Rauhan
puolestaHannu Reime
Täytyy tunnustaa, että otsikko yllä on loppuosaltaan plagiointia. Yli kolme vuosikymmentä sitten Noam Chomsky kirjoitti myöhemmin manalle menneeseen amerikkalaiseen vaihtoehtolehteen artikkelin, jonka otsikkona oli ”Middle East — Dark at the End of the Tunnel” (Ramparts, January 1973). Nyt, talvella 2003-2004 otsikko sopii yhä edelleen yhtä hyvin kuin silloin kuvaamaan tilannetta Lähi-idässä. Valoa tunnelin päähän ei näinä kuluneina vuosikymmeninä ole tullut. Jotakin odotettiin jopa toiveikkaasti Oslon ”rauhanprosessilta” viime vuosikymmenellä. Tuloksena oli asukasmäärän kaksinkertaistuminen laittomissa juutalaissiirtokunnissa — kaikki ovat laittomia — ja palestiinalaisten uusi kansannousu, intifada, sekä sitä seurannut miehitysvallan entistäkin julmempi repressio. Enää ei palestiinalaisaktivisteja vainota pelkästään pidätyksin ja kidutuksin; enää ei mielenosoittajia ammuta vain käsiasein; enää ei räjäytetä vain yksittäisiä asumuksia — nyt palestiinalaisia sekä heidän talojaan, kyliään ja kaupunkejaan vastaan hyökätään panssarivaunuilla, helikoptereilla ja suihkuhävittäjillä Made in USA. Ellei kysymys olisi niin vakavasta asiasta, voisi Yhdysvaltojen markkinoimaa uutta ”rauhansuunnitelmaa” — ”tiekarttaa” – kutsua halvaksi farssiksi.
Israelin ja palestiinalaisten selkkaus on vaikein yksittäinen poliittinen kysymys, jonka uusi vuosisata peri vanhalta. Päinvastoin kuin toisinaan kuvitellaan, se ei ole ikivanha ongelma. Se on seurausta Euroopan juutalaisten piirissä syntyneen nationalistisen liikkeen, sionismin, menestyksekkäästä asutustoiminnasta, diplomatiasta, politiikasta ja sodankäynnistä, jonka tavoitteena oli juutalaisvaltion perustaminen rajoiltaan epämääräiselle alueelle Välimeren itäiseen pohjukkaan keskelle arabimaailmaa. Konflikti ei palaudu Raamatun aikoihin, eikä kyseessä ole uskonnollinen riita juutalaisten ja muslimien välillä ”Pyhällä maalla.” Kuitenkin, kuolleitten sukupolvien taakka — 1800-luvun suuren vallankumouksellisen sanoin — lepää lyijynraskaana elävien harteilla juuri Lähi-idässä. Tähän myrkylliseen cocktailiin uskonto tuo oman vaarallisen lisänsä.
Israel/Palestiinassa taistellaan maasta, siitä, kuuluuko tämä pieni alue yksinomaan väestölle, joka tavalla tai toisella määritellään juutalaiseksi, niin, että Palestiinan arabit voivat asua siellä korkeintaan siedettynä vähemmistönä, vai onko se kahden tasaveroisen kansan maa. Juutalaisiksi määritellyillä henkilöillä on rajoittamaton maahanmuutto-oikeus, vaikka he sitten olisivat sianlihaa syöviä venäläisiä, jotka syvästi uskonnollisten ortodoksijuutalaisten mielestä saastuttavat ruuallaan ja tavoillaan kaupungit, joihin asettuvat. Kuten kaikissa historian tuntemissa konflikteissa, joiden perussyynä on vieraan maan asuttaminen, sisään näyttävät kelpaavan lähes kaikki, kunhan vain eivät ole alkuasukkaita. Ei siis ole ihme, että monet palestiinalaiset — eivät kaikki — pitävät ihannetilana sitä, että ”juutalaiset” häipyisivät pois tai sulautuisivat ”alkuasukkaisiin” pelkkänä uskonnollisena yhteisönä. Voimasuhteet ”Pyhän maan” kahden kansan kesken ovat kuitenkin yksinkertaisesti sellaiset, että ainakin neuvotteluihin valmiiden palestiinalaisten on tyytyminen korkeintaan hyvin pieneen osaan siitä, mitä pitävät kotimaanaan. Sitäkään Israelin hallitukset eivät tähän mennessä ole halunneet heille antaa.
