YLE/Ajantasa, 8.3.2007 YLE/Ajantasa, 8.3.2007
Hannu Reime
Sitten on vuorossa torstain Ajantasan kolumni. Hannu Reime pohtii kysymystä, onko Stalinin, Maon ja muitten kommunistidiktaattorien rikoksista vaiettu.
Suomessa ja muissa länsimaissa kehkeytyy aika ajoin väittelyä viime vuosisadan sodista, poliittisista julmuuksista ja kansanmurhista sekä suhtautumisesta niihin ja niitten tekijöihin. Keskustelu alkaa yleensä kysymyksestä, miksi natsismi symboleitaan myöten tuomitaan niin yleisesti, mutta samaa ei tehdä, kun puhutaan kommunismista, olivathan Josif Stalin ja Mao Zedong Hitlerin veroisia tyranneja.
Tuorein keskustelu tästä aiheesta heräsi vastikään Helsingin Sanomissa, jossa Jaakko Anhava muistutti muun muassa 1960- ja 1970-lukujen Mao-ihailusta. Anhavan mukaan tuolloin ”lähes koko vasemmisto” ihaili Kiinan hirmuhallitsijaa. Anhavan mielestä itse asiassa ainoat, jotka voivat sanoa uskottavasti arvostelleensa Maon diktatuuria olivat Suomen ”taistolaiset ja muut Moskovan-mieliset kommunistit.”
Varmaan on totta, että Maon Kiina herätti aikoinaan tietynasteista sympatiaa vasemmalla ja ehkä laajemmassakin poliittisessa kirjossa. Mutta on kyllä villi yleistys väittää, että lähes koko vasemmisto olisi ollut kallellaan maolaisuuteen päin. Kiinan rahoittamat puolueet olivat pieniä lahkoja. Suurin menestys maolaisuudella oli jostakin syystä Norjassa, jossa tällä aatesuunnalla oli nuorison ja kulttuuriväen piirissä hieman samanlainen asema kuin taistolaisuudella Suomessa. Mutta varsinaisten maolaisten lisäksi ainoa vähänkin merkittävä vasemmiston osa, joka Länsi-Euroopassa jonkin verran sympatisoi Maon aikaista Kiinaa, oli Italian kommunistipuolueesta erotettu Manifesto-ryhmä. Siihen kuuluneita ei kuitenkaan voinut missään tapauksessa pitää maolaisina.
Mutta jäljelle jää Anhavan esittämä yleisempi kysymys suhtautumisesta kommunistihallitusten rikoksiin. Kirjoitukselle on pantu mahtava otsikko: ”Punainen tuho on länsilukeneiston tabu”. Tässä suoristetaan mutkia ainakin yhtä paljon kuin maolaisuuden suosiota koskevassa väitteessä.
”Länsilukeneisto” on aika laaja-alainen käsite. Sillä viitataan ilmeisesti samaan kuin kulttuurihistoriallisella termillä ”länsimainen sivistyneistö”, vaikuttava ilmaus siis. Väite, että länsimainen sivistyneistö, kaikkineen, ilman varauksia, pitäisi kommunistien 1900-luvulla tekemiä rikoksia tabuna, jota ei saa käsitellä, ei yksinkertaisesti voi pitää paikkaansa. Väittäisin jopa — vaikka tätä ei tietenkään voi todistaa — että länsimainen sivistyneistö on enemmistöltään ollut varsin konservatiivista ja antikommunistista, jopa niin, että viime vuosisadan alkupuolella merkittävä osa sivistyneistöstä hyppäsi oikeistolaisen totalitarismin kelkkaan, näin ainakin meillä Suomessa.
Hyvä on, mutta entä se osa länsimaista sivistyneistöä, joka samaistui poliittiseen vasemmistoon? Eikö se vaiennut hirmuteoista Neuvostoliitossa ja muissa kommunistimaissa? Tähän voisi vastata, että vaikeni ja ei vaiennut. Riippuu siitä, kenestä ja keistä puhutaan.
