YLE/Ajantasa, 26.4.2007 YLE/Ajantasa, 26.4.2007
Hannu Reime
Sitten on vuorossa torstai-iltapäivän ulkomaankolumni. Hannu Reime pohtii Nato-kysymystä ja siihen liittyviä asioita.
On mielenkiintoista, että keskustelua Natosta ja Suomesta haikailevat yleensä ne, jotka kannattavat maamme liittymistä Pohjois-Atlantin sotilasliittoon. Nato-jäsenyyden vastustajat olisivat kernaimmin hiljaa koko asiasta. Heidän vahvin perustelunsa on suomalaisten yleinen mielipide: vankka enemmistö on liittymistä vastaan.
Keskustelun vaatimisesta on näin tullut eräänlainen koodisana, joka peittää alleen sen ajatuskulun, että kunhan Nato-kysymystä on asiallisesti ja ennakkoluulottomasti puitu julkisuudessa, kukaan järkevä ihminen ei voi vastustaa liittymistä: ”Nato ilman tunteilua” niin kuin vanha journalistikollegani Olli Kivinen on otsikoinut Suomen Atlantti-seuralle kirjoittamansa vastikään julkaistun pamfletin. Kivinen sekä Atlantti-seura kuuluvat Nato-jäsenyyden kannattajiin.
Voi siis sanoa, että ne, jotka haluavat keskustella Natosta, haluavat, että Suomi liittyisi siihen. Heidän mielestään Suomi vasta Naton jäsenenä ottaisi täysivaltaisen paikkansa länsimaisten demokratioitten joukossa, vasta se kruunaisi kehityskulun, jota jäsenyyden kannattajat vailla ironiaa kutsuvat Suomen ”lännettymiseksi”. Viimeinenkin muisto Neuvostoliitosta ja kylmästä sodasta, suomettumisesta, kuopattaisiin.
Julkisessa keskustelua Natoa yleensä pidetään demokraattisten maiden yhteisönä. Naton jäsenyydellä ja demokratialla ei kuitenkaan ole ollut yksi-yhteen-suhdetta järjestön historian aikana, vaikka ylivoimainen enemmistö jäsenmaista onkin ollut demokraattisesti hallittuja. Toiseksi suurin EU:hun kuulumaton Nato-maa, Turkki, on ollut armeijan rautaisessa otteessa ja on sitä osin vieläkin. Se on tukahduttanut toisinajattelijoita ja käynyt raakaa sotaa maan suurinta kansallista vähemmistöä, kurdeja, vastaan. Fasistinen Portugali oli Naton jäsen, samoin sotilasjuntan hallitsema Kreikka vuodesta 1967 vuoteen 1974.
Naton turvatakuista puhuttaessa harvoin mainitaan sitä, että Itä-Timor kuului oikeudellisesti Nato-maa Portugaliin, kun Indonesia hyökkäsi sinne joulukuussa 1975 ja surmasi kymmeniä tuhansia timorilaisia jo hyökkäyssotansa ensi kuukausina. Timorilaisten avuksi Naton aluetta puolustamaan ei tullut yksikään Nato-maa. Sotilasliiton johtava valtio, Yhdysvallat, sen sijaan toimitti aseita hyökkääjälle, Indonesialle, jonka eteneminen törmäsi timorilaisten sitkeään vastarintaan.
Nato-jäsenyyttä kannattava presidentti Martti Ahtisaari sanoi Yle-uutisten TV-haastattelussa viime viikolla, että ”alkaa kohta pikkuhiljaa herättää huomiota”, ettemme kuulu tähän sotilasliittoon. Ahtisaari ei kertonut, keitä mahdolliset hämmästelijät ovat, mutta häneltä voisi kysyä, ihmetelläänkö maailmalla sitä, että myöskään Ruotsi ja Itävalta eivät ole Naton jäseniä. Rehellinen vastaus tällaiseen jatkokysymykseen kuuluisi, että Suomella on yhteinen raja Venäjän kanssa, mitä Ruotsilla ja Itävallalla ei ole. Venäjästä eivät Natoon liittymistä kannattavat julkisuuden henkilöt kuitenkaan mielellään puhu, vaan pikemminkin korostavat sitä, että kysymyksellä Suomen Nato-jäsenyydestä ei oikeastaan ole mitään tekemistä suuren itäisen naapurimme kanssa.