Tällainen kuvaus ”Pyhän maan” konfliktista on tosi, mutta samalla ideologisesti väritetty. Vääristävä prisma tulee siitä, että Israel määrittelee itsensä edelleen sionismin oppien mukaisesti maailman kaikkien juutalaisten eikä kansalaistensa valtioksi. Palestiina, jota sionistit asuttivat, tarjosi viime vuosisadan alkupuolella turvapaikan osalle vainottuja juutalaisia, ellei muusta syystä, niin siksi, että suuret länsimaat sulkivat porttejaan silloin, kun hätä alkoi olla suurin, nimittäin natsien tultua valtaan Saksassa. Nykyisin Israel itse on ainoa maa maailmassa, missä juutalainen on hengenvaarassa vain siksi, että on juutalainen. Olen lähes varma siitä, että juutalaisvastaisuuden (antisemitismin) lisääntyminen islamilaisessa maailmassa ja Euroopan muslimien parissa johtuu ennen kaikkea ratkaisemattomasta Palestiinan kysymyksestä, siitä, mistä kertovat lähes päivittäiset uutiskuvat miehitetyiltä palestiinalaisalueilta. Kun tässä tilanteessa Israel sionismin opin mukaisesti panee yhtäläisyysmerkin maailman kaikkien juutalaisten ja Israelin välille, ei ole ihme, että länsimaiden ja varsinkin Yhdysvaltojen tekopyhyyden jo muutenkin raivostuttamista muslimeista jotkut saattavat reagoida tavalla, joka kääntyy kaikkia juutalaisia vastaan, äärimmäisinä tekoina attentaatit, joitten kohteena ovat synagogat. Julmat, rikolliset pommi-iskut Istanbulissa syksyllä 2003 ovat tällaisen ”kehityksen” huipentuma. On turha lisätä, mutta teen sen kuitenkin, koska kysymyksessä on niin herkkä ja synkän historian rasittama asia, että selityksen etsiminen rikollisista rikollisimmillekin teoille ei merkitse niiden hyväksymistä.
Antisemitismiä kuten kaikkia taantumuksellisia suuntauksia vastaan pitää taistella aina, kun ne nostavat päätään. Mutta en voi millään uskoa, että nimenomaan juutalaisvastainen rasismi olisi juuri nyt merkittävästi yleisempää kuin ennen. Maailman suurin ja vaurain juutalaisyhteisö asuu Yhdysvalloissa, josta antisemitismi on suureksi osaksi hävinnyt. Ei ihme, että näiltä ”faaraon lihapadoilta” ei kovin moni halua lähteä keskelle väkivaltaista Lähi-itää. Halukkaimpia muuttoon ovat poliittis-uskonnolliset kiihkoilijat, fanaatikoista fanaattisimmat, jotka asettuvat Kiryat Arban kaltaisiin ideologisiin siirtokuntiin miehitetyille alueille ja siellä nöyryyttävät ja terrorisoivat palestiinalaisia.
Kuitenkin, vielä kymmenkunta vuotta sitten oli hajonneesta Neuvostoliitosta tulossa väkeä, kaikkiaan miljoonan ihmisen verran. Nyt sekin virta on suureksi osaksi tyrehtynyt. Venäjältä ja muista entisistä neuvostotasavalloista muuttaneet eivät tosin olleet yleisesti ottaen kovin ”juutalaisia” minkään määritelmän mukaan. Kriteereitä voidaan kuitenkin aina tarvittaessa höllentää: juutalaisia ovat loppujen lopuksi kaikki, jotka haluavat asettua Eretz Israeliin, Israelin maahan, kunhan vain eivät ole Palestiinan arabeja. Tällaiseen päätelmään tuli vanhemmilleen esittämillään kysymyksillä jo 30 vuotta sitten nuori murrosikää lähestyvä haifalaistyttö, jonka mietelmiä Umayya Abu-Hanna kuvaa juuri ilmestyneessä mainiossa omaelämäkerrassaan. Kun Israelin pääministeri Golda Meir totesi, että palestiinalaisia ei ole olemassakaan, Umayya kysyi vanhemmiltaan, ketkä ovat juutalaisia:
- Heillä on yhteinen uskonto, äiti sanoo.