On vaikeaa kuvitella hahmoa, joka paremmin sopisi edustamaan eurooppalaista vasemmistosivistyneistöä kuin lähes satavuotiaaksi elänyt brittiläinen filosofi Bertrand Russell. Hän oli elinikäinen sosialisti ja samalla liberaali demokraatti kaikkien näitten sanojen perinteellisessä merkityksessä. Hän ei ollut absoluuttinen pasifisti, mutta rauhanaatteen kannattaja kylläkin ja vanhemmilla päivillään myös ydinaseitten ja Yhdysvaltojen käymän Vietnamin sodan aktiivinen vastustaja.
Russell vieraili Neuvosto-Venäjällä vuonna 1920 Britannian työväenpuolueen valtuuskunnan jäsenenä ja tapasi henkilökohtaisesti muun muassa itsensä Leninin. Russell kirjoitti kokemuksistaan hienon matkakirjan Bolshevismin käytäntö ja teoria, joka kuvaa bolshevikkien diktatuuria äärimmäisen kriittisesti, mutta arvostelee yhtä kovin sanoin länsimaitten aseellista väliintuloa ja näitten valkoisille antamaa tukea. Kirja on edelleen yhtä mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen kuin ilmestyessään kohta 90 vuotta sitten.
Bertrand Russell kuvaa aikaa, jolloin Stalinia ei tuntenut oikeastaan kukaan, ja jolloin Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoa ei ollut vielä edes virallisesti perustettu. Neuvosto-Venäjällä käytiin vallankumouksen jälkeistä sisällissotaa, barbaarisen julmaa molemmin puolin.
Tarkkojen matkahavaintojensa lisäksi Russell erittelee mielenkiintoisella tavalla bolshevikkien aatemaailmaa, jota hän skeptisenä ja rationalistisena ajattelijana pitää eräänlaisena maallisena uskontona. Russell toteaa, että Lenin kumppaneineen kutsui poliittista järjestelmäänsä proletariaatin diktatuuriksi, mutta nuo latinalaisperäiset sivistyssanat saivat aivan eri merkityksen sen mukaan, käyttivätkö niitä bolshevikit itse vai heidän ulkomaiset sympatisoijansa. Jälkimmäiset ottivat kirjaimellisesti sanan ”proletariaatti” merkityksessä työväestö; bolshevikit taas käyttivät sanaa hyvin väljästi ja kuvaannollisesti lukien siihen mukaan myös Leninin ja Trotskin kaltaiset vallankumoukselliset intellektuellit. ”Diktatuuri” taas merkitsi bolshevikkien ulkomaisille ystäville lähinnä enemmistövaltaa, työväendemokratiaa, kun taas bolshevikit itse ottivat sanan täysin kirjaimellisesti: kysymyksessä oli valtion pakkovalta ja poikkeamien ankara ja verinen tukahduttaminen.
Huomionarvoisinta Russellin kritiikissä oli sen varhaisuus ja kaukonäköisyys. Hieman samanlaista arvostelua oli jo pari vuotta aikaisemmin esittänyt puolalais-saksalainen vallankumouksellinen Rosa Luxemburg istuessaan maailmansodan vastustajana vankilassa. Kuuluisassa esseessään ”Venäjän vallankumous” hän oli kirjoittanut, että poliittisena järjestelmänä demokratialla on ongelmansa, mutta ne eivät ratkea lakkauttamalla demokratia kokonaan.
Nämä hyvin varhaiset kritiikit osoittavat, että puheet, joitten mukaan bolshevikkien ja myöhemmin Stalinin ja hänen kätyreittensä rikoksista olisi vaiettu, ovat vahvaa liioittelua. Sama koskee Maon aikaa Kiinassa. Siitä tosin on saatu yksityiskohtaisia tietoja paljon myöhemmin, oikeastaan vasta aivan viime vuosina. Kiina on aina ollut oma maailmansa.
Ks. myös:
Esipuhe Solidaarisuuskalenteriin 2007, 25.9.2006 |
|
|
YLE/Maailmanpolitiikan arkipäivää, 26.03.2004 |
|
|
Finnish Broadcasting Company, 26 March 2004 |
|
|
Developed capitalism and the prospects for socialism An interview with Moshé Machover |
Iran Bulletin, November 1999 |
2.3.2006 |
Vieraile arkistossa: Hannu Reime