Euroopan kansainyhteisö?

Hannu Reime

Seuraavana on vuorossa torstai-iltapäivän ulkomaankolumni. Hannu Reime pohdiskelee EU:ta ja Euroopan rajoja.

Euroopan Unioni laajeni vuoden vaihtuessa 27 maan yhteisöksi niin, että siinä ovat nyt mukana kaikki entisen Varsovan liiton pienet jäsenmaat. ”Pienet” tarkoittaa tässä yhteydessä muita itäiseen sotilasliittoon kuuluneita maita kuin Neuvostoliittoa, josta siitäkin on kolme entistä osavaltiota — Baltian maat Viro, Latvia ja Liettua — nyt mukana EU:ssa.

Uusimmat Unionimaat — Romania ja Bulgaria — saattavat näin loppuun poliittisen prosessin, jossa entisen itäblokin läntisimmät jäsenmaat ovat kahdessa vaiheessa tulleet mukaan Länsi-Euroopasta alkaneeseen maanosamme yhdentymiseen. Jugoslaviahan ei koskaan kuulunut Varsovan liittoon, ja Albania erosi siitä Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen vuonna 1968. Jugoslavian raunioille syntyneistä itsenäisistä maista vain pohjoisin — Slovenia — on tähän mennessä päässyt liittymään EU:hun.   

Entä nyt, kun uusin laajentumiskierros on takana? Turkin jäsenyys puhutti EU:ta viime vuonna, etenkin Suomen puheenjohtajakaudella vuoden jälkimmäisellä puoliskolla. Voi olla, että Turkin mukaantulo on lykkäytymässä kauas tulevaisuuteen, jos toteutuu koskaan.

Turkista ja EU:sta puhuttaessa esitetään usein kysymys, onko Turkki eurooppalainen maa. Toisten mielestä on, toisten mielestä ei. Monilla ei varmaankaan ole mitään selkeää kantaa.

Tällaisiin kansallisia ja kulttuurisia identiteettejä koskeviin kysymyksiin on aina monia vastauksia, jotka ovat yhtä oikeita tai yhtä vääriä, ja niistä voidaan väitellä loputtomiin. Vastaus riippuu vastaajan arvoista, intresseistä ja muista vaihtelevista tekijöistä, jos yleensä päästään yksimielisyyteen siitä, mitä sellaiset ilmaukset kuin ”eurooppalainen maa” tai ”aasialainen maa” tarkoittavat. Jos niillä viitataan maantieteilijöitten määrittelemiin rajoihin — Bosporin salmeen tai vaikkapa Uraliin — vastauksista saadaan yksiselitteisiä, mutta ei erityisen mielenkiintoisia tai ainakaan suuria intohimoja herättäviä. Sanojen täsmällinen määritteleminen ei ole pahasta, varsinkaan silloin, kun sillä voidaan torjua eurooppalainen tai Eurooppa-keskeinen nationalismi, vanha rasistinen ennakkoluulo, jonka mukaan ”eurooppalaisuus” olisi jotakin parempaa kuin ”aasialaisuus”. Turkki on sekä eurooppalainen että aasialainen maa, koska se sijaitsee molemmissa maanosissa. Saman toteamuksen voi tietysti tehdä myös Venäjästä.

EU itse ei ole koskaan määritellyt ”Euroopan rajoja”. Periaatteessa Unioni voisi laajentua Tyynen meren rannoille Vladivostokiin tai Beringin salmelle saakka tai Välimeren eteläpuolelle Afrikkaan ties kuinka kauas.

Ongelmana on — muun muassa — se, että EU:n omat asiat ovat jo valmiiksi sekaisin nykykoossakin. Poliittiseen yhdentymiseen kuuluu laajentumisen lisäksi myös syventyminen, ja se on pysähtynyt perustuslaillisen sopimuksen kohtaamiin vaikeuksiin.

