kiinalaisten kanssa suhteet huononivat yhdessä vaiheessa suorastaan sodan partaalle. Sitten olivat kylmän sodan aikaiseen vihollisleiriin Natoon kuuluneet valtiot, Norja ja Turkki, ja samaan kategoriaan luettiin myös Iran, joka shaahin aikana oli Yhdysvaltojen vankkumaton liittolainen.
Näiden kahden valtiojoukon lisäksi oli olemassa kaksi maata, joita luonnehdittiin ystävällismielisiksi naapureiksi. Ilmauksesta “puolueeton” ei Moskovassa pidetty, ja siihen tai parhaassa tapauksessa johonkin kiertoilmaisuun saatettiin taipua vain hankalissa diplomaattisissa kommunikeaneuvotteluissa niin kuin hieman varttuneemmat radion kuuntelijat hyvin varmaan muistavat Kekkosen Suomen vuosilta. Kremlissä ajateltiin varmasti niin, että Suomi ja Afganistan ovat maita, joitten poliittiseen suuntautumiseen kannatti yrittää vaikuttaa. Olivathan mahdollisuudet niissä paremmat kuin muualla varsinaisen neuvostoblokin ulkopuolella.
Afganistan on maa, joka lähes sata vuotta oli kahden imperialismin välinen taistelukenttä 1800-luvulta viime vuosisadan alkuvuosiin. Intiaa hallinnut Britannia ja etelää kohti edennyt Venäjä kamppailivat Keski-Aasian hallinnasta ajautumatta siellä kuitenkaan koskaan avoimeen sotaan toisiaan vastaan. Britannian ja Venäjän kilpailua kutsuttiin suureksi peliksi. Afganistan oli siinä pelilauta ja puskurivaltio, jonne britit pyrkivät peräkkäisissä afgaanisodissa asettamaan mieleisensä nukkehallituksen vastapainoksi tsaarin Venäjän etenemiselle pohjoisempana.
“Suuri peli” alkoi uudelleen Venäjän vallankumouksen jälkeen, kun bolševikkihallitus kumosi tsaarin aikana solmitut etupiirisopimukset. Britannia oli pian uudelleen sodassa Afganistanissa. 1920-luvun alussa Afganistanin uusi hallitsija Amanullah Khan solmi ystävyyssopimuksen Neuvosto-Venäjän kanssa ja julisti, että Afganistan aikoo hoitaa oman ulkopolitiikkansa itsenäisesti ilman ulkovaltojen puuttumista maan asioihin. Uutta Venäjää se tyydytti, muttei tietenkään brittejä. Marxilaisina tai ainakin realisteina bolševikit varmasti ajattelivat, että olisi ollut tuhoon tuomittua yrittää tukea minkäänlaista yhteiskunnallista vallankumousta Afganistanin kaltaisessa heimoyhteiskunnassa.
Afganistanissa vallitsi pitkä, neljäkymmentä vuotta kestänyt ulko- ja sisäpoliittisen rauhan kausi vuodesta 1933 vuoteen 1973. Maata hallitsi silloin Mohammed Zahir Shah, Afganistanin viimeinen kuningas. Hänet syöksi vallasta entinen pääministeri ja hallitsijan serkku Mohammed Daud Khan, joka lakkautti monarkian ja teki Afganistanista tasavallan.
Tasavallan aikana Neuvostoliiton vaikutus Afganistanissa kasvoi. Välikappaleena siinä toimi 1960-luvun puolessa välissä perustettu Kansandemokraattinen puolue, jonka olivat muodostaneet kaksi, keskenään kilpailevaa vasemmistoryhmää. Puolueen onnistui soluttautua Afganistanin armeijaan, joka teki vallankaappauksen keväällä 1978. Uusi hallitus julisti Afganistanin kansantasavallaksi ja alkoi toteuttaa uudistusohjelmaansa, joka nostatti valtaisan vastustuksen äärimmäisen konservatiivisessa, heimopohjaisessa yhteiskunnassa pääkaupungin Kabulin ulkopuolella. Neuvostoliitto toimitti aseita ja muuta apua uudelle hallitukselle, joka samaan aikaan selvitti väkivaltaisesti myös omia sisäisiä välejään.
Aseellinen vastarinta alkoi saada yhä selvemmin islamilaisen sävyn. Taistelua käytiin Allahin nimissä Kabulin jumalattomia marxilaisia ja heidän venäläisiä tukijoitaan vastaan. Tässä vaiheessa, jo ennen Neuvostoliiton aseellista väliintuloa jouluna 1979, Yhdysvallat alkoi tukea islamistisia sissiryhmiä, joista käytettiin arabiankielistä nimeä mujāhidīn, taistelijat. Silloisen presidentin Jimmy Carterin neuvonantaja Zbigniew Brzezinski on myöhemmin kertonut täysin avoimesti, että tarkoituksena oli ajaa Neuvostoliitto ansaan Afganistanissa ja näin jouduttaa itäblokin romahtamista. Miljardiluokan apu kanavoitiin Pakistanin tiedustelupalvelun kautta taistelijoille, joita Afganistan veti puoleensa kaikkialta islamilaisesta maailmasta. Näin syntyi Al-Qā'ida, joka Frankensteinin hirviön tavoin kääntyi rakentajiaan vastaan tunnetuin seurauksin.
Venäläiset poistuivat Afganistanista 1980-luvun lopulla. Kaoottisinta vaihetta maassa elettiin seuraavan vuosikymmenen alkupuolella, kun itsenäiset sotapäälliköt taistelivat keskenään sivullisista välittämättä. Koraanikoulujen opiskelijoista nousseet talibaanit ottivat vallan vuonna 1996 Pakistanin ja Saudi Arabian tukemina ja ilmeisesti myös Yhdysvaltojen hyväksynnällä. Talibaanit palauttivat sisäisen järjestyksen, mutta sen hintana oli ennennäkemättömän fanaattinen islamistinen hallinto. Samoja talibaaneja vastaan Yhdysvallat hyökkäsi syksyllä 2001 New Yorkin ja Washingtonin terrori-iskujen jälkeen. Talibaanit syöstiin vallasta, mutta eivät olot senkään jälkeen ole vakiintuneet.
Rynnäkkökiväärien toimittaminen Suomesta sopisi hyvin yhteen sen kanssa, mitä muutkin ulkopuoliset valtiot ovat tehneet Afganistanissa ja Afganistanille. Eihän satatuhatta Kalašnikovia tietenkään ole mitään verrattuna suurvaltojen sinne syytämien aseitten määrään ja laatuun. Mutta kyllä niilläkin jo varustaa melkein kymmenen divisioonan verran sotilaita. Kysyntä niille on taattu paikallisissa asebasaareissa, joissa afganistanilaiset rajavartijat voisivat näin hieman leventää valtion virasta saamaansa kapeaa leipää. Kehitysapua sekin.
Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Aasia, Kansainvälinen politiilkka