YLE/Ajantasa, 1.2.2007 YLE/Ajantasa, 1.2.2007
Hannu Reime
Sitten on vuorossa torstai-iltapäivän ulkomaankolumni. Hannu Reime pohdiskelee Lähi-idän historiaa juuri ilmestyneen kirjan valossa.
Nykypäivän kansainvälistä politiikkaa seuratessa tulee toisinaan mieleen kysymys, mistä kaikki alkoi, milloin kylvettiin siemenet, joista sitten ovat itäneet nykyiset maailmanpoliittiset ongelmat. Käsitykseni on pitkään ollut se, että ratkaiseva käänne oli ensimmäinen maailmansota, se sota, jota 90 vuotta sitten käytiin Euroopassa sekä suurella alueella, jota kutsutaan Lähi- tai Keski-idäksi.
Ensimmäisen maailmansodan ja Lähi-idän nykypäivän välinen yhteys korostuu toistuvasti brittiläisen journalistin, Independent–lehden kirjeenvaihtajan Robert Fiskin hienossa kirjassa Suuri sota sivilisaation puolesta. Nimi on — tietenkin — ironinen. Kyseessä on pateettinen fraasi, jota käytettiin ensimmäisestä eurooppalaisesta suursodasta, jonka oli määrä tehdä loppu kaikista sodista. Ilman ”suurta sotaa” ei luultavasti olisi ollut Venäjän vallankumousta eikä sen vääristymää, Stalinin tyranniaa, ei fasismia eikä hitleriläistä natsismia eikä toista maailmansotaa. Tai ainakin on helppo osoittaa, että ne kaikki olivat ensimmäisen maailmansodan seurausta.
Raportoidessaan tämän päivän Lähi-idästä Robert Fisk muistuttaa toistamiseen tapahtumien historiallisesta taustasta, ensimmäisestä maailmansodasta, jossa hänen oma isänsäkin ehti taistella. ”Suuressa sodassa” ja sen loppuselvittelyissä muotoutui nykyinen Lähi-itä. Osmanien valtakunnan raunioille perustettiin Turkin Tasavalta; kansallisesti ja kulttuurisesti yhtenäinen Arabi-itä balkanisoitiin nykyisiin valtioihin samalla, kun siionistiselle liikkeelle luvattiin juutalaisten kansallinen koti Palestiinaan; suuri kansakunta, kurdit, jätettiin ilman omaa valtiota vähemmistöiksi Turkkiin, Irakiin ja Iraniin; ja ikivanha kansa, armenialaiset tungettiin pieneen Neuvosto-Armeniaan sen jälkeen, kun Turkin armeija oli kohdistanut heihin vuosidadan ensimmäisen kansanmurhan.
Lähes 1300 sivua paksussa kirjassaan Robert Fisk piirtää panoraaman, joka ulottuu Afganistanista Algeriaan ja kattaa noin kolmenkymmenen vuoden jakson päättyen vuoteen 2006. Fisk on lukenut paljon ja hallitsee alueen historian, mutta ennen kaikkea hän kirjoittaa siitä, minkä on omin silmin nähnyt ja kokenut liikkuessaan kriisialueelta toiselle tärkeimpinä työvälineinään reportterinlehtiö ja kynä. Näkemisen lisäksi hänen kohdallaan voi todella puhua myös kokemisesta. Luulisin, että harva ihminen on työssään joutunut rekisteröimään mieleensä niin paljon luotien, kranaattien ja ohjusten tai niitä kylmempien aseitten silpomia ruumiita kuin Fisk. Joukossa on ollut kaikenikäisiä sylilapsista vanhuksiin, useimmat täysin syyttömiä kohtaloonsa, kun jostakin kaukaa ammuttu ohjus on räjähtänyt liian lähellä. Fisk on myös omin silmin nähnyt kaasuhyökkäyksen uhreiksi joutuneita iranilaisia sotilaita aikana, jolloin niistä päättänyt Irakin diktaattori oli kaikkien suurvaltojen, myös Yhdysvaltojen, suosikki.
Ennen kaikkea juuri itse nähty ja itse koettu on se, mikä tekee Fiskin kirjasta niin vaikuttavan. Kirjoittaja ei itsekään ole säästynyt vaarallisilta tilanteilta. Hän oli kuolla iranilaisten luoteihin raportoidessaan Irakin-Iranin sodasta 1980-luvulla. Ja raivostuneet afgaanipakolaiset lähes kivittivät Fiskin hengiltä joulukuussa 2001, silloin kun presidentti Bush oli julistanut maailmalle ”terrorisminvastaisen sodan” alkaneeksi Yhdysvaltoja vastaan tehtyjen terrori-hyökkäysten jälkeen. Näitten rikosten aatteellista isää, Osama bin Ladenia, Fisk on haastatellut kolme kertaa, tosin ennen syyskuun yhdettätoista 2001.
Fiskin kritiikki kaikkia hallituksia ja Lähi-idässä vaikuttavia poliittisia ja uskonnollisia liikkeitä vastaan on armotonta ja siinä mielessä täysin puolueetonta ja kaikista valtakeskuksista riippumatonta. Ennen kaikkea kirjoittaja arvostelee oman maansa Britannian ja sen suuren liittolaisen, Yhdysvaltojen, hallituksia ja presidenttejä. Mutta vähälle eivät myöskään jää Israelin hallitus ja palestiinalaisten johtajat sekä vallanpitäjät alueen kaikissa valtioissa. Niihin kuuluu myös Neuvostoliiton johto, jonka väliintulo Afganistanissa laajensi paikallista sisällissotaa ja aloitti Afganistania kohdanneitten kauhujen sarjan.
Robert Fiskin kirjan harvoihin sankareihin kuuluu tohtori Khaldoun al-Baeri, joka bagdadilaisen sairaalan johtavana kirurgina maaliskuussa 2003 yritti hoitaa Yhdysvaltojen laukaisemien ohjusten silpomia siviilejä nukkuen itse viikon aikana yhden tunnin vuorokaudessa. Toinen kirjoittajan ihailema ihminen on kollega, israelilaisen Ha'aretz–lehden reportteri Amira Hass, joka ainoana israelilaisena toimittajana on asunut miehitetyillä palestiinalaisalueilla. Kuinka sattuvaa, että juuri juutalaissyntyinen nainen kirjoittaa palestiinalaisista hienommin kuin kukaan muu, Robert Fisk huudahtaa. Brittiläinen reportteri siteeraakin kymmenen vuotta nuorempaa israelilaista kollegaansa, joka sanoo, että journalismin tärkein tehtävä on — tai ainakin pitäisi olla — vallankäytön tarkkailu.
Ks. myös:
Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Robert Fisk, Moshé Machover, Noam Chomsky, Phyllis Bennis, Tariq Ali, Middle East