Parhaisiin EU-asiantuntijoihin kuuluva brittiläinen John Palmer esitti viime syksynä idean siitä, kuinka yhdentymistä voitaisiin jatkaa ohi nykyisen kriisin. Palmer itse on yhtenäisen Euroopan lämmin kannattaja, federalisti, jonka mielestä hyvinvointivaltiota, julkisen elämän sosiaalista puolta, koulutusta ja muita kaupallisten intressien ulkopuolella olevia asioita voidaan puolustaa markkinavoimia vastaan vain vähintään eurooppalaisella tasolla.

Palmer ei usko ennustuksiin, että nykyiset vaikeudet johtaisivat EU:n hajoamiseen. Yhdentyminen on tullut siinä mitassa osaksi eurooppalaisten elämää, ettei paluuta entiseen enää ole. Mutta todennäköistä ei myöskään ole se, että Unioni siirtyisi lähiaikoina radikaalisti kohti aitoa liittovaltiota.

John Palmer ehdottaakin eräänlaisen Euroopan kansainyhteisön perustamista. Se olisi liittovaltiota vähemmän kunnianhimoinen lähiajan tavoite. Lyhyessä artikkelissa ja latvialaiselle uutistoimistolle antamassaan haastattelussa Palmer ei mene yksityiskohtiin, mutta jos ymmärrän hänet oikein, niin ajatuksena on se, että kansainyhteisö perustettaisiin nykyisenkaltaisen EU:n ja sen naapurimaitten yhteisellä sopimuksella. Sen piiriin tulisivat ainakin Venäjä ja Ukraina sekä mahdollisesti Taka-Kaukasian maat.

Näin ehkä voitaisiin välttää Venäjän ja muun Euroopan välinen uusi kylmä sota, josta viime vuosina on ollut havaittavissa joitakin pahaenteisiä ennusmerkkejä. Jos tällainen kansainyhteisö syntyisi, Turkki saattaisi hyvinkin pitää parempana liittymistä siihen varsinaisen EU-jäsenyyden sijasta. Kysymyksessä ei saisi olla mikään täysjäsenyyden korvike tai odotushuone, vaan uudenlainen tapa järjestää monikansallisia suhteita täällä Vanhassa maailmassa.

Keskustelu EU:n tulevaisuudesta koskee ensi sijassa poliittisia instituutioita ja yleensä vain sivuaa politiikan sisältöä. Kun sisällöstä — esimerkiksi ulkopolitiikasta — aletaan puhua, joudutaan kysymyksiin, joissa päällimmäisiksi nousevat Euroopan suhteet Atlantin toiselle rannalle Yhdysvaltoihin. Jos Eurooppa vain mukautuu Washingtonin politiikkaan, mitään kriisiä dollarialueen ja euroalueen välille ei synny. Näin EU:n johtajat useimmin ovat tottuneet toimimaan.

Yhdysvaltojen tavoin he julistavat demokratian sanomaa kaikkialle maailmaan, mutta kun äänestystulos on väärä, joutaa demokratia hyllylle. Vuosi sitten palestiinalaiset, miehityksen ja eristyksen alistama kansa valitsi hallituksensa vapaissa ja rehellisiksi tunnustetuissa vaaleissa. Seurauksena oli se, että EU julisti heidät Yhdysvaltoja seuraten boikottiin.

Sen sijaan aina, kun EU:ssa on rohjettu olla eri mieltä Yhdysvaltojen kanssa, on ”atlantisiin” suhteisiin tullut särö. Se nähtiin neljä vuotta sitten, kun suurimmat EU-maa arvostelivat presidentti Bushin hallituksen päätöstä hyökätä Irakiin. Silloin Washingtonissa alettiin kutsua sotaa arvostelleita maita vanhaksi ja sotaa tukeneita maita uudeksi Euroopaksi. Silloista sotaintoa tosin on sittemmin hillinnyt kaoottinen tilanne Irakissa. Uudetkaan eurooppalaiset eivät enää ole yhtä innokkaita Yhdysvaltojen kanssasotijoita kuin he olivat vielä kevättalvella 2003. Huono sotaonni tekee usein nöyräksi ja varovaiseksi.