Huoli siitä, kenen seurassa ollaan, kenen pöydässä istutaan, näyttääkin osaksi selittävän niitten suomalaisten motiivit, jotka haluaisivat Natoon. Jos keskustelua käydään tällaisella mielikuvien tasolla, silloin ei sovi unohtaa yhtä tosiasiaa, josta jäsenyyden kannattajat kernaasti vaikenevat: kaikki Naton uudet jäsenmaat olivat kylmän sodan aikana ns. kommunistimaita. Entisen Jugoslavian pohjoisinta osavaltiota Sloveniaa lukuun ottamatta ne myös kuuluivat Varsovan liittoon ja niistä Viro, Latvia ja Liettua olivat neuvostotasavaltoja. Voi sanoa, että uudet Nato-maat oikeastaan vaihtoivat leiriä Neuvostoliiton hajottua. Jos Suomi liittyisi Natoon, eikö myös sitä pidettäisi leirinvaihtona?
Mielikuvia painavammin argumentein on Nato-keskusteluun osallistunut kenraali Gustav Hägglund viime kuussa Jyväskylässä pitämässään puheessa, jonka Sotilasaikakauslehti on juuri julkaissut. Puolustusvoimien komentajana ja EU:n sotilaskomitean puheenjohtajana toiminut Hägglund kumoaa kaikki keskeiset perusteet, joita on esitetty Natoon liittymiselle. Hän kutsuu niitä ”ontoiksi” ja pitää ”karkeimpana” virhearviointina väitettä, että Suomea ei hädän tullen otettaisi jäseneksi, että Nato-jäsenyys olisi kuin palovakuutus, jota ei myydä sellaiselle, jonka talo on jo tulessa. Hägglund muistuttaa, että kansainvälisen tilanteen täytyisi jyrkästi muuttua nykyisestä, jotta EU-maita uhattaisiin hyökkäyksellä. Ja jos niin tapahtuisi, silloin Nato ottaisi ilomielin jäsenekseen maan, joka toisin kuin siihenastiset jäsenet on ”huolehtinut puolustusvalmiudestaan”.
Kenraali Hägglund toteaa, että kaikissa uusissa Nato-maissa ja useimmissa vanhoissakin on USA:n pelotteeseen luottaen luovuttu kansallisesta puolustuksesta. Virossa oli puolustusvoimien johto pyrkinyt luomaan samanlaisen aluepuolustusjärjestelmän kuin Suomessakin, mutta Naton painostuksen tuloksena maassa koulutetaan nyt sen sijaan kriisinhallinajoukkoja. Virolaisia taistelee Kaakkois-Afganistanissa, alueilla, joille Saksa, Ranska, Espanja ja Italia ovat Yhdysvaltojen painostuksesta huolimatta kieltäytyneet lähettämästä sotilaitaan. Samaan aikaan Viron oma puolustus on jäänyt suojeluskuntien — ja amerikkalaisten pelotteen — varaan.
Historialliset vertaukset ovat aina ontuvia. Kenraali Hägglundin puheesta tulee kuitenkin mieleen ajatus, että jos Suomea vuonna 1939 olisivat puolustaneet vain poliittiseen oikeistoon sitoutuneet suojeluskunnat, Stalinin armeija olisi vyörynyt Helsinkiin ja Pohjanlahdelle saakka ja suomalaisia olisi odottanut virolaisten, latvialaisten ja liettualaisten kohtalo. Olihan itse armeijakin Suomen sisällissodan valkoisten voittajien luomus, mutta se nojasi yleiseen asevelvollisuuteen, ja poliittisen vasemmiston, punaisten, kannattajia taisteli talvisodassa suurin joukoin varmasti ymmärtäen, mitä stalinistinen tyrannia olisi merkinnyt.
Kenraali Hägglund on puhunut ennenkin sen puolesta, että Natoon nojaamisen sijasta EU:n tulisi kehittää omaa puolustustaan. Uusimmassa kannanotossaan hän toivoo, että Unioni ottaisi yhden jäsenmaansa, Suomen, tavoin vastuun oman alueensa ja omien kansalaistensa turvallisuudesta. EU ei lähde Euroopasta minnekään, Hägglund toteaa. Yhdysvallat ehkä joskus joutuu niin tekemään.
Ks. myös:
Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, Nato