Vastaus ei tyydytä Umayyaa, joka huomauttaa, ettei yksikään hänen tuntemansa juutalainen ole uskovainen.
- Heillä on yhteinen kieli, heprea.
- Ei pidä paikkaansa. Monet kotikatumme asukkaista osaavat hepreaa perin huonosti; herra Fischer puhuu saksaa, romanialainen romaniaa, kalakauppias Ukrainasta ties mitä. (Umayya ja hänen vanhempansa puhuvat sujuvasti hepreaa oman äidinkielensä arabian lisäksi.)
- OK, OK, heillä on yhteinen kulttuuri.
- Höh, pianonsoitonopettajani on sinisilmäinen ja valittelee, etteivät olot täällä ole sellaisia kuin Euroopassa, kun taas Jemenistä tulleet ovat samannäköisiä kuin me ja kuuntelevat arabimusiikkia.
- Hyvä on juutalaisia ovat ne, jotka tulevat tänne ja sanovat olevansa juutalaisia. (Umayya Abu-Hanna. Nurinkurin. WSOY 2003. ss.79-80; kerrottu omin sanoin (HR).)
Tarinan opetus on siinä, että kysymykseen ihmisten ja kansojen identiteeteistä sisältyy aimo annos ideologista painolastia. Biologiselta kannalta katsoen puhuminen ihmisroduista on melkein kokonaan pelkkää hölynpölyä, kun taas juutalaisuuden kaltaiset kulttuuriset identiteetit ovat mielivaltaisia valintoja, jotka syystä tai toisesta tuntuvat herättävän kiinnostusta. Ellei niillä olisi niin suuri osuus niin moniin traagisiin tapahtumiin, niihin ei mielestäni kannattaisi kiinnittää mitään erityistä huomiota.
Israel/Palestiina on tosiasiassa kahden kansan kotimaa: tämän 27 000 neliökilometrin suuruisen alueen noin yhdeksästä miljoonasta asukkaasta viitisen miljoonaa kuuluu uuteen hepreaa puhuvaan kansakuntaan (Israelin juutalaisiin), loput ovat Palestiinan arabeja, jotka puolestaan ovat osa suurempaa arabien kansakuntaa. (Vaikka kaikki Israelin juutalaiset eivät nuoren Umayyan havaintojen mukaan osaakaan kunnolla hepreaa, on heprean kieli siellä samanlainen yhdistävä, kansakuntaa muokkaava tekijä kuin englannin kieli on ollut Yhdysvaltojen muodostumisessa.) Kestävä rauha tällä alueella voi rakentua vain näiden kahden olemassa olevan, todellisen kansan, Israelin juutalaisten ja Palestiinan arabien, aidon yhteiselon varaan. Tämä on yleinen periaate; kuinka asia käytännössä järjestettäisiin, on tietenkin eri asia. Luultavasti se ei ole mahdollista ilman vallankumouksellisia muutoksia koko alueella, ei vain Israel/Palestiinassa, vaan myös ympäröivissä arabimaissa.
Israelin valtion todellinen isäntä, Yhdysvallat, saattaa joskus pakottaa vasallinsa myöntymään siihen, että palestiinalaiset saavat oman bantustaninsa. Se lopettaisi miehityksen ja loisi ehkä jonkinlaisen tasapainotilan. Sen enempää ei ”rauhanprosesseilta” voi odottaa. Oma, vuosien myötä vähä vähältä muodostunut käsitykseni on, että kestävä rauha vallitsee alueella vasta, kun kaksi ehtoa on täyttynyt: palestiinalaiset ovat saaneet täydet kansalliset oikeutensa ja uusi, edistyksellinen, ei-sionistinen Israel on integroitunut osaksi edistyksellistä, demokraattista Lähi-itää. Siihen ei riitä kansainvälinen diplomatia tai valtamerentakaisen supervallan painostus; sen ensimmäisenä edellytyksenä on radikaali muutos ajattelutavassa paikan päällä. Ajatus on idealistinen, mutta myös realistinen, ainakin yhtä realistinen kuin vallitseva ”realismi.” Se on ohjelma, joka voi saada valon häämöttämään tunnelin päässä.
Ks myös: