26.3.2007

"Johtajuuden kriisi"

Tapani Lausti

Julkisuudessa jankutetaan, että Suomessa ei käydä kunnollista ulkopoliittista keskustelua. Tämä on outoa, kun keskustelua voi tosiasiassa päivittäin seurata joukkotiedotusvälineissä. Herää epäilys, että "kunnollisen" keskustelun puutteella tarkoitetaankin, etteivät kannanotot myötäile riittävästi johtavien kapitalististen maiden eliittien maailmankuvaa.

Kolumnisti Olli Kivinen arvelee, että kyse on poliittisen johdon arkailusta: "Johtajuuteen kuuluu halu ja kantti haastaa ihmiset käsittelemään myös kaukaisiksi ja vaikeiksi koettuja asioita. ("Neuvottomien johtajien juhla", Helsingin Sanomat, 20.3.2007)

Kivinen jatkaa: "Maamme muutos suljetusta yhteiskunnasta, jossa pidättäydytään ulkopoliittisesta keskustelusta, on yhä kesken. Välitila jatkuu siihen saakka, kunnes riittävän monet valtaan ja korkeisiin virkoihin pyrkivät poliitikot rohkaistuvat kertomaan kansalaisille, että tulevaisuutemme menestys, turvallisuus ja hyvinvointi rakentuvat avoimen kansainvälistymisen varaan — ei kätkeytymiseen metsän piilopirttiin."

Ilmeisesti Kivistä harmittavat yritykset pitää kiinni Suomen liittoutumattomuuden rippeistä. Siksi hän heiluttaa kansalaisten edessä kivoja porkkanoita: menestystä, turvallisuutta ja hyvinvointia. Metsäkansa ei vain tätä oikein ymmärrä. Onhan Suomessa jo hyvinvointia, eikä Venäjäkään kai aio lähiaikoina maahan hyökätä. On tietenkin totta, että Naton laajeneminen Venäjän rajoille aiemmista päinvastaisista lupauksista huolimatta on aiheuttanut jännitystiloja. Niihin olisi kuitenkin tyhmää heittäytyä mukaan.

Kivisen kolumni käsittelee enimmäkseen Euroopan Unionia ja hän puhuu siis myös johtajuuden kriisistä unionin jäsenmaissa: "Yksi syy sisäiseen eripuraan on johtajuuden puute, joka näkyy niin suurissa kuin pienissäkin jäsenvaltioissa. Mistään ei tunnu löytyvän poliittisia johtajia, jotka pystyisivät kääntämään keskustelun pikkuasioiden toistamisesta yhdentymisen suuriin linjoihin."

Tässä on varmaan perääkin, mutta silti tuntuu jotenkin ontolta, että kaikki kriisit pannaan johtajuuden tiliin. Jossain vaiheessa on hukkunut ajatus, että poliittiset johtajat tarvitsevat jonkinlaisen mandaatin äänestäjiltä. Tämä taas edellyttäisi jonkinlaista elävää poliittista demokratiaa, jota nykyiset puolueet eivät osaa ilmentää. Ja mitä EU-asioihin tulee, eivät kai suomalaiset ole sulkeutuneet piilopirttiin. Avointa mielenkiintoa on ollut havaittavissa ja mielialoja voisi ehkä luonnehtia odottaviksi.

EU:n juhliessa 50-vuotispäiväänsä jäsenmaissa pohditaan eurooppalaisuuden merkitystä. Kivisen ihailema brittitutkija Timothy Garton Ash kirjoittaa tuoreessa kolumnissaan törmänneensä omassa EU-tarkkailussaan yllättävään seikkaan: Vapauden halu on eurooppalaisten mielissä etusijalla. (Europe needs a bold new story - and to invent new ways to tell it, The Guardian, 22.3.2007) Laajemmassa artikkelissa Garton Ash muistuttaa, että EU:n nykyisistä jäsenmaista enemmistö oli vielä verrattain hiljattain diktatuureja. Siksi niin monet eurooppalaiset osaavat arvostaa nykyistä vapauttaan. Hän näkee EU:n demokratian katalysaattorina, vaikka se itse ei ole vielä kovin demokraattinen. (Europe's true stories, Prospect, helmikuu 2007)

Monet suomalaiset vaikuttajat samaistuvat omalla tavallaan diktatuurista vapautumisen huumaan. Neuvostoliiton romahtaminen on ollut heille syvästi koettu oire uuden ajan saapumisesta. Tätä ilmentää Kivisen ajatus, jonka mukaan Suomi on vapautumassa suljetusta yhteiskunnasta, vaikka prosessi on siis hänen mielestä vielä kesken. Monet suomalaiset epäilevät kuitenkin, että heitä yritetään samalla vapauttaa hyvinvointivaltion siunauksista. Kivisen lupaamat menestys, turvallisuus ja hyvinvointi ovat asioita, jotka suomalaisten ajatusmaailmassa liittyvät tällä hetkellä oman aseman turvattomuuteen, kvartaalitalouden palvomiseen ja työelämässä lisääntyneeseen stressiin.

Euroopan Uninonia ei näissä asioissa nähdä pelastajana. Päinvastoin unionin arvot ovat monien mielestä etäällä pohjoismaisesta hyvinvointiajattelusta. Unioni on liian sidoksissa "uusliberaalin" kilpailutalouden dogmeihin. Jos EU nähtäisiin tasa-arvon ja turvallisuuden lisääjänä, sen arvo saattaisi nousta suomalaisten silmissä dramaattisesti. Kysymys siis kuuluu: Ovatko Suomen edustajat Brysselissä ja Strasbourgissa ajamassa riittävän tarmokkaasti tasa-arvoisemman yhteiskunnan asiaa?

 

Vieraile arkistossa: Euroopan Unioni, Hannu Reime

 

[home] [archive] [